harmittaa niin tavattomasti kun viidettä vuotta ollaan yhdessä ja vieläkin poikaystävä jaanailee, kun "ei ole vielä valmis" kihlautumaan. se masentaa koko ajan ja joka päivä. on niin hankalaa välillä ymmärtää toista. vaikka sitä taitoahan tässä tullaan tarvitsemaan koko loppuelämän ajan.
höh
snoop
202199
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Tekstisi on kuin suoraan minun suusta.
tsemppiä sinulle ja koetetaanhan jaksaa odottaa. elämää ja rakkautta se on tämäkin. sitä vaan jo haluaisi varmuuden. kiva tietää että joitakuita muitakin saattaa onnistaa vähän hitaammin...
Kun vaan jaksetaan pitää yllä tätä positiivista asennetta vielä... ehkä kymmenen vuotta? Mutta eipä mulla tässä mihinkään ole kiire, kymmenenkin vuoden päästä olen vielä nuori nainen =)
Kosikaa te itse! Mitenkähän sitten suu menisi ujolla ukolla....
Me ollaan etukäteen sovittu, että mennään kihloihin huhtikuussa, ja mielenkiinnolla odotan, miten rakkaani aikoo kosia. Syksyllä sitten vietämme häitä!! :) Ja minusta tuntuu vielä vuodenkin jälkeen, ettei kohdalleni ole voinut sattua tällaista onnea...
Se verran monesti on asiasta keskusteltu, että tiedä, mitä mies vastaisi. Pitää vain odotella kaikessa rauhassa... enkä haluaisikaan missään nimessä, että vastaisi myöntävästi painostuksen alla.
Tuntuu että itse kyllästyisin tuollaiseen "en ole vielä valmis" -touhuun, jos sitä kestää vuosikaudet. Ei ole ukko sinuun vieläkään sitoutunut. Mahtaaneeko koskaan sitoutuakaan, kun selvästi haluaa vielä vähän katsella...
Radikaali rysäys olisi jos itse tosiaan kosisit. Ja ehdottomasti sillä mielellä, että jos rukkaset tulee, niin se suhde oli sitten siinä. Sinä olet enemmän arvoinen.
luuletteko etten ole jo kosinut. olen vongannut poitsua jo ties kuinka monet kerrat. mutta ei.
kyllä, olen aivan tavattoman kyllästynyt moiseen jahkailuun, ja vaikka poikaystäväni mukaansa kyse on vain hänen "valmiudestaan", en voi olla ajattelematta, että on jotain, mikä johtuu minusta. vaikka välillä masentaakin ja tylsistyttääkin tää venailu, silti tiedän että rakastan eikä ole tarvetta uhkailla toista erolla. pakotettuna kihlautuminen ei tuntuisi sitten yhtään miltään.
Vaikeahan se on tuollaisessa tilanteessa tehdä oikein mitään, mutta itse olisin varmaan niin leipääntynyt tuollaiseen epävarmaan odotteluun, että antaisin kaksi vaihtoehtoa kosimalla. Kosisin, jos vastaus olisi myönteinen ihan sydämestä asti, vilpittömästi, niin hyvä. Mutta jos taas ei kelpaisi kosinta, sanoisin että etpä sinä sitten minua muutenkaan tarvitse, pelkkänä patjana en jaksa sinulle olla.. Pitäisin vähintäänkin väliä, jonkinlaista taukoa.. Ellen ihan poikki pistäisi. Tai ehkä piustäisinkin, aika ahdistavaa olisi odotella, mitä ukko suvaitsee ajatella sitoutumisesta.
Jos miehesi ei sinuun ole valmis sitoutumaan, hän ei ole sinun arvoisesi - vaikka eroaminenkin tuntuisi kuinka vaikealta ja kipeältä.
Entä jos mahdollisesta kihlauksesta on puhuttu jo pitkään ja mietitty vaikka alustavasti ajankohtaa kun se tapahtuu. Sitten joka kerta, kun kihlauksen on määrä tapahtua, mies pyörtää puheensa ja perustelee, miksi ei voi mennä kihloihin. Yleensä kyseessä ei ole mikään yllättävä tilanne, vaan tilanne, joka on ollut tiedossa koko seurustelun ajan.
Tällaisia esteitä voisi olla vaikka:
1) Juuri nyt ei ole rahaa hankkia sormusta, ilman sormusta mies ei halua mennä kihloihin. Vaikka kihloihin menoa on suunniteltu etukäteen ja tarkoitus olisi säästää niitä sormuksia varten rahaa, niin kummasti juuri ennen kihloja rahaa ei yllättäen olekaan
2) Naisen joku piirre, joka ärsyttää miestä. Ei kuitenkaan ärsytä niin paljon, että suhde pitäisi pistää poikki
Näitä löytyy vaikka kuinka paljon, mielestäni ne ovat kuitenkin enemmänkin vain tekosyitä, kuin oikeita syitä. Mies perustelee niitä sanoen, että katuisi kihloihin menoa, jos menisi kihloihin huolimatta jostain luonteen piirteestäni.
Mutta hän ei kuitenkaan näytä ymmärtävän sitä, että ehkä minä kadun sitä, ettemme ole jo menneet kihloihin!
Kyllähän sekä kihloihin menoa että menemättämyyttä voi katua.
olisinko minä sitten mieheni arvoinen, jos ajattelisin vain itseäni, itsekkyyttäni painostaisin, pakottaisin ja jopa uhkailisin häntä. onko minusta parisuhteeseen, jos minusta ei ole ymmärtämään toista ja odottamaan, että hänkin kokee olevansa valmis?
poikaystäväni kyllä kertoo haluavansa naimisiin kanssani. silti jostain syystä päätöstä ei voi tehdä vielä. ja tämä tietynlaisessa epävarmuudessa eläminen on mulle hyvin raskasta. vaikkakin lienee se raskasta hänellekin, että minä kelaan vain tätä asiaa ja välillä mun on hankala olla onnellinen siitä, mitä nyt on.
kun viisi vuotta tulee täyteen, pitänee ottaa järeämmät konstit käyttöön. vaikka maltillinen ja rauhallinen luonteeltani olenkin, en kuitenkaan aio odotella vuosikausia josko hän suostuisi huolimaan minut.
väsyttävää ja puuduttavaa.
Jos poikaystäväsi haluaisi naimisiin kanssasi, hän menisi kanssasi kihloihin. Koska hän on noinkin kauan miettinyt, on joku asia, joka estää häntä. Koska hän puhuu naimisiin menosta, hän ei ole periaatteessa avioliittoa vastaan. Hän siis on epävarma. Hän on epävarma siitä, haluaako hän elää sinun kanssasi loppuikänsä. Jos hän vielä monen vuoden seurustelun jälkeen tuota miettii, ala sinäkin miettiä tulevaisuuttasi.
Poikaystäväsi miettii sitä, että haluaako elää kanssasi loppuelämäsi. Mitä teet, jos hän lopulta päätyy ratkaisuun, ettei halua? Olet odottanut monta vuotta täysin turhaan. Poikaystäväsi on tunteistaan ja yhteisestä tulevaisuudestanne epävarma. Siksi hän miettii.
Jos han ei ole valmis sitoutumaan 5 vuoden jalkeen, ei kyseessa voi olla se ettei ole viela valmis. Taatusti sita tietaa mita haluaa 5 vuoden jalkeen jollei ole mielenterveysvika. Joskus (etenkin miehet) pelkaavat sitoutumista. Minua loukkaisi hirveasti jos poikaystavani ei halua naimisiin monen vuoden seurustelun jalkeen, vaan keksisi tekosyita. Ja usko huviksesi, "en ole viela valmis" voi olla tekosyy myoskin. Siina kay sitten niin etta han ei ole valmis koskaan (koska ei halua sitoutua). Jos olisin sina, niin antaisin sille pojalle 2 vaihtoehtoa, joko naimisiin tai banat. En nakisi mitaan syyta tuhlata koko ikaa odotellen koska se toinen on yhta valmis sitoutunut minuun kuin mina haneen. Siita ei tule kuin kyyneleita.
En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että jos puhutaan ajankohdasta koska kihlaus tapahtuu. Silloinhan sitä jo sillä hetkellä tietää, että haluaa mennä toisen kanssa naimisiin? Jos tietää, että silloin aikoo kosia. Miksi ei kosi sitten jo heti?! Mitä tuollaisia höpöttelemään etukäteen... Tuntuu kyllä, että se monella miehellä on vaan sitä, että saa naisen tyytyväiseksi. Nainen lopettaa aiheesta puhumisen siksi aikaa. Ja kun se päivä tulee, että miehen pitäisi kosia voi aina keksiä jonkin tekosyyn jolla taas venyttää asiaa!
Raha on tosiaan huono syy! Kihloihin menemiseen ei tarviste välttämättä yhtään rahaa. Ja jos nyt haluaa ostaa sormuksen niin eikös sitten kannattaisi alkaa säästämään? Rahapula on huono tekosyy, jos se kestää vuosia... Ja kuinka kalliin sormuksen mies on aikonut ostaa!? (ja sormuksen voi ostaa myöhemminkin?)
Aktiivisesti asia on ollut esillä nyt joulukuusta asti. Edelliset ajankohdat eivät olleet vain täsmällisiä päivämääriä, vaan "sitten kun ostan sen ja sen jutun..."
Mutta nyt on puhuttu syntymäpäivästäni, syy siinä, että se on miehen mielestä helppo päivä muistaa. Aikaa tähän on noin kuukausi. Katsotaan nyt mitä tapahtuu.
Tiedän vain, että jos silloinkin tulee oharit, suhde ei tule palautumaan entiselleen. En tarkoita sitä, että tulemme eroamaan, koska näin monen vuoden jälkeen se ei ole helppo päätös. Mutta sanotaanko vaikka näin, että mies tulee saamaan kalenteristani entistä vähemmän aikaa, ja muut asiat, kuten omat harrastukset ja omat menot tulevat sitten jatkossa menemään hänen edelleen. Mielestäni suhteen pitää vuosien saatossa kehittyä, mutta jos mies ei ole siihen valmis, niin miksi minun pitäisi panostaa yksipuolisesti?
Minulla itselläni oli noin 4,5 vuotta kestävä suhde. Olisin halunnut kihloihin jo kahden vuoden jälkeen, mutta jätkäkaveri (28v) ei oikein innostunut ajatuksesta. Puhuttiin kyllä usein, jopa itsekin pyytelin, että mitenkäs olis. Mutta aikana odoteltuani kyllästyin. Periaatteeni kun on, että kyllä ihmisestä näkee lyhyemmälläkin ajalla, haluaako sen kanssa mennä naimisiin vai ei. Jos ei osaa päättää, niin haluaa todennäköisesti pitää takaoven raollaan....kuten ex-kumppanini. Lähdin kävelee, kun tajusin, että mitään tästä ei tule. En halunnut tuhlata nuoruuttani enempää. Myöhemmin tuli ilmi, että ex oli pettänyt minua mm. kaverini kanssa. Ei siinä enää paljon naurattanut.
Nyt olen löytänyt uuden miehen...oltu jo puoli vuotta yhdessä. Kihloja katsellaan ja hääpäivää mietitään. Ja huom....miehen aloitteesta. Päätin nimittäin, että minä en enää miehiä ruinaa...niitten pitää itse tajuta, että tämä muija kandee sitoa sormuksin...parempaa kun ei saa;) mutta joo, ihan oikeasti, kyllä jos rakastaa, tietää mitä tahtoo!
Toivon, että asiat järjestyvät kohdallasi. Puhukaa lisää miehesi kanssa. Onko kyse, että hän ei koskaan halua jostakin syystä kihloihin-naimisiin, vai eikö vain nyt? Haluaako pitää ovet raollaan? Puhukaa ihmiset....kyllä asiat järjestyy.
Hyvää jatkoa:)
Älä sinä "snoop" hättäile. Me oltiin miehen kans ensin 4 vuotta yhdessä, sitten kihloihin ja siitä kolmen vuoden päästä mennä pläjäytettiin naimisiin.
Oltiin sillon ilman kihloja yhtä onnellisia toistemme kanssa kuin nyt naimisissa. Ei ne rinkulat mitään muuta.
Tosin, on aika paljon sitoutuneempi olo toiseen =)
no, itsehän sen sanoit eli muuttaa ne rinkulat juuri sen ratkaisevan verran että tulee varmuus siitä sitoutuneisuudesta.
itse sen sydämessään tietää, että on täysin sitoutunut rakkaudesta ikiajoiksi, mutta kumppanin aatokset on mulle epävarmat juuri niin kauan kunnes kihlaus tapahtuu.
Anteeksi, ei ollut tarkoitus antaa väärää kuvaa. Niin, ei se varsinaisesti muuta mitään, mut ehkä just se sitoutuneisuus lujittuu.
Uskon, että mies rakastaa sinua täydestä sydämestään ja kihlaa sinut vielä. Kyllä minäkin odotin mieheni kosintaa oman aikani j asieltä se sitten tuli. Mukavaa odottelua ja kärsivällisyyttä=)
Siis en edes tajua sitä syytä, miksi varsinkin miehet (mutta myös lisääntyvässä määrin nykyään naisetkin) eivät halua sitoutua?!
Jos joku ymmärtää, niin olisiko ystävällinen ja selittäisi minullekin? Ymmärrän toki jos on vain ollut vähän aikaa yhdessä ja haluaa luoda suhteelle hyvän pohjan ja tutustua kunnolla ensin ennen hätäisiä ratkaisuja.
Kyllähän JOKAINEN parisuhde on tottakai jo sitoutumista. Samat yhteisesti sovitut säännöt pelaa jokatapauksessa onko sitten kyseessä esim. avioliitto, avoliitto vai pelkkä suhde.
Luulen, että kyse on enemmänkin yhteiskunnan mallista, jonka mukaan ihmiset elävät. Siihen vain jää kiinni ja luulee että se on oikea tapa elää...Tai en tiedä, kertokaa..?
Ensinnäkin, alkuperäiseltä kirjoittajalta olisi mukava tietää hieman enemmän taustoja... Asutteko yhdessä? Oletteko kauankin asuneet? Oletteko miettineet mitä avioliitto teille merkitsee, onko se "tarpeellinen"? Yms.
Mie olen tosiaan seurustellut ukkokultani kanssa pian 5 vuotta. Kihlauksesta, yhteenmuutosta jne. on puhuttu usein ja paljon, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Minä olisin jo "kypsä" noihin päätöksiin, mutta ymmärrän myös poikaystäväni kannan:
Olin vasta 14-vuotias kun aloimme seurustella, ja vaikka silloinkin olin ikäisekseni kypsä, olen kuitenkin aikuistunut tässä matkan varrella ja varmaan muuttunut jonkin verran (toivottavasti *virn*). Joten ehkä hän ei tunne tunteneensa minua viittä vuotta, koska en ole pysynyt samana... Ja sekin hidastaa meitä, että kun asiat ovat olleet näinkin kauan samalla tavalla, ja kaikki on ollut hyvin, muutokset pelottavat. Jos olisi ollut vanhempi ja olisimme päässeet etenemään ns. normaalia vauhtia, tilanne olisi ehkä toisin. Nyt on jumituttu tähän turvalliseen tilanteeseen.
Saa nähdä miten tässä vielä käy.