Waltarin Feliks Onnellinen

Sivulta 205:
"Samassa hän tiesi jo missä oli ja tunsi pyhän kauhun. Eikä hän uskaltanut kääntyä katsomaan, vaikka tunsi läheisyyden takanaan.
Mutta äänen hän kuuli, ja sen äänen kuultuaan hän tiesi ettei koskaan voisi enää pelätä mitään koko elämänsä aikana. Ääni kutsui hänen selkänsä takaa ja sanoi:"Feliks, oletko syönyt. Käy syömään."
Taakseen hän ei voinut katsoa, mutta kaikki hiljeni hänessä ja nöyränä, lapsenkaltaisena hän istahti maahan hiilloksen viereen, tunsi hiekan kättään vasten ja erotti siitä jokaisen hiekanjyvän todellisempana mitään hiekkaa mitä hän koskaan oli pitänyt kädessään. Kiitollisena hän taittoi palan leipää ja alkoi syödä. Leivässä oli tuhkan ja ohran maku. Tavoitellessaan kalaa hiillokselta hän poltti sormensa, mutta sai sen sitten käsiinsä ja söi muutaman palasen paistunutta nokista kalaa vetäen sormilla ruodot suustaan. Kala oli yrttien maustama.
Hänen syödessään muuttui aamu yhä kuulaammin sinertäväksi hänen ympärillään. Hän katseli vuorten ääriviivoja ja sileää maata ympärillään ja tiesi ettei koskaan tulisi unohtamaan ainoatakaan maiseman piirteistä, vaan tuntisi heti paikan, jos kerran elämänsä aikana joutuisi sinne uudelleen.
Eikä mikään ravinto ollut koskaan maistunut hänen suussaan paremmalta kuin tuo tuhkainen leipä ja puoleksi hiiltynyt kala. Syödessään hän tunsi koko ajan läheisyyden takanaan ja oli kuin vesi olisi läikehtinyt hänen sisässään. Syötyään hän pyyhki sormensa hiekkaan, kuuli etäisen käheän huudon kantautuvan vetten yli kalastajaveneestä ja alkoi vavista. Mutta taakseen hän ei voinut katsoa.
Ääni sanoi:"Söitkö kylliksesi, Feliks. Ojenna siis kätesi tänne, sinä epäuskoinen."
Silloin vasta hän purskahti katkeraan itkuun, peitti käsin kasvonsa ja nyyhkytti:"Ei, Herra, ei sitä, tunnen sinut muutenkin."
Hän itki kauan kouristavin nyyhkäyksin, kaiken itkun hän itki koko elämänsä ajalta, kunnes ääni sanoi ankarasti kuin kapinoivalle lapselle:"Seuraa siis minua, Feliks."
Ja hän lupasi sanomaton autuus ja ilo mielessään:"Herra, seuraan sinua."
Mutta omaa voimaa hänessä ei riittänyt noustakseen ja kääntyäkseen, ei vaikka hän olisi miten ponnistanut. Oli kuin hänen jäsenensä olisivat halvaantuneet eikä hän kyennyt enää sormeaankaan liikauttamaan. Sen ymmärtäessään hän tunsi syvimmän masennuksen mielessään. Mutta silloin läheisyys hänen takanaan kävi hukuttavaksi, armeliaammaksi, vapauttavammaksi kuin mikään mitä hän koskaan oli kokenut, ja häneen tuli armahtava tieto ja ymmärrys ettei ollut kysymys hänen voimastaan, hänen tahdostaan, hänen pyrkimyksestään, hänen toivostaan, vaan kaikki minkä hän oli saava ja tekevä, se annettaisiin hänelle. Sitten pimeys ympäröi hänet, mutta se ei ollut enää maan ja kauhun pimeyttä vaan armon autuasta kuumaa pimeyttä.
Tullessaan taas tajuihinsa Feliks ymmärsi istuvansa selkä ovea vasten omassa huoneessaan."

Ihanaa että vastasit, kiitos paljon!