Alan vaihto

Olen ollut n. 6-vuotta alalla. Minulla on työhön vähän kuin sellainen viha-rakkaus suhde. Toisaalta pidän hirveästi monista kokemuksista mitä olen työn kautta saanut. Toisaalta inhoan monia alaani liittyviä asioita. Päivä päivältä tuntuu kuitenkin enemmän siltä, etten jaksa. Tuntuu kuin hermoni olisivat jatkuvasti pingottuneessa tilassa, mitkä reagoivat herkästi pienimpäänkin ärsytykseen. Pahimmillaan jopa kännykän piippaus "sattuu" ja kaikenlaiset paukahdukset tuntuu kehossa asti. En kertakaikaikkiaan kestä sitä meteliä, turhia palavereja, draamaa olemattomista asioista ym ym. Oloni on pahimmillaan sietämätön. Päivän jälkeen olen monesti lopussa enkä kestä puheliaita ihmisiä ollenkaan. Kapasiteettini sellaisen vastaanottamiseen on vain niin täynnä! Nytkin vain mietin selviämistä kesälomaan asti. Sitten tulee edes pieni tauko.

Saan välillä rytmihäiriöitä. Selkä reistaa. Sisäilmaongelmaiset rakennukset tekevät raskaan olon. Olen alkanut kammoamaan joitakin sos.tilanteita kuten yhteisiä kahvi/ruokataukoja. Saan paniikin yhdestä työkaveristani ja palavereista. Aina tämä ihminen nakuttaa jostakin ja on tyyliltään niin hyökkäävä. Esimies esittää aina uusia ja uusia vaatimuksia ja uhkailee jotain tapahtuvan niille, ketkä eivät niitä noudata. Ei kuitenkaan kerro, että mitä. Muutenkin jotkut työkaverit muistuttavat käytökseltään kuin koulukiusaajia.

Tuuraajana ollessa tuntuu, ettei mielipiteitäni edes kuunnella. Aivan kuin sillä sijaisella ei voisi olla mitään kokemusta ja näkemystä mistään. Viimeksikin kun kerroin näkemykseni ja kokemukseni siitä, miten jonkun asian hoitaisin ja perustelin asiaa sillä, mitä voi tapahtua, jos toimii toisin, niin ei sillä ollut mitään vaikutusta. Sitten siinä kävi juuri niin, kuinka olin sanonut ja tuli vain kaksinkertainen työ. Tämä toistui vuoron aikana ainakin kahdesti ellei jopa kolmesti eri asioissa. Siinä sitten tehtiin töitä lähes viimeisiin minuuttiin, kun olisi helpommallakin voinut päästä.

Tuuraajana olet aina joidenkin ihmisten välikädessä. Mitä pienimmistä asioista tehdään elämää suurempi kysymys. Annetaanko Maijalle nyt yksi vai kaksi voileipää? Saako limsaa juoda muuna kuin saunapäivänä? Saako Kallelle antaa osan viikkorahastaan jo edellisenä päivänä? En kertakaikkiaan ymmärrä, miten jokaisesta asiasta saadaan tehtyä kuin jokin elämää suurempi filosofinen pohdinta!

Lisäksi osalla työntekijöistä ei tunnu olevan paljoakaan samastumiskykyä esim.aistiherkkyyksistä kärsiviä ihmisiä kohtaan. Ihmetellään Tiinan aurinkolaseja pilvisellä säällä. Raahataan heitä kuin tahdottomia lampaita heille kaoottisiin tilanteisiin, tarkoituksena "kuntouttaa" heidät aistiongelmistaan. Moititaan kun 5-vuotiaan tasolla oleva aikuinen mies on kiinnostunut pikkuautoista. Ei kuulemma sovi hänen ikäiselleen. En oikeasti jaksa tätä alaa enää! Mieluiten kulkisin luonnossa puhelemassa kasveille tai hoitaisin vaikka tuttavieni lapsia. Pelkään että tällä menolla hermoni menevät oikeasti niin riekaleiksi, ettei paluuta normaaliin enää ole.