novelleja

..mut täs on mun äikän aine, jota mun jotkut kaverit on sanonu tosi hyväks. en tiiä onko, mut.... kommentoikaa... pliide.
sinä minässä? sori, mä putosin..?

Katja

Katja katseli ulos ikkunasta. ”Kunpa hän ei voisi tulla kotiin noin kovassa myrskyssä”, hän ajatteli. Ulkona pyrytti kuin viimeistä päivää.
Hän oli kaksi kuukautta sitten mennyt naimisiin Henrin, vanhan lapsuuden ystävänsä, kanssa ja luullut unelmiensa vihdoin toteutuneen. Hän oli näet ollut jo kauan ihastunut Henriin, tai rakastunut niin kuin hän silloin oli kuvitellut. Katja oli ollut onnellinen ensimmäiset kolme viikkoa, mutta sitten Henri oli muuttunut.
Joka ilta mies tuli kotiin juopuneena, sopertaen että tiesi Katjan pettävän häntä. Ja kun Katja kielsi, mies nosti kätensä ja läimäytti Katjaa, ja aina sen seurauksena Katja juoksi navettaan ja vietti siellä yönsä eläimien kanssa.
Tämä ilta ei ollut mikään poikkeus. Henri oli lähtenyt heti päivällisen jälkeen kylälle, ja jättänyt Katjan yksin kotiin pelkäämään miehen paluuta.
Kun Katja istui ikkunan ääressä toivoen lumen estävän miehensä kotiin pääsyn, hänet valtasi outo tunne joka kertoi jotain kamalaa tapahtuvan. Katja sulki silmänsä ja rukoili. Kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä hän näki tutun hahmon hoipertelevan lumisella polulla kohti taloa. ”Miksi minun toiveeni eivät voi ikinä toteutua?”.
Katjan sydän jyskytti pelosta kuin rumpua olisi taottu. Hän mietti kuumeisesti pitäisikö hänen ehkä piiloutua mieheltä, mutta kokemuksesta hän tiesi sen turhaksi; mies etsisi hänen vaikka mistä. Katja kääntyi poispäin ikkunasta, jolloin kattovalo valaisi hänen turvonneet, sinertävät kasvonsa. Hän istuutui pehmeälle nojatuolille peläten pahinta. Hän katsoi ympärilleen. Joku vieras saattaisi hyvinkin luulla talon olevan täydellinen kauniine huonekaluineen ja onnellisine asukkaineen. Mutta Katjasta talo tuntui vankilalta, johon hänet oli lukittu odottamaan tuomiota. Seinillä roikkui muutamia kauniita tauluja jotka kuvasivat Katjan lapsuudenkodin ympäristöä, sohvat olivat miellyttävän vihreät, hieman vanhanaikaiset mutta kauniit ja olohuoneen suuri pöytä oli vaaleaa puuta joka sopi muuhun olohuoneeseen.
Kului muutama minuutti, jotka Katjan mielestä tuntuivat menevän liian nopeasti. Kolina eteisessä kertoi miehen saapuneen taloon.
- Katja, juopunut ääni huusi eteisestä. – Missä sinä olet senkin… Tule tänne! Katja nousi pelokkaana tuolistaan ja suunnisti miehen luokse eteiseen.
- Sinä senkin lehmä! mies alkoi raivota. – Minä tiedän sinun pettäneen minua! Minä tiedän! Mutta nyt on minun vuoroni saada omalta vaimoltani! Sinä olet minun, enkä aio antaa kenenkään muun nauttia sinun suloistasi.
- Ei! Katja oli kauhuissaan, kun mies raahasi hänet makuuhuoneeseen ja heitti hänet sängylle. Katja rimpuili ja kiljui kauhuissaan kun mies repi hänen vaatteensa.
- Ole hiljaa senkin letukka! mies huusi ja löi Katjaa. Katja rimpuili yhä kauhuissaan kun mies työntyi häneen. Katja oli ummistanut silmänsä kauhuissaan, ja kun hän avasi ne jälleen ajatellessaan pakoon yrittämistä, hän toivoi että olisi pitänyt ne kiinni. Mies oli saanut jostain veitsen käteensä ja oli kohottanut sen Katjan rintakehän ylle.
- Ei! ehti Katja huutaa ennen kuin veitsi upposi hänen rintaansa.
Mies jatkoi vielä Katjan päällä köyrimistä kun Katjan ruumis oli valahtanut veltoksi veren valuessa tämän rintakehästä.
Lopulta mies nousi ja katsoi vaimonsa veristä ruumista joka makasi vuoteella. Sairas kiilto silmissään hän viilteli Katjan ruumiin kunnes sänky oli aivan veressä.
Tyytyväisenä mies pukeutui ja lähti huoneesta. Hetken mietittyään hän meni ulos latoon ja palasi ulos bensakanisteri käsissään. Hän roiskutteli bensiiniä talon ylle ja sytytti talon liekkeihin. Hetken hän katseli talon palamista heikossa lumisateessa, joksi myrsky oli laantunut.
Henri palasi takaisin latoon ja haki köyden, jonka hän kiinnitti pihassa olevaan suureen tammeen. Hän haki vielä navetasta jakkaran, riisuutui, käveli ulos navetasta ja asetti jakkaran puun alle, nousi sille ja kiinnitti köyden kaulaansa.
Hänen sairas naurunsa kaikui heikossa lumisateessa kauaksi, hänen potkaistessaan tuolin pois altaan. Nauru laantui kurlutukseksi köyden kiristyessä hänen kaulansa ympärillä.
Miehen alaston ruumis jäi roikkumaan maan ylle hiljaiseen lumisateeseen talon roihutessa vieressä. Miehen silmät kiiluivat kuin hullulla ja suu oli hyytynyt tyytyväiseen hymyyn.
Viimeinen mitä Henri näki, oli hänen vaimonsa alaston raadeltu ruumis astumassa talon ovesta ulos nauraen eloisana ja katsoen ivallisesti miestään.

Jotain tollasia joita kai vois novelleiks sanoo ja vielä omasta elämästä ois mun kirjottamina otsikoilla Kevät ja Tyhjä Talo aika lyhkäsiä mut no lue ja arvioi sit...