Miten olet muuttunut tanssikilometrien jälkeen?
Ennen pidin viejästä, joka vei selvästi. Hän taisi vain siirtää minua paikasta toiseen. Nyt sama mies tuntuu kovakouraiselta riuhtojalta. Tunnistan senkin, että hän korvaa puuttuvan lapatuen voimankäytöllä. Nykyään pidän kevyemmästä viennistä. Kärsin enemmän tanssiväkivallasta.
Ennen pidin viejästä, joka vei selvästi. Hän taisi vain siirtää minua paikasta toiseen. Nyt sama mies tuntuu kovakouraiselta riuhtojalta. Tunnistan senkin, että hän korvaa puuttuvan lapatuen voimankäytöllä. Nykyään pidän kevyemmästä viennistä. Kärsin enemmän tanssiväkivallasta.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Mielestäni tässä olisi itsekeksimiensä kuvioittensa ja vientiensä erikoismiehillä oiva itsetutkiskelun paikka nimittäin vaikuttaisi siltä, että naiset ovat jo pitkään viestineet heille satsaamalla standardikuvioihin ja lajinmukaiseen vientiseuraamiseen sievoisia summia tanssittelutyylin muutostoiveita
Minä oon muuttunu niin että yhä harvemmin tarvitsee keksiä itse kuvioita ja silloinkin kun oon keksivinäni huomaan aika nopeasti että kyllä tämä sittenkin on melko standardia jos ei tässä niin jossain muussa lajissa. Monelle suurin vaikeus tanssin oppimisessa tulee ensinnäkin siitä että kuvitellaan liikkumisen musiikin rytmissä olevan jotain aivan muuta kuin rentoa kävelyä ja toisaalta siitä että kuvitellaan jokaisessa lajissa olevan omat kuviot. Todellisuus on kuitenkin sitä standardikuviomaailmassa että yhtä ja samaa kuviota vaan nimitetään eri tavalla lajista toiseen siirryttäessä jostain kumman syystä ja on siinä vähän sitäkin että jo eri puolella Suomea sama kuvio samassa lajissa onkin eri niminen ja ensin pitää sen eripuolen Suomen väen kanssa riidellä siitä että kumpi nimitys on oikein. Tästä nimitystilanne vaan pahenee kun lähdetään Suomen rajojen ulkopuolelle reenaamaan. Eli jos sun puoleisessa Suomessa esine, jolla heitetään vettä kiukaalle on nappu niin sillä puolen Suomea jolla oot reenaamassa löylyn heittoa se onkin koussikka ja heti tulee riitaa siitä että voiko heittaa yhden vai kahden napullisen verran löylyä vai koussikan?
Tässä n 15vuoden aikana ole oppinut:
Tanssi on monelle elämän tärkein juttu - menee osalla ihmissuhteidenkin edelle.
Tanssimaan on päästävä maksoi mitä maksoi.
Joillakin ei juuri muuta sosiaalista elämää olekaan.
Olen oppinut väistämään tällaisia ihmisiä -ovat hyvin yksipuolisia (ja osa yksinäisiä)-lähes kaikki tekeminen ja puhuminen liittyy jotenkin tanssiin.
Ihan niinkuin arkea ei enää olisikaan ,eikä mitään muuta -tanssien välinen aika on vain tyhjää ja seuraavien tanssien odotusta.
Sen olen myös oppinut ,että tanssipiireissä ihmisiä arvotetaaan ,ja arvostellaan tanssiosaamisen ja sen myötä tulleen statuksen perusteella.
Tanssi on mukava lisä elämään - niinkuin virkistävä loma arjen keskellä.
Hieno mauste -tai herkullinen jälkiruoka.
Joillekin siitä on tullut pääruoka- ehkäpä ähkyyn asti.
Siitä huolimatta hieno ajanviete - harrastukseksi en sitä sanoisi . - mutta minähän olenkin vain amatööri.
Sillontällöntanssija luulee tietävänsä toisten asioista enemmän kuin omista. Maailmassa on mukavinta elää, kun ei yritä muuttaa muita vaan itseään.
Toki tanssi voi olla monille tärkeä osa elämää. Samoin kuin urheilu tai joku muu sitä tosissaan harrastaville. Harrasrtusten aika on pois muusta, mutta ei välttämättä ihmissuhteista.
Minäkin välttelen ihmisiä, joiden kanssa en koe tarvetta olla tekemisissä, tanssipaikalla tai missään muualla.
Minulle ei tanssien ja muiden harrastusten välinen aika ole odottamista, tekemistä olisi enemmän kuin aikaa.
Lähes kaikissa harrastuksissa ja toiminnoissa ihmisiä arvotetaan osaamisen perusteella. Ei suinkaan koske yksistään tanssipiirejä.
Tanssi on mukava lisä elämään - niinkuin virkistävä loma arjen keskellä.
Hieno mauste -tai herkullinen jälkiruoka. Totta, toki huonompiakin päiviä osuu joukkoon.
Jokainen saa päättää itse harrastuksensa määrän ja laadun, yhteenkin saa keskittyä.
Monille tanssiville tanssi on harrastus, ei kaikille. Saakin olla tai olematta.
En vain luule tietäväni - (tosin keskustelun aihe oli se mitä olen tansseista oppinut)
Tiedän ja tunnen alan ihmisiä ja olen ollut aktiivisempi tanssija ennen.
- sen lisäksi seurustellut tanssiharrastajan kanssa vuosia.
Kyllä se joilekin muistuttaa pakkomiellettä - ja johtaa siihen ettei viihdytä kuin toisten samanlaisten seurassa. Muut suljetaan ulos elämästä-tai sitten vaan jäävät.
Itse arvostan ihmisiä käyttäytymisen perusteella -tanssitaito ei ole mittarina muuten.
-eikä tule olemaan .
Seurustelukumppaniksi en tosiaktiivia tanssiharrastajaa huolisi - vaan sehän menee tasan- eivät sellaisetkaan minua - joka voin/haluan tehdä ajallani ja rahoillani muutakin. Jokavkl "pakkomennätanssimaan" on aika yksipuolista elämää-siis minusta.
Kukin tavallaan .
Itse olen tanssipiireissä törmännyt huumorintajuttomiin ihmisiin.
Puheenaiheet ovat todellakin aika yksipuolisia. Jos ei tanssista ja kuvioista
puhuta, niin siihen loppuu yhteiset puheenaiheet. Tämä koskee nimenomaan kauan
tanssia harrastaneita. Nuoremmilla on yleensä muutakin elämää
tanssimisen lisäksi. Hyvällä huumorilla varustettuja henkilöitä tapaa harvoin
tanssipaikoilla.
Ainakin minulle tanssittelemani naiset kertovat aika avoimesti ja jopa kujeillen, kun pöksyt tai rintsikat meinaavat tippua tai ahistaa tai hame/alushame nousta ns korviin. Usein pöksyjään ja hameitaan korjaava nainen haluaa tietää, eikö hänen säärissään eikä pepussakaan tosiaankaan ole mielestäni yhtään vikaa. Tältä pohjalta ajateltuna on kyllä pakko todeta, että ainakin itselläni on ollut monia, monia mainioita tilaisuuksia käydä tanssin ja kimppakyytienkin lomassa erittäin antoisia keskusteluita naisten kanssa itseänikin kiinnostavista aiheista.
Tanssipaikat ei ole poikkeus, "vääristä asioista" puhuviin törmää kaikkialla. Tanssipaikoilla luonnollisesti puhutaan tanssiin liittyvistä asioista. Jos puheet ei miellytä puhe on tärkeäpää kuin tanssi, voi kokeilla onko esim. marttakerhoissa itselle sopivampia puheenaiheita.
Ajanviete, mutta myös liikunnan muoto. Useat tanssijat ovat ihailtavan hyvässä kunnossa ja notkeita. Tottakai toivon kaikenlaisia ajanviettäjiä lisää kesälavoille.
" Jos puheet ei miellytä puhe on tärkeäpää kuin tanssi, voi kokeilla onko esim. marttakerhoissa itselle sopivampia puheenaiheita."
Siis miten onnistuu, kun nämä tanssijathan on useinmiten marttakerholaisia?
Silloin ennen tanssin vain suljetussa otteessa. Pärjäsin hyvin hidas-hidas-nopea-nopea -askelikolla. Vai sopeuttivatko miehet tanssinsa minun taitoni mukaiseksi?
Nyt osaan enemmän lajeja, kuvioita ja otteita. Pääsen vuorostani huomioimaan viejiä. Haasteita silti on! Aika hyvin luin eilen tangon soidessa hiipivää herraa, mutta väärällä jalalla hän kertoi minun astuvan. Totta, vaikealta tuntui, kuvio ja palaute.
Minä olen muuttunut niin, että kun harrastksen alussa paritanssi oli minulle jaksollisia askelsarjoja, niin nykyään koen paritanssin pääasiassa kahden tai sitä useamman muuttujan epälineaarisina differentiaaliyhtälöryhminä.
Ensimmäisellä kerralla olin pukeutunut ns. tanssilavoille sopivasti (ystävätär tanssin parista oli antanut vinkkejä), piilouduin nurkkaan, josta kuitenkin näin vilauksia lavalle... apua! - minua haki joku pohjoismainen harrastaja. Onneksi hän oli iloinen, kuljetti minua lattialla ja jutusteluun riitti kuitenkin kielitaitoni, tanssitaitoa ei ollut. Hävetti osaamattomuuteni ja halusin nopeasti kotiin.
Kaksi vuotta kypsyttelyä ilman yhtään lavakäyntiä ja tanssikurssille netistä löydetyn aloittelijan kanssa. Opin peruskuvioita ja uskaltauduin lavalle. Istuin penkillä ja katse tiukasti lattiaan. Lopulta joku ulkomaalaistaustainen mies tuli hakemaan ja kysyi, olenko ujo : ) Normaalielämässä tanssin ulkopuolella se ei todellakaan kuulu luonteenpirteeseeni. Yritin jotenkin selvitä, uskaltauduin kuitenkin ihan penkille sieltä takanurkasta.
Miehet olivat pääsääntöisesti tosi kannustavia. Joskus toinen kappale sujui jo paremmin, jos mies jutteli jotakin ja unohdin jännityksen. Lisää kannustusta ja itsetunto nousi. Silti vielä pelotti, jos joku taitava hakee, enkä osaa. Vain helppo ihan perustyyli, oli parasta. Keskityin askeliin.
Yhdellä kurssilla opettaja huomasi kuinka jännitin. Hän suunnilleen huokaisi ääneen, että eihän tällaista ihmistä voi mihinkään tanssiin viedä, jäykkä kuin mikä - ei mitään kontaktia meidän välillä! Toki hän ilmaisi asian hienovaraisemmin.
Silloin tajusin, että tanssi onnistuakseen vatii kahden ihmisen välisen luottamuksen, jonkilaisen "kiintymyksen" (= toinen mielyttää jotenkin), paljon sielun avaamista, haavoittuvaksi antautumista.... silloin tunne on ihan mahtava, jos yhdessä onnistuu. Koukuttavakin.
Nyt ei enää hävetä, ei pelota. Haluaisin kuitenkin tarjota sitä nautinnollisinta tanssia vain yhdelle miehelle, hakea hänen kanssa siihen uutta syvyyttä jne antaa musiikin viedä ja jokaisesta tanssista tulisi oma tarinansa.
Nyt tanssi on kuitenkin jäänyt tietylle tasolle, josta ilman paria ehkä vaikea kehittyä. Lavoilla käyn enää harvakseltaan, joten seuraaminenkin heikentynyt, varsinkin jos tarkoituksena suorittaa tiettyä kuviosarjaa ja yhteys ei toimi. Välillä kohtaa "oikean" ihmisen ja muistiin jää ihana tanssi : )
Hieno kirjoitus. Tanssi on tapa kohdata toinen ihminen. Jos pääsee itsestään murehtimisen yli, voi keskittyä yhdessäoloon. Joskus voi ihan itsekkäästi nauttia, mutta on jaloa tuottaa omalla hyväksyvällä asenteella parille hyvä mieli. Siihen suuntaan haluan itse muuttua.
Kovin tutulta kuulostaa. Aluksi ei uskalla ja pelkää osaamattomuuttaan. Vähitellen alkaa olla kivaa, kun vain sattuu kohdalle mukava ihmisenä ja sopiva tanssijana. Kun kehittyminen pysähtyy ei ehkä ole enää motiivia jatkaa. Silti kivaa voi kestää jopa 15 vuotta ja kauemminkin, jos löytää harjoitteluparin tai pääsee tanssimaan paljon tasoistensa kanssa. Aina riittää uusia tanssilajeja opeteltavaksi eivätkä lavatanssipaikat ole ainoita mahdollisia paikkoja harrastaa sosiaalista tanssia.