Vapaaehtoisesti lapsettomille pari kysymystä

Olisi mutta ei kiinnosta ja miksi olisin lapseton jos haluaisin hoitaa lapsia? En viihdy missään juhlissa ja kammoan niitä suorastaan. Niissä vaan vertaillaan ja arvotetaan ihmisiä, kamalaa kilpailuakin mikä on aika säälittävää touhua.

Elämää on aivan turha alkaa suunnittelemaan ja ihan naurettavaakin se olisi, vai pitäisi sitä oikein suunnitelmakin tehdä?

Harrastuksista ja vaikkapa vapaaehtoistyöstä saa varmasti saman henkistä seuraa jos tarvitsee seuraa ja kaikki on sitten lopuksi hoitolaitoksissa hoidettu jos ei itse kykene enään itsestään huolehtimaan.

Kaikki ne ovat perheellisetkin hoitolaitoksissa hoidettu eikä missään kotihoidossa omaisten hoidossa.

Olen onnellisesti sosiaalisen ihmisen ja erakon tyypin risteytys niin että kun olen seurallisella päällä niin tulen melkein kenen kanssa tahansa toimeen ja välillä tarvitsen yksinäisyyttä, yksinoloa. Ihmisistä joista tykkään niin ei tarvitse olla sukua eikä itseni synnyttämiä. Täällä on varmasti niin paljon yksinäisiä ihmisiä tulevaisuudessa ettei varmasti ole pulaa seurasta jos haluaa mutta kotoa ei tule kukaan hakemaan niin että sellaisten on ihan turha ruikuttaa jos on kotona eikä lähde sieltä minnekkään oman ikäistensä seuraan.

Olisin onnellinen jos ei kukaan kävisi katsomassa jos olen siinä kunnossa että virun kuolemaa odottamassa jossain hoitokodissa. Toivottovasti kuolisin sitä ennen pois. Niin itsekäs en ole ollut koskaan että tarvitsisin jotain vitun jälkeläisiä seuraamaan menehtymistäni kuolinvuoteelle. Aikuisten satuja, uskontoa en ole tarvinnut ikinä enkä usko muuhun kuin itseeni.

Naurattaa ajatuskin mitä olette suunnitelleet vanhuudenpäiville ja joku voikin suunnitella koko elämänsä ja siltikään ei ole onnellinen koskaan. Koskaan ei saa itse valita vaan pitää tehdä kuin on pakko tehdä eivätkä mitkään valinnat ole omia.

Ei kiinnostanut pätkääkään jonkun vanhan kantturan seuralaisena oleminen nuorena ja lapsena kun pakotettiin niin sairaan vanhan kotiin niin yökötti ja halusi heti pois. Meidät pakotettiin lapsena jonkun kuolemalta jo haisevan vanhuksen viihdyttäjiksi ja voi että se oli kamalaa.

Voi vittu että voi olla joku huolissaan lapsettoman elämästä niin voin sanoa ettei ole tuonne ojaan ketään heitetty, tai ei sekään haittaisi.

Raha on vain tärkein ja ihmiset ovat ihan paskaaa. Karmeata itsenarsistista sometutusta mitä olen nähnyt. Lapsia en ole tehnyt ja ihmettelen kuinka lapsia tehneet sekoavat päästään ihan sairaisiin touhuihin?

Kusi ei ole noussut kupoliin kun en ole tehnyt kakaroita ja ihan sama onko kuolinvuoteella yhtään ketään itkemässä. Suurimmalla osalla ei ole muuta kuin kuolisi se paska pois että saisi perinnön. Raha on se suurin osa mikä määrää. Osa vanhuksista ryöstetään jo eläessään kun ei odoteta sen kuolemaan. Raakaa on elämä ja kamalaa kilpailua. Jos en pysty mitään vaatimaan niin enkö voisi jo kuollakkin?

On sisarusten lapsia ja kummilapsia, mutta aika vähän olen heidän elämäänsä liittynyt ikinä. Lähinnä varmaan siksi, että maantieteellistä etäisyyttä on niin paljon. En kyllä ikinä ole ollut mitenkään erityisen lapsirakas, ja ne ovatkin, varsinkin nuorempana, tuntuneet aika vieraalta lajilta... Kolmekymppisenä kävin laittamassa piuhat tukkoon, että en missään mielenhäiriössäkään sorru haaveilemaan äitiyden onnesta. Jos olisi sattunut osumaan kohdalle mies, joka olisi halunnut lapsia ja minä en, olisin saattanut menettämisen pelossa taipua miehen tahtoon. Onneksi niin ei ole käynyt.

Sitten, kun olen siinä iässä, että tarvin ulkopuolista apua, uskon että edelleen on ystäviä. Ei niiden ystävien tarvi olla yhtä ikäloppuja, voihan sitä veljeillä monen ikäisten kanssa :)

Olen lapseton (en vapaaehtoisesti) eikä ole sisaruksia eikä muutakaan sosiaalista verkkoa paljoa. Suku muutenkin etäinen.Mietinkin kerran et kuka tulee vanhainkotiin katsomaan niin vastaus olikin jo itse kysymyksessä. Nuorempana näille asioille ei antanut arvoa, mut vanhempana sen tajuaa kuinka merkityksellistä se voi olla. Sääli!