"Pane kaikki mitä olet, pienimpäänkin mitä teet

Ai niin musiikki unohtui
Nino Rota https://www.youtube.com/watch?v=zBw8vUdtH2A

Olen aina pannut parastani -aina. Tänäänkin aion panna menemään.

Kun kuolema kulkee viiltävän läheltä. Kun sen tajuaa, että voisin olla nyt poissa täältä. Niin kirkastuu mielen maisema. Ajattelee omilla aivoillaan. Mikä on tärkeää.
Sitä ajatteli, että sitten vanhempana sairastuu ja sairastaa kauan tai ainakin jonkin aikaa ja sitten on toisten hoidettavana kauan tai ainakin jonkin aikaa ja sitten kuolee. Mutta oikeasti kuolema kulkee koko ajan lähellä kaikenikäisellä. Jokainen hetki on tärkeä. Omia läheisiä kohtelee lämpimämmin nyt eikä pimitä tunteitaan, ei siirrä tulevaisuudessa ilmaistaviksi, lä'mpimiä ajatuksiaan ja kannustustaan. Kun tajuaa, että varmaa on v a i n n y t tämä hetki.

Olen nähnyt kuolemaa enemmään kuin moni. Läheisen menettäminen on vaikeaa, oman lapsen pahinta mitä voi olla.
Kun olen nähnyt lapseni ensimmäisen ja viimeisen hengenvedon, se vei kuoleman pelon.
Kävelin hautausmaalla kun kävin kastelemassa, moni nuorempi nukkuu siellä ikiuntaan.
Tärkeää on mielestäni elämä jonka saa vielä elää, arvostan elämääni, pidän itseäni onnekkaana kun näen vielä kesän tulevan ja vuodenaikojen vaihtuvan.
Haikealta tuntuu kun tietää että tämä kaikki on jätettävä. En kaipaa mitään rahalla ostettavaa enkä kummoisia virikkeitä, tavallinen normaali arki on parsta.
Ihan musiikki Kummisetä elokuvassa.

Pukiessani anoppiani arkkuun, pidin häntä kädestä, laitoin sulat hänen jalkoihinsa, silitin poskea, kampasin hiuksia. Levollinen ilme kasvoillaan suljimme arkun.

Mitäkö opin, opin olla pelkäämättä ruumista.

Aloitukseen. On mahdotonta kirjoittaa nettiin siten, että kirjoitusta ei tulkittaisi väärin. Mustan realismin, koetun raadollisen elämän, julmien ja rumien kokemuksien kirjoittelu kuuluu kirjoihin. Ne myyvät. Arjen realismi, ilo auringon lämmöstä, sateen ropinasta, uusista perunoista, käsikädessä ilta-auringossa istumisesta, ketä kiinnostaa, no, esim. minua.

Usein kuullutta kerrot joka risauksen elämästasi. Oikeesti, en kerro.

Kiitos hyvistä kommenteistanne!
Silloin, kun lapset olivat pieniä, en halunnut kuolla mutten kuolemaa silloinkaan pelännyt. 10-vuotiaana taistelin taisteluni kuolemista vastaan. Kun mummoni kuoli, itkin yksin ja mielessäni myrskysi voimakas uhma, että en halua elää tällaisessa maailmassa, jossa läheinen ihminen viedään pois. Siitä, kun sitten tyynnyin, niin annoin periksi ja tyydyin kohtaloon, että kuolema kuuluu elämäämme täällä. Halusinpa tai en. Kenellekään en kertonut taistelustani.