Hän halusi katsoa minua silmiin, mutta minä en tahtonut sitä. Minä käänsin kasvoni kaukaisuuteen ja silmäni katosivat määrittelemättömään sameuteen. En jaksanut olla näin, en vain jaksanut.
koko elämäni ajan olen etsinyt tietäni ulos mitättömyydestä ja keskinkertaisuudesta, latteudesta ja halpahintaisuudesta. Olen vimmaisena etsinyt asioiden takaa niiden alkujuuria, syitä. Olen katsonut liian kauas ja menettänyt näkymäni.
En voi katsoa sinua silmiin sen vuoksi, että minä näkisin sinun lävitsesi ja ymmärtäisin, että sinä olet ymmärrettävissä. Silloin sinun maagisuutesi katoaisi, ja sinä lakkaisit olemasta sellainen asia elämässäni, että minäkin voisin kuvitella nojaavani johonkin. Nyt minä en nojaa mihinkään. Seison yksin itseni kanssa ja tuijotan lävitseni tyhjyyteen. Itseasiassa: minä olen jossain määrin lakannut olemasta. Minä olen siirtynyt loputtoman matkan päähän omaan itseeni piiloon.
Minä kerron sinulle tämän siksi, että sinun olisi helpompi ymmärtää mitä kaikkea ympärilläsi tapahtuu: Miksi tuo ilmapallo irtoaa tuon lapsen kädestä ja nousee taivaalle ja sen armolle alttiiksi. Miksi tuo mies kaivautuu maan alle naurussa suin. Miksi on olemassa ristiriitaisia ajatuksia hiljaisella bussipysäkillä. Kaikkea tällaista minä pohdiskelin tähän päivään asti. Mutta nyt on kaikki päättynyt. Ajatus on saapunut satamaan ja kiinnittynyt laituriin vahvoin köysin. Minun on aika siirtyä maalle astelemaan kuin vastasyntynyt, puhumaan ihmisille kuin mykkä, tarttumaan heihin kiinni niin, etteivät he edes huomaa minua. Minä asetun seisomaan kenkiini ja odotan kadunkulmissa, kahviloissa, metroissa, että minä näkisin kaiken taas kirkkaana ja selvänä. haluan nähdä kaiken ja tuntea kaiken. En kysy enää koskaan perusteluja millekään totuutta etsiessäni. En tarvitse siihen paperia, en kynää. Sillä se joka minun sydäntäni koskettaa, koskettaa sitä ikuisesti. On samantekevää milloin minä kirjaan ylös minkäkin asian, minkäkin ihmisen, minkäkin juonen. Sillä tämä olemassaolon tunne on niin huumaavaa ja suloista myrkkyä sisälläni, että mikään kokemani ei minusta koskaan poistu. Minä tunnen menneisyyden virran läsnäolon. Se kasvaa minussa kuin puu täynänsä laululintuja ja auringon valoa. Kaikki asiat asettuvat luonnollisiin uomiinsa ja avautuvat minulle heti, kätkemättä minultä mitään, salaamatta sanaakaan katseeltani.
Minä en katso sinua silmiin. Sinä vaadit sitä minulta. Minä tunnen vanhat tarut ja tarinat. Minua on kehoitettu jo vuosituhansia sitten ihmisten toimesta - jotka eivät koskaan olleet edes minua tavanneet; saati tietäneet että olisin joskus syntynyt - lähtemään mukaan. He olettivat niin: että joskus tulee olemaan jotain sellaista maailmassa joka tarvitsee tuekseen heidät, ja kaikki ne, joilta nämä tarujen tapahtumat ovat kuultu. He kaikki olivat kyllin viisaita näkemään ihmiskunnan tulevaisuuteen. He todistivat sen tulevaksi sillä, että kirjoittivat tarinansa kirjojen ja kansien kätköihin piiloon.
Kertokaa minulle jokin syy, sellainen asia joka kaataisi kirjaamisen ilon täydellisen tarkoituksellisuuden. Minä saatan kertoa ainakin yhden: sekasorto. Etsiessämme tietämme eteenpäin sanojen valtavissa mittasuhteissa, me törmäämme ensin itseemme ja kykyihimme, sen jälkeen siihen ettei juonta ole. Ei ole alkua eikä loppua, saati mitään siltä väliltä.
Minun ei koskaan tulisi katsoa sinua silmiin. Sillä sinä päivänä kun sen teen, minä olen jälleen yksi teistä. Silloin minulla ei ole enää mitään toivoa jatkaa niin kuin olen kokenut oikeaksi tehdä.
Juoni kutoo kaiken kiinni toiseensa, seuraa sukupuuna juurista latvoille asti ylöspäin rönsyävää tarinaa. Se ujuttautuu taivaiden sisään ja asettuu lintujen alle oksiksi, tekee marakateille ja perhosille sijansa. Tämä valtaisa puu työntää juurensa maailman menneisyyden sisään ja imee sieltä elämän vehreydelleen, tuo muassaan kaiken katalan ja kamalankin. Mutta olkoon. Myrsky riipokoon oksat tuuleen ja tuiskuun, raastakoon kelvottomat ja sairaat irti lehvästöstä ja pudottakoon maan tomuun. He nousevat sieltä kyllä, mutta toisessa ajassa.
'''''''''''''''' "Kaustisviivoja"
Esittäisin nyt nöyrän kysymyksen: Mikä on juoni?
koko elämäni ajan olen etsinyt tietäni ulos mitättömyydestä ja keskinkertaisuudesta, latteudesta ja halpahintaisuudesta. Olen vimmaisena etsinyt asioiden takaa niiden alkujuuria, syitä. Olen katsonut liian kauas ja menettänyt näkymäni.
En voi katsoa sinua silmiin sen vuoksi, että minä näkisin sinun lävitsesi ja ymmärtäisin, että sinä olet ymmärrettävissä. Silloin sinun maagisuutesi katoaisi, ja sinä lakkaisit olemasta sellainen asia elämässäni, että minäkin voisin kuvitella nojaavani johonkin. Nyt minä en nojaa mihinkään. Seison yksin itseni kanssa ja tuijotan lävitseni tyhjyyteen. Itseasiassa: minä olen jossain määrin lakannut olemasta. Minä olen siirtynyt loputtoman matkan päähän omaan itseeni piiloon.
Minä kerron sinulle tämän siksi, että sinun olisi helpompi ymmärtää mitä kaikkea ympärilläsi tapahtuu: Miksi tuo ilmapallo irtoaa tuon lapsen kädestä ja nousee taivaalle ja sen armolle alttiiksi. Miksi tuo mies kaivautuu maan alle naurussa suin. Miksi on olemassa ristiriitaisia ajatuksia hiljaisella bussipysäkillä. Kaikkea tällaista minä pohdiskelin tähän päivään asti. Mutta nyt on kaikki päättynyt. Ajatus on saapunut satamaan ja kiinnittynyt laituriin vahvoin köysin. Minun on aika siirtyä maalle astelemaan kuin vastasyntynyt, puhumaan ihmisille kuin mykkä, tarttumaan heihin kiinni niin, etteivät he edes huomaa minua. Minä asetun seisomaan kenkiini ja odotan kadunkulmissa, kahviloissa, metroissa, että minä näkisin kaiken taas kirkkaana ja selvänä. haluan nähdä kaiken ja tuntea kaiken. En kysy enää koskaan perusteluja millekään totuutta etsiessäni. En tarvitse siihen paperia, en kynää. Sillä se joka minun sydäntäni koskettaa, koskettaa sitä ikuisesti. On samantekevää milloin minä kirjaan ylös minkäkin asian, minkäkin ihmisen, minkäkin juonen. Sillä tämä olemassaolon tunne on niin huumaavaa ja suloista myrkkyä sisälläni, että mikään kokemani ei minusta koskaan poistu. Minä tunnen menneisyyden virran läsnäolon. Se kasvaa minussa kuin puu täynänsä laululintuja ja auringon valoa. Kaikki asiat asettuvat luonnollisiin uomiinsa ja avautuvat minulle heti, kätkemättä minultä mitään, salaamatta sanaakaan katseeltani.
Minä en katso sinua silmiin. Sinä vaadit sitä minulta. Minä tunnen vanhat tarut ja tarinat. Minua on kehoitettu jo vuosituhansia sitten ihmisten toimesta - jotka eivät koskaan olleet edes minua tavanneet; saati tietäneet että olisin joskus syntynyt - lähtemään mukaan. He olettivat niin: että joskus tulee olemaan jotain sellaista maailmassa joka tarvitsee tuekseen heidät, ja kaikki ne, joilta nämä tarujen tapahtumat ovat kuultu. He kaikki olivat kyllin viisaita näkemään ihmiskunnan tulevaisuuteen. He todistivat sen tulevaksi sillä, että kirjoittivat tarinansa kirjojen ja kansien kätköihin piiloon.
Kertokaa minulle jokin syy, sellainen asia joka kaataisi kirjaamisen ilon täydellisen tarkoituksellisuuden. Minä saatan kertoa ainakin yhden: sekasorto. Etsiessämme tietämme eteenpäin sanojen valtavissa mittasuhteissa, me törmäämme ensin itseemme ja kykyihimme, sen jälkeen siihen ettei juonta ole. Ei ole alkua eikä loppua, saati mitään siltä väliltä.
Minun ei koskaan tulisi katsoa sinua silmiin. Sillä sinä päivänä kun sen teen, minä olen jälleen yksi teistä. Silloin minulla ei ole enää mitään toivoa jatkaa niin kuin olen kokenut oikeaksi tehdä.
Juoni kutoo kaiken kiinni toiseensa, seuraa sukupuuna juurista latvoille asti ylöspäin rönsyävää tarinaa. Se ujuttautuu taivaiden sisään ja asettuu lintujen alle oksiksi, tekee marakateille ja perhosille sijansa. Tämä valtaisa puu työntää juurensa maailman menneisyyden sisään ja imee sieltä elämän vehreydelleen, tuo muassaan kaiken katalan ja kamalankin. Mutta olkoon. Myrsky riipokoon oksat tuuleen ja tuiskuun, raastakoon kelvottomat ja sairaat irti lehvästöstä ja pudottakoon maan tomuun. He nousevat sieltä kyllä, mutta toisessa ajassa.
'''''''''''''''' "Kaustisviivoja"
Esittäisin nyt nöyrän kysymyksen: Mikä on juoni?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Juoni on se mitä viime kertaisissa finlandia ehdokkaissa on vähän tai se on lainattua. Siinä pussikaljaromaanissa ei ollut juonta ollenkaan ja voittajaan kirjailijan ei ollut tarvinnut keksiä sitä, koska kyseessä oli elämäkerta.
Ottaen huomioon että juonta on tavattu pitää kirjan vaikeimpana osana, voidaan kysyä mitä virkaa koko finlandia palkinnoilla on? Jos tasovaatimukset alenevat vielä nykyisestä, kohta ei enää tarvitse kuin omata vajaan 2000 sanan sanavarasto ja kyetä muodostamaan jotakuinkin ymmärrettäviä lauseita.
Kun aina puhutaan siitä mitä kunnon konsepti pitää sisällään, niin mielestäni sellaisen uroteon keksiminen kuin ennenäkemätön "juoni", on kaunokirjallisella osiollaan melkein mahdoton tehtävä.
Jos minä mitenkään joskus elämäni aikana kykenen rakentamaan kunnon juonen, niin te taatusti tulette sellaisen lukemaan - vaikka omakustanteena ja ilmaiseksi.
Tarinat tuntuvat ohenevan ja mitätöityvän vuosi vuodelta. Rämmitään sekavissa, runomuotoisissa miniatyyrieeppoksissa etsien jotain sellaista jonka kaikki ovat tuntuneet menettäneen. Kaiverretaan sanojen terällä ajan kiveä ja ihastellaan miten upeita tarinoita onkaan menneisyydessä kirjoitettu.
Tämä tilanne on traagisuudessaan minua kammottava.
On hirveää, että näen kirjoituksien alla jatkuvasti vanhat sapluunat joihin on lisätty uudet sanat.
Tarina! Missä sinä olet?
Lyhyesti,
”Juoni on tapahtumien ketju, joka yhdessä henkilöiden kanssa pitää tarinan liikkeessä. Ikivanha vastakkainasettelu juoni-henkilöt on mielestäni perusteeton – ilman juonta ei ole henkilöitä eikä ilman henkilöitä ole juonta. Molemmat rakentuvat toistensa varaan.”
http://www.ilkkaremes.com/ Tuolta löytyy lisää aiheesta Ilkka Remeksen suulla sanottuna.
Jos Fucoo esitti kysymyksen muodossa; mikä kyseisen tarinan juoni on? vastaisin että…
Henkilö on pitkään etsinyt järkisyitä luovuudelleen. Lopulta löytyy totuus, mutta sitä hän ei uskalla katsoa koska kaikki mitä on, onkin arkista ja pelottavan tylsää.
Ymmärtäessään ettei suurta ja salaperäistä ole, henkilö jää niille jalansijoilleen ja kieltäytyy jatkamasta matkaa.
On turvallisempi jatkaa luulossa että maailma on salaperäisempi paikka kuin se todellisuudessa on.
Eli tämän tarinan juoni on lyhykäisyydessään; Kehitystarina, jossa päähenkilö pelkää sitä mikä on ja jatkaa mieluimmin omissa kuvitelmissaan elämäänsä, kuin katsoisi ihan suoraan mitä elämä on.
Tai sitten tämän juoni oli jotain paljon monisyisempää, tai yksinkertaisempaa jota en nähnyt suurennuslasillani. Ehkä siinä nainen kulki kusettamassa koiraa :) näistä koskaan niin tiedä.
Mutta juoni on.
Patologisena Remes-vihaajana minä olen jäävi ottamaan kantaa tuohon, mutta purkuoperaatiosi tekstini osalta oli oikea.
Koiraton omistaja :)
Ketään..
Remes on mielestäni oivallisesti kaupallistanut juonen käytön. Mies toistaa kaavojaan ja nettoaa ihan kivasti.
Miksi ei kirjoittaisi pelkästään taloudellisistä syistä kun kerran kaikki tarinat on jo keksitty?
Minä puolestaan rakennan iisakin kirkkoani, joka luultavasti romahtaa päivää ennen ensimmäistä messua. Mutta se onkin tyystin toinen tarina.
Jos ajatukset keriytyvät tuohon, mitä järkeä on tehdä jotain luovaa? Voi mennä siihen peilin eteen ja kysyä siltä kuvajaiselta, miksi pitäisi räjäyttää koko hemmetin potti.
Eikö taide pitäisi lähteä itsestä. Mikä on se mitä en ymmärrä, mitä sisälläni olevaa kaaosta haluan selkiyttää?
Tärkeintä ei ole se mitä keksii, tai saa sanottua. Ei edes se, montako sataa vuotta teos pysyy elävänä. Minusta idea, ydin on siinä miten tekee omasta elämästä järjellistä suuressa järjettömyydessä.
Kirjoittamalla kauppalapun, kauppakirjan, kirjeen, muistion, voin jäsentää oman elämäni irti kaoksesta. Aivoni toimivat moniulotteisemmin kirjoittaessa, rakentavat ehyitä kuvia osatotuuksista.
Että unohdetaan ne yltiöpäiset unelmat ja kirjoitetaan tarinoita, elämänkertoja ja unia. Uuden keksiminen on niin kovin vaatelias unelma. Sen voi itselleen asettaa, sitä kohti voi kulkea, kuten jokainen taiteilija tekee.
-> Jokainen työ on vain harjoitus kohti seuraavaa, sitä täydellistä. Universumia valloittaako noinkaan? Aina joku jossain tekee mestariteoksen, toiset ihailevat, jotkut jäljittelevät.
Mutta niin kauan kuin näkee tekemisen järjellisenä, elämä tuntuu järjelliseltä. Jos luopuu harjoittelemasta kohti jotain, eikö sitä ala surkastua, katkeroitua ja kuihtua, ja mitä iloa elämästä silloin olisi?
Keittiöpsykologiaa työhuoneen nurkassa.
Minua suututtaa sinun keskiluokkainen asenteellisuutesi unelmiani kohtaan. Miten minä voisin lakata olemasta sellaisena kuin olen?
Joskus silloin kauan sitten, kun olin vasta viisitoistavuotias ja paljon dekkareita lukenut, otin kirjastosta itselleni mukaan Hessen Arosuden.
Sen päivän jälkeen mikään ei ollut enää siten kuin se ennen oli. Minä ymmärsin että kirjallisuudella on muutakin tehtävää kuin luoda minulle jännityksiä ja vapinoita kehooni jotta myöhästyisin päivälliseltä. En ole uskaltanut lukea tuota kirjaa enää sen jälkeen uudestaan, sillä se muutti minut ja minun käsitykseni itsestäni.
Kirjailijoiden kaarti siitä eteenpäin oli lähinnä James Joyce'a ja Aljoshaa. Kasa kasvoi ja minä en tuntenut pettyväni koskaan. Mutta sitten tuli pysähdys.
Minusta tuli aikuinen ja kykenin vaivoin lukemaan edes ensimmäistä sivua kaikkien kehumasta kirjasta. Addiktini tuntui hieman kärsineen elimellisistä rajoistani, kun eteeni asetettiin tyhjältä kumiseva sanatynnyri. Siirryin kuvataiteen puoleen.
En jaksa enää maalata, sillä värit lakkasivat puhumasta minulle. Otin itse kynän käteeni ja loin tyhjästä ihmisen joka voi olla kuka tahansa meistä, maailmassa joka voi olla mikä tahansa maailma. Olen kirjoittanut kaiken muun ohessa tarinaa nyt noin neljätoista vuotta - vain siksi että minulla on hyvä tarina joka ei näytä kärsivän ajasta ja sen saasteista ollenkaan.
Ja sinä sanot minulle että ei kannata unelmoida.
Olen erimieltä.
Minulle suuttuu jossain vaiheessa jokainen, joten et ole kovin poikkeuksellinen, se etten vastaa kovin kärkevästi, tekee minusta minut.
Miten minä keskiluokkaisuudessani ja keskinkertaisuudessani koskaan sinua voisinkaan ymmärtää? En edes yritä. Hyvä jos itseäni aika-ajoin ymmärrän, josta syystä useimmissa vastauksissani pohdin kysymyksiä omalta kannaltani. Itsekkyyttä, rehellisyyttä tai pelkästään narsismia? Miten vain.
Sanoinko tosiaan ettei kannata unelmoida? Sanoin kyllä ettei kannata vihata ketään.
Mielestäni sanoin, että kun unelmat kasvavat suuremmiksi kuin ihminen, kynnys aloittaa tai loppuun saattaa jo alettu, nousee.
Unelmointi on ihmiselle luotu ominaisuus jota eläimet eivät tietääkseni omista. Mutta unelmointi on kaksihaarainen miekka, toisaalta unelmat saavat yrittämään mahdottomia, toisaalla ne joskus lamauttavat toiminnan.
Minä maalaan, minä kirjoitan, minä elän. Minulle sanat eivät lakkaa puhumasta, värit eivät koskaan minulle puhuneet. Kuvat joita väreillä luon, kyllä tukevat ajatuksiani.
Se että sinä loit itsesi, ja minä olen itseni, tekee meistä liian erilaisia jotta koskaan ymmärtäisimme toisiamme.
Unelmoi rauhassa.
Huomaan lukevani omaa tekstiäni suurennuslasilla. Näetkö ristiriidan järjen ja unelman välillä? Minä teen ja unelmoin. Itselleni nuo ovat toisiaan tukevia asioita, eivät vastakkaisia.
Jos todella olet kirjoittanut yhtä tarinaa neljätoista vuotta, ja se silti on voimissaan? Sanon että ihailisin ahkeruuttasi, luovuuttasi ja pitkäjännitteisyyttäsi, ellei jossain ajatusteni taustalla häilyisi ajatus; etkö uskalla irrottautua täydellisestä tarinasta, vai kirjoitatko sitä vain itsellesi, jolloin sen ei koskaan ole tarkoituskaan olla kuin ikuisesti avoimeksi jäävä tarina?
Mutta koska en tiedä tarinastasi, sen sisällöstä tai päämääristä, sitä on tuon lauseen puitteissa mahdoton arvostella hyväksi tai huonoksi. Itse pyrin saattamaan tarinat järjellisessä ajassa valmiiksi ja siirryn eteenpäin uusiin aiheisiin, uusiin tarinoihin ja uusiin unelmiin.
Välähtikö mielessäsi että olen istunut neljätoista vuotta jossain vuokrayksiössä ja antanut tukan kasvaa siinä kirjoitellessa tarinaani.
"Hirnuu."
No ei nyt niinkään. Mä sain idean jo kauan sitten, en muista oliko se neljätoista vain viisitoista vuotta sitten, mutta olin joku kaksikymppinen jolla oli aivan normielo allaan.
Kirjoittaminenhan mulla on hyvin satunnaista; siis kirjoittaminen jossa ajatellaan lopputuloksena olevan kirja.
Mulla ei ole mitään valtavaa kasaa paperia missään nurkassa. Ja emolevylläkin on tilaa vaikka kokonaiselle kirjastolle. Romppuja ei näy joissa lukisi "Nobelisti." Nou nou!
Mutta mulla on kaiken muun kirjoittelun ohella kulkenut tuo idea völjyssäni tähän päivään asti.
Se on pino paperia jonka jatkuvan uudelleenkirjoittelun ja toistuvan tarkistuttamisen jälkeen vien kustantajalle hattu kourassa. Minusta tuntuu että siitä lapsellisesta ideasta on kasvanut jatkuvan puuhastelun jälkeen aikuinen.
Valitettavasti lukutaitoiset ystäväni ovat kaikonneet ympäriltäni, sillä loputon piina ei ole hyväksi hermoille. Olenkin saanut paljon päteviä ja terästettyjä kommentteja asiani puolesta.
Suutuspäissään sitä tulee sanoneeksi hieman 'liikaa', joten katsoisin parhaaksi odotella vain rauhallisena myyntivoittoja ilman sen suurempaa meteliä.
Muuten et väittämääni kyennyt kaatamaan (tarkistin).
Mikä oli väite jota lähdin kaatamaan?
Emmekö keskustelleetkaan luomisen tuskasta ja juonesta?
;)