Kerron viimeöisen uneni, koska se oli sellainen lesbouni!
Minä olin kesämökillä, oli kesä. Minä läksin kävelemään mökin ympärillä olevaan metsään. Vastaani tuli nainen, jonka tunsin ennestään.
Hän halusi näyttää minulle kävelyreittinsä metsän läpi autotielle. Piti ylittää joki, jonka ylitse kulki puinen silta. Sillan puolivälissä oli sänky. Nainen sanoi, että se on hänen puolimatkan lepopaikkansa. Rupesimme istumaan sängylle, siinä oli puhdas valkoinen lakana.
Nainen halusi katsoa laukkuni sisältöä. Siellä oli sellainen juttu, mikä pannaan varpaiden väliin kynsien lakkauksen ja lakan kuivumisen ajaksi (minulla ei oikeasti ole sellaista). Hän vähän ihmetteli sitä ja niin minäkin.
Sitten rupesimme lepäämään sängylle päällekkäin. Hän oli alla, minä päällä, me liikuimme. Vähän aikaa se tuntui hyvältä, sitten ei enää miltään ja lopetimme. Vaikka siinä ei ollut mitään sen enempää (!) olimme onnellisia, minä ainakin. Sanoin hänelle, en ehkä ääneen, vaan ajatuksissani, että vaikka tämä oli tässä, on muutakin, että olen hänen kanssaan onnellinen...
Minä hymyilin ja niin hänkin. Tiesin, että meillä on tulevaisuus.
Minä olin kesämökillä, oli kesä. Minä läksin kävelemään mökin ympärillä olevaan metsään. Vastaani tuli nainen, jonka tunsin ennestään.
Hän halusi näyttää minulle kävelyreittinsä metsän läpi autotielle. Piti ylittää joki, jonka ylitse kulki puinen silta. Sillan puolivälissä oli sänky. Nainen sanoi, että se on hänen puolimatkan lepopaikkansa. Rupesimme istumaan sängylle, siinä oli puhdas valkoinen lakana.
Nainen halusi katsoa laukkuni sisältöä. Siellä oli sellainen juttu, mikä pannaan varpaiden väliin kynsien lakkauksen ja lakan kuivumisen ajaksi (minulla ei oikeasti ole sellaista). Hän vähän ihmetteli sitä ja niin minäkin.
Sitten rupesimme lepäämään sängylle päällekkäin. Hän oli alla, minä päällä, me liikuimme. Vähän aikaa se tuntui hyvältä, sitten ei enää miltään ja lopetimme. Vaikka siinä ei ollut mitään sen enempää (!) olimme onnellisia, minä ainakin. Sanoin hänelle, en ehkä ääneen, vaan ajatuksissani, että vaikka tämä oli tässä, on muutakin, että olen hänen kanssaan onnellinen...
Minä hymyilin ja niin hänkin. Tiesin, että meillä on tulevaisuus.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Unet ovat ihania, unet ovat kauniita ja unissa voi tapahtua mitä tahansa!!
Rakastan unia, sillä todellisuus ei ole aina ihanaa :( sniif
En voi tavata uudelleen unirakastettuani vaikka haluaisin. Unissa ei kaikki olekaan mahdollista. Surullista. Olisin halunnut kertoa uninaiselleni vielä jotakin. Olisin halunnut puhua tunteista, toiveista... Olisin halunnut tehdä hänet vieläkin onnellisemmaksi. Miten se voi olla mahdollista, ettei häntä olekaan, vaikka viime yönä hän oli niin totta minulle? Hän oli totta minun sylissäni, minun unissani. Ehkä hän nukkuu nyt jonkun toisen kanssa... Sellaistahan elämä on; nuku hyvin, näe nättiä unia, oman kullan kuvia. Tai ehkä hänkin odottaa tapaavansa minut uudelleen siellä metsän reunassa. Ehkä me vielä joskus tapaammme. Hyvää yötä siihen saakka, kultaseni.
Minun tavoittamattomat ihastukseni menneiltä vuosilta vierailevat alituiseen unissani. Yksi kerrallaan :) Hymyilemme ja nauramme, kaikki on selvää ja yksinkertaista. Uneksin ihan tavallisesta kosketuksesta ja läheisyydestä ja salaisuuksien jakamisesta. Aamulla kun herään, olo on kummallinen ja tyhjä. Toisaalta olen onnellinen että sain Hänet nähdä...
Viime yönä hän ei enää ilmaantunut uneeni, vaikka sitä illalla toivoinkin. Jos ketään kiinnostaa, viimeöinen uneni oli seuraavanlainen:
Olin kirkossa. Istuttiin kirkonpenkeillä. Pappi sanoi, että joukossamme on sinne kuulumaton henkilö, ihminen, mies. Katsoin vierelläni istuvaa popliinitakkiin pukeutunutta luihun näköisesti hymyilevää miestä, ikä arviolta 30 vuotta. Mies nousi ylös, koska hänet oli huomattu. Minäkin nousin ja sanoin kirkkoväelle, että lähden tästä minäkin sitten. Seurasin miestä jonkin matkaa ulos. Mies oli minusta jotenkin vastenmielinen, mutta ajattelin, että minun pitää kuitenkin seurata häntä. Oltiin taas metsässä. Muuta en muista.
Että ei siis ollenkaan sellaista unta, mitä olisin halunnut nähdä.
.. jotenkin noiden unien perusteella, ettet sä ihan ole täysin varma - jostain. Tai jotain epävarmuutta. Sä et luota itseesi naisena? Haluttavana naisena? Kuka sua on loukannut joskus tosi verisesti? Joskus...,
Anteeksi suorasukaisuuteni.
Valkoinen lakana, lähdet pois kirkosta, vaikkei ollut sinusta kyse.. ??
Joskus on pakko ottaa riskejä. Ihan pakko antaa tunteiden ohittaa järki, edes kerran, että selvittää omia tunteitaan...
Onko se hyvä, jos ihminen elää koko ikänsä haaveissaan ja onko pakko elää? Eikö se vaadi liikaa ja polta loppuun? mitä jää jäljelle vietäväksi vanhuuteen? Pelottavaa ohittaa itsensä elämässään kiinnittämättä mitään huomiota...,
joita pelätään. Jos ei usko ei jaksa rakastaakkaan. Aina ajattelee sen huonomman kautta kaikki "entäs jos tää ei kestä"- tyyliin.
Haaveet ja unet on turvallisia. Kun pelottaa enemmän kuin olisi halu elää niin syntyy näitä "sinkkuna 20 vuotta ja hyvä niin"- tarinoita.
on heikko ja kaipaisi vahvistamista. Näin sanoi minulle mielenterveysammattilainen vuosia sitten.
Minua on loukattu eniten juuri silloin, kun olen luottanut tunteisiini ja toiseen ihmiseen. Ehkä en ole itsekään ollut luottamuksen arvoinen, ja olen siksi saanut pettyä.
En halua syyttää toisia omista virheistäni ja epäonnistumisistani. Vikaa on minussa, mutta minkäs minä itselleni voin?! En kai minä voi ottaa elämää suurempia riskejä! Minun elämäni on minulle arvokas, vaikka muut eivät minusta välitäkään ja juuri siksi minun itseni pitää välittää itsestäni. Tämän olen oppinut tekemieni virheiden kautta, kun olen luottanut tunteisiini.
Olen sanonut ennenkin, että olen ihastunut vääriin tyyppeihin. He eivät ole välittäneet minusta sen enempää. Ihastun minä keneen vaan, niin aina väärä ihminen. Välillä olen miettinyt, onko vika sittenkin sukupuolessa vai missä. Totuus taitaa olla, etten ole toisen ihmisen rakkauden arvoinen, ihan oikeasti.
Ihmisyydestä sen verran, että ihmisenä en ole omasta mielestäni epäonnistunut, vaikka rakkaudessa ei ole onnea ollutkaan.
Kyllä minäkin kannan huolta siitä, että aikaa kuluu ja ikää tulee koko ajan lisää, mutta elämässäni ei tapahdu mitään todellista ja merkittävää. En tiedä, onko tässä mitään hyviä puolia. Ehkä minä saan siihen selvyyden vanhuuden päivilläni, kun näitä mietiskelyjäni jatkan, ellei mikään tai kukaan minua keskeytä.
Eihän rakkauden etsintä voi kuitenkaan koko elämänsisältö olla, vaikka minulle se onkin ollut sitä. Täyttymystä ei vaan ole tullut, joten ehkä aika turhaa toimintaa. En vaan keksi mitään yhtä tavoiteltavaa asiaa, johon voisin keskittyä.
Miksi minä vain haaveilen, kun pitäisi osata elää?! Enkö minä sitten osaa ollenkaan rakastaa vai olenko kyvytön vastaanottamaan rakkautta? Miksi toinen ihminen tuntuu minusta joskus liian pieneltä, liian mitättömältä, miksi minä odotan jotakin niin ihmeellistä, ettei tavallinen kuolevainen minulle kelpaa eikä riitä! Miksi minäkään en kelpaa toisille sellaisena kuin olen ja pitäisikö minun siksi teeskennellä olevani jotakin muuta?
Teeskentelyä tämä on. Olen pystyttänyt elämäni ja itseni eteen kulissit, joiden taakse vain harvalla on pääsy. Ei oikeastaan muilla kuin minulla itselläni. Minä pelkään toista ihmistä. Minä haluan suojella itseäni enemmiltä pettymyksiltä, sillä kulissini voisivat kaatua ja joku voisi nähdä minut niiden takana, miten heikko ja säälittävä minä olen, kun olen tällainen... henkisesti hajalla oleva yksinäinen raukka.
Epätoivo on minulle tutumpaa kuin toivo, joten haaveetkin ovat vain hyvä asia tämän surkeuden keskellä. Älkää viekö minulta minun unelmiani!
Jos joku kysyy, mitä ne ovat, mitä minä oikeasti elämältä toivon, niin en osaa vastata. Olen vain haluavinani sitä samaa kuin muutkin - tai edes osa meistä. Niinhän sitä pitää. Ei saa olla liian poikkeava.
heikko, surkea, etkä säälittävä. Olet rohkea kertoessasi kaiken tuon. Olet kysynyt itseltäsi kaikkea ja pohtinut vastauksiakin. Toivon, että vielä rohkaistut lähestymään toista itsensä pieneksi tuntevaa.
Eivät kaikki loukkaa ja satuta. Siihen minäkin jaksan vielä luottaa ja uskoa. Olkoon sitten vaikka lapsen uskoa, mutta mieluummin olen lapsi kuin kuivakka, elämää pelkäävä aikuinen. Ja taas kaatumisen jälkeen nousen ylös ja suuntaan kohti tulevaa. :D
että minun rakkauteni voisi satuttaa myös toista ihmistä, häntä jota rakastan? Voiko rakkaudessa olla jotakin sellaista pahaa? Siksi minä mieluummin olen hiljaa enkä puhu tunteistani, yritän joskus kieltää ne kokonaan. Tietenkin pelkään myös sitä, että minut torjutaan ja etten kestä sitä. Haluaisin tulla tässä suhteessa vahvemmaksi.
kamalasti vastata. Mutta en mä tiedä ketään jota ei olisi satutettu eniten juuri silloin kun on luottanut ja rakastanut. Se on se yksi oppi jonka jokainen käy läpi.
En mä ny löydä tuosta sun tarinasta juuri mitään mikä olisi sellaista mitä ei ole ollut omassa elämässäni joskus.
Hiukan paatosta.
Sulla on helpompi kieriskellä kuin nousta, ei tosta voi oikein muuta sanoa.
Vaikean ja vaikeampaa elämää olet rakentamassa, joskus voi ihan hyvin miettiä hiukan vähemmän ja toimia hiukan enemmän.
Ne on ihan muut tunteet ja odotukset, joista on sellaisia seurauksia. Mitään ei saa, jos ei uskalla ottaa ensimmäistä askelta.
Mitä menetettävää sinulla olisi? Yksinäisyys, ikävä, kulissit ym.? Lähinnä kuitenkin negatiivissävytteisiä asioita.
Ei kun rohkeutta tyttöseni ja toimeen! :)
lienee aika harvinaista ja varmasti siksi arvokasta.
jos epäonnistumisista oppii, silloihan ei mikään olekaan mennyt kovin pahasti vikaan, ellei opi vääriä asioita. Jos en olisi mitään oppinut, märehtisin varmaan surkeuttani kymmenien epäonnistuneiden suhteiden jälkeen epätoivon suossa enkä tajuaisi itsekään tilaani. Ihmettelisin vain, miksi tämä elämä on tällaista vaikeata. On monta eri tapaa elää. Vaikeata loppujen lopuksi sanoa, mitä tarvitaan onnelliseen elämään. Minä olen tällainen rauhallinen itsetutkiskelija. Opettelen elämää. Opettelen elämään. Ehkä minun pitää opetella rakastamaankin. Ehkä minulta puuttuu sekin taito. Tosin kohde olisi hyvä olla... se oikea. Siinäpä tehtävää, hänet on löydettävä. Tuumasta toimeen, vai pitäisikö luovuttaa? Katsotaan, mitä tästä tulee, kun en kauheasti yritä. Liikaa ei ainakaan pidä toivoa eikä odottaa. Olisin tyhmä, jos en sitä jo tajuaisi. Muistutan itselleni, ettei kukaan välitä minusta oikeasti, sillä sehän on totta. Joku toinen on aina minua tärkeämpi.
kuitenkin jaksaa uskoa. ei se muuten tapahdu. positiivista virettä ylläpitää ja uskaltaa ottaa haasteita vastaan. :)
Älä kovasti vastusta tai kiellä, mutta ei pakolla yrittämistäkään. Ihan rennoin rantein vain ja hymyssä suin. Kyllä se joku sen sitten näkee jne. Älä edes harkitse luovuttamista, ainakaan vakavasti. ;)
tarkoitin tässä oikeastaan hyvin pieniä käytännöntekoja. En mitään suuria, jotka käsille tullessaan kaataa koko maailman.
Olen käytännön ihminen ja haen joka asiaan suoran toiminnan mallia ja kohdallasi ajoin takaa seuraavaa: Onko liian suuri riski lähteä merta edemmäksi kalaan? Voisitko ottaa muutaman kunnon harppauksen esim. toisten l-naisten tapaamisessa? En tiedä olenko tulkinnut täällä lukiessani sinua väärin, mutta käsittääkseni arastelet aika paljon muiden tapaamista ja se vanha totuushan oli, ettei kukaan kotoakaan tule hakemaan, ei ketään meistä tullut, ei ainakaan ensimmäistä kertaa.
Voisitko luottaa johonkin ihmiseen, niin paljon, että lähtisit maailmalle katsomaan, mitä sillä on tarjottavana juuri sinulle? Sillä nimittäin on, ihan varmasti. Ihan samalla lailla sinäkin olet kykeneväinen rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta toiselta ihmiseltä. Ja mistäkö minä sen tiedän? Siitä, että jo pelkästään mielipiteitäsi lukiessa täällä sinusta huokuu jotain käsittämättömän aitoa ja luonnollista, pelkkää hyvää minä nään sinussa.
Olet täydellisen oikeassa siinä, ettei elämänsisältö voi olla pelkkää rakkauden etsimistä, mutta se toivo löytää aitoa rakkautta antaa voimia kaiken muun jaksamisessa.
Uskon, että löytäisit itsellesi jotain löytämisen ja odottamisesi arvoista, jos voisit uudestaan luottaa ja antaa jollekin tilaisuuden näyttää, ettei kaikki pääty pettymykseen, ei sellaisiin pettymyksiin ainakaan, että niihin kannattaa jäädä rypemään loppuiäksi.
Tuosta vielä, kun sanot ihastuneesi vääriin ihmisiin. Se on ihan normaalia ja sitä sattuu jatkuvasti meille muillekin. Olisikin niin helppoa, että aina kun ihastumme, niin vastapuolikin ihastuisi. Tai sitten käy niin, että kun vastapuoli ihastuu, niin eipä riitä kiinnostus omassa päässä. Se vain menee niin, muttei saa antaa periksi.
Nyt ajattelet, että miksi pitää löytää joku?
Eihän se pakko olekaan, ei sääntö, mutta kyllähän sitä vaan jokainen kaipaa vierelleen kumppania kulkemaan aina silloin tällöin hetkeksi, jos ei sitten pidemmäksikin aikaa saa jäämään ;)
Sellainen ihmisen ikävä - rakennettu mekanismi tuonne jonnekin sielun syövereihin ja sitä kun et millään sieltä pois saa, vaikka kuinka yrittäisit.
ottaa sut josain vaiheessa kiinni ja asiat kristallisoituu.
Laita ylös millaisiin naisiin olet rakastunut ja jos sen tyyliset on olleet ihan vääriä niin koitahan muuttaa suuntaa.
Mulla kun oli joskus sellainen pieni itsetukiskelun paikka, mä huomasin että tärkeintä ei ole antaa anteeksi muille virheet vaan itselleen omansa.
Mutta sen kun tekee alkaa elämä tuntua ihan toiselle ja se onnikaan ei tunnu ihan mahdottomalle.
Mä löysin sen mun oikean ja elämä on nyt täydellisen hyvää.
Joskus suunnan muutokseen ei tarvi paljoa, pieni asiakin, pieni anteeksianto, ja joskus se riittää.
Tsemppiä ja muista että niin kauan kun on uskoa on toivoa. Joten on tärkeää saada itsensä uskomaan, muuten se elämänä vierähtää pohtiessa.
ihmisten väliseen rakkauteen. Se voi ilmetä eri tavoin. Uskon, ja haluan uskoa, mutta välillä tulee epäuskon hetkiä, ei sille mitään voi. Kai se kuuluu asiaan. Tottahan se on, että rakkaudettomuus on monen osa mutta ei kai sentään kohtalo?
Kyllä niitä epäuskon hetkiä tulee varmaan kaikille, joskus, jonkun kanssa. Olishan se ihmeellistä, että olisi aina vain ja ikuisesti pelkkää aurinkoa ja ihanuutta.
Kohtaloksi asti rakkaudettomuutta en jaksa, enkä halua uskoa. Vaikeana päivänä voi siltä tietysti tuntua, mutta sitten taas tulee onneksi parempiakin hetkiä. Varsinkin väsyneenä usko voi horjua.
Tuosta pelosta ja miten tulla vahvemmaksi haluaisin kertoa oman kokemukseni en ihan tästä aiheesta mutta kuitenkin sivuaa.
Minulla oli aikoinaan paniikkihäiriö joka ilmeni mm. silloin kun piti kirjoittaa nimi toisen nähden. Kerran jouduin sellaseen tilanteeseen että piti täyttää koko kaavake virkailijan edessä ja arvatkaapa mitkä oli tunteet? En pystynyt siihen tärisemättä ja minun piti hänelle tunnustaa että on tällainen vaiva.( Olin sitä aika hyvin voinut salata siihen saakka.) Tää virkailija oli sosiaalitoimiston henkilökuntaa ja ymmärsi hyvin minua ja sain aikaa ja vahvistusta siihen hetkeen häneltä. Tuo kokemus oli sillä hetkellä vaikea mutta se lopulta taisi parantaa minut. Nyt tuntuu siltä että uskallan tarvittaessa jatkossa olla ihmisille heikko ja se tieto vapauttaa ja vahvistaa. Kaikkea hyvää teille kaikille:)
että monet heikkoudet joita häpeää tai pelkää muiden reaktioita on enempi heikkoutena omissa silmissä kuin muiden. Onko tää täydellisyyteen pyrkiminen tehnyt ihan inhimillisetkin asiat heikkoudeksi joita häpeää.
Ehkä meidän pitäisi luottaa siihen enempi ettei maailma ole niin paha, eikä ihmiset niin ilkeitä.
Pari viikkoa sitten tuo ensimmäisessa unessa näkemäni nainen tuli taas uniini, nyt hän oli täällä minun kotonani, minun sängyssäni, leijui minun yläpuolellani. Näin hänen kasvonsa ja ajattelin, että onpa hän kaunis, kauniimpi kuin luulinkaan. Sitten heräsin ja hän katosi.
Viime yönä näin unta naisesta, joka sai tietää sairastavansa HIViä. Hän kysyi minulta, että voisinko ajatella, että suostuisin leikkimään hänen kanssaan naisten leikkejä, että minun pitäisi kyllä tietää, mitä hän tarkoittaa. Jäin harkitsemaan hänen tarjoustaan, mutta ei se kovin houkuttelevalta tuntunut.