Perhosten keveyttä

Yle: "Viime vuoden sateinen kesä yhdistettynä lämpimään alkukesään on tuottanut runsaasti perhosia."
Sen olen minäkin huomannut että tänä vuonna perhosia on runsaasti. Kesän ensimmäiset perhoset jotka näin olivat sitruunaperhosia yleensä ne ovat nokkosperhosia.
Ennenvanhaan sanottiin kevään ensimmäisen perhosen ennustavan tulevaa siten, että keltainen perhonen tietää hyvää ja suruvaippa surua. Idästä päin on nyt levinnyt uusiakin perhosia, Pohjois-Karjalan sanotaan olevan Suomen paras paikka perhosbongaukseen.

Minun kesäympäristöstäni ovat nokkosperhoset kadonneet, tilalle on ilmaantunut neitoperho.
Mistä mahtaa johtua?

Sekä sitruuna ja nokkosperhosia 🦋näin pihallamme minäkin, mutta rannoilla kun enimmäkseen nykyään olen, ei siellä samassa mittakaavassa ole kuin mökkiaikoina.
Silloin syreenin kukinta-aikaan lehahteli perhosia puutarhassa, lajeja en koskaan neitoperhosta lukuunottamatta tunnistanut, mutta kauniin sinisiäkin pikkuperhosia muistan ihalleeni.
Syysasterissa niitä alkusyksystä olikin runsaasti, samoin kosmoskukka tuntui kiehtovan niitä.
Tuo neitoperhosen kauniin sinihohteiset valesilmät on varmaan saalistajalla peloittava näky, sen räväyttäessä siipensä säikähtäessään täysauki. Muutenkin nuo valesilmät kissaeläimilläkin on ihmeelliset,...ne valesilmät kun valvoo, vaikka eläin nukkuu, samoin on naamioituminen tuskin erottuvaksi puunrungosta ympäristössään. Viisasta kuin mikä!

Uskomaton elämänkaarikin on jollakin lajilla, 🦋oliko peräti 17 vuoden välein kun ne kotelovaiheestaan maan alta lehahtelevat tuhansina yksilöinä parittelemaan. Huimia matkojakin tuulten mukana nuo perhosparvet tekevät, määränpää tiedossaan, missä ilmeisesti myös suorittavat lisääntymisrituaalinsa.

On siinä siivekkäiden pikkuolentojen värikäs tanssi ilmakehässämme 🦋

Testissä muut tunnistin paitsi herukkaperhosta. Aika vähän niitä näen, kerrostalojen pihassa kasvaa lähinnä puita ja pensaita. Jotenkin oli sellainen tuntuma, että perhosia on vähemmän kuin ennen, mutta syy ehkä siinä etten juurikaan perhosten olinpaikoilla kulje. Olen kyllä uutisia kuullut/lukenut että uusia lajeja on tullut paljon. Tien reunatkin siistitään kukista ja heinistä, pusikoita on mutta ei paljon kukkaniittyjä. Samantapaisia harmahtavia ja sinertäviä perhoslajeja on paljon ei niitä erota toisistaan, vain nuo värikkäät selvillä tuntomerkeillä. Tänään selkokielisissä uutisissa näytettiin pari perhosten kasvattajaa, toinen halusi niitä valokuvauksen takia.

En minäkään tunnista kuin näyttävimmät lajit, vaikka Suomen yleisin perhonen on tasaisen ruskea tesmaperhonen, nimenäkin ihan vieras. Seuraavina ovat lanttu-, sitruuna ja nokkosperhonen. Tänä kesänä perhoset ovat olleet aikaisessa, kuten kasvitkin. Katselin tänään kukkivia mesiangervo- ja horsmakasvustoja , ja kyllähän niissä elämää näkyi. Horsmakiitäjän olisin mieluusti bongannut, mutta en värien puolesta täsmäävää nähnyt. Ehkä alkukesästä näkemäni valkeat olivatkin lanttuperhosia. Nyt pitää toivoa, että tulisi paljon pihlajanmarjoja , pihlajanmarjakoit pesiytyisivät niihin ja jättäisivät omenat rauhaan. Omenakääriäinenkin, cydia pomonella , pysyköön loitolla !


Aivan huikeita nuo perhosten muuttomatkat aina Afrikasta saakka. Ohdakeperhoset saattavat lähteä miljoonittain, jopa miljardettain kohti pohjoista ja syödä ravintokasvien tuoreita lehtiä sitä mukaan kuin niitä puhkeaa, monen Euroopan maan läpi. Suomeen tullessaan ne ovat repalesiipisiä ja haljun värisiä, munivat viimeisillä voimillaan . Uusi sukupolvi koteloituu ja kuoriutuu myöhemmin kesällä, nähdään kauniita värikkäitä perhosia, jotka voimistuvat kukkien medestä ja lähtevät paluumatkalle. Olisivatkohan Makriinan nokkosperhosetkin lähteneet Afrikkaan, mutta ovat jääneet tulomatkalla jonnekin matkan varrelle.

Ajatella miten hienot vaistot vai mitkä tutkat ja navikaattorit perhosilla, ihan kuin muuttolinnuilla. Ihminen ison päänsä kanssa eksyy jo kaupunkiin.

Radan varressa vuosia sitten näin varmaan miljoonittain neito-, ritari- ja herukkaperhosia ruusuruohojen sinipunamykeröissä. Olimme pyöräretkellä ja vieläkin kaduttaa, kun en palannut autolla kuvaamaan näkyä, oli sopivasti autotien lähettyvillä. Vain me kaksi- mieheni ja minä- näimme tämän ihanan kentän. Siitä on ainakin 14 vuotta, sillä nyt vain minä voin muistella näkyä. Täällä metsässämme metsäautotien päässä oli usein pysäköitynä auto ja ihmettelin, miksi, kun ei ollut marja- eikä sieniaika. Sitten kohtasin naisen, joka kertoi, että käy katselemassa perhosia. Tällä kohtaa metsämme on itsestään taimettunutta, on sopivasti eri puulajeja ja aukkojakin. Olen havainnut, että ruusuruoho vetää puoleensa perhosia, mehiläisiä, kimalaisia.

Radan varsilla viihtyy yllättäen muualla jo harvinaisia kasveja, ovathan ne aukeina pidettyjä ja kuivia paikkoja sorastuksen vuoksi, monet ketokasvit niissä viihtyvät. Joskus olen tavannut niillä valtavia keto-orvokkilauttoja ja kissankäpäliä. Jussarön vanhan kaivoksen radan varressa rautapitoisessa kivikossa kasvaa kihokkeja, saaliinaan monenlaisia ötököitä. Ruusuruohokin on käynyt harvinaisemmaksi, koska eläinten laiduntamiseen käytettyjä aho- ja hakamaita on valitettavan vähän, myös ahomansikka niillä ennen kukoisti, sai poimia tuokkosellisia. Tulee tosiaan se tuntu, että joskus otollisissa kukissa perhosia kuhisee miljoonittain, ei tiedä minne katseensa kinnittäisi siinä värien ja kuvioiden upeudessa, ja se lepattava liikehdintä on kuin maagista tanssia.

Ainakin syyssyrikasta mainitaan, että sen tuoksu huumaa perhosia, ne liikehtivät rauhallisemmin ja valokuvaus saattaa onnistua helpommin. Minä napsin kuvia sarjana, aina niistä joku saattaa onnistua, ja eri kulmista tietenkin, rähmällään ollen saa uusia kuvakulmia. Perhosten keräilyä en voisi muuten harrastaa kuin kuvaamalla, tosin ei ole kovin paljon lajituntemusta, enemmän esteettiseltä kannalta tarkkailen ja tarkistelen nykyisin netistä helpoista tunnistusohjelmista. Luonnontieteellisissä museoissa perhoskokoelmat suorastaan hirvittävät, neulalla lävistetyt ruumiit.


Me voisimme tosiaan isoa päätämme käyttää enemmän aistinvaraiseen luonnon tarkkailuun, nyt on vaikea edes eksyä, kun mukana kulkee ainakin älykännykkä karttaohjelmineen ja autoilijoilla navigaattori. Siipiä meillä ei ole, vaikka Pohjanmaalla kehotetaan olemaan "siipiään myöten", mutta onhan meillä kädet, joilla rakentaa melkein mitä tahansa . Hurjia ne ensimmäiset käsivarsiin kiinnitetyt siipimäiset lentolaitteet, huonosti yleensä kävi. Fyysiset tuntosarvetkin meiltä puuttuvat, mutta onhan meillä naisilla se kuuluisa naisen vaisto. Joskus tuntuu, että luonto hemmottelee kauneudella ihmisiä , tuhlailee kukkien ja perhosten muodoissa ja väreissä, tuoksujen runsaudessa, mutta yleensä kaikille löytyy käytännöllinen selitys.

Kaikkea uutta olen saanut oppia perhosten myötä.
Tarkkaa hommaa on koodilapun/lipun liimaaminen perhosen siipeen, mutta näppärästi se käy tottuneelta. Periaate on sama kuin lintujen rengastuksessa, sillä tällä tavoin muuttomatkoja tutkitaan. Eivät suinkaan kaikki perhoslajit muuta, mutta muuttajia löytyy kyllä kaikilta mantereilta.
Perhosten ystävillä on paljon toimintaa mm. tiettyjen luonnonkasvien levitystä,
koska jotkut lajit munivat toukkansa vain määrättyyn kasviin.
Sitten on erikseen kukat perhosten ravintoa varten.

Australiassa on yöperhonen Bogong, joka myös muuttaa seutua talvehtiessaan.
Se on ollut aikoinaan proteenipitoinen ravinnonlähde alkuperäisväestölle.
Bogongeihin tutustuminen oli minulle melkoinen shokki, sillä ne olivat todennäköisesti tunkeutuneet kattoikkunan kautta kylpyhuoneeseen ja
suihkuun avattuani lauma niitä räpsähti päähäni ja sieltä valuen pitkin
paljasta kroppaani. Juoksin kiljuen ulos, enkä tiennyt mitä oli tapahtunut. En edes ollut kuullut koko eläimestä aikaisemmin. Luultavasti kyseiset yöperhoset olivat myös shokissa kiljuntani ja sänttäilyni takia.

Tuollaisen hyönteisten joukkohyökkäyksen kohteeksi itse jouduin kerran, kun avasin halkopinoa peittävän pressun ja kukkakärpäsen näköisiä pöllähti hiuksiin ja kaikkialle melkein peittäväksi kerrokseksi. Se kihinä ja eläväinen kuhina tuntu karmealta, vieläkin puistattaa kun ajattelen. Onneksi pääsin pakoon järveen, eikä ollut ampiaisista kyse. Hyönteisravinto on jo asiallisesti otettava vaihtoehto Euroopassakin, sirkkaleipää olen minäkin jo maistanut. Koetan kuvitella, miten taitavin sormin pitää perhosen herkkää siipeä käsitellä koodilapun liimaamiseksi, ihan uusi tieto tuokin minulle. Joskus olen huoneeseen eksynyttä perhosta ohjaillut ulos, hento hipaisukin irrottaa sen siivistä ikäänkuin värinukkaa sormiin. Perhonenkin on siis globaali olento siirtyessään jopa maanosasta toiseen, ja joukkovoima on hyönteisyhteisöjen vahvuus, tulee mieleen raamatulliset kuvat, joissa taivas pimentyy massiivisista hyönteisparvista.

Mulperi-eli silkkiperhosta on iät ja ajat Kiinassa käytetty silkin tuottamiseen perhosen kotiloista ja sitä varten viljellään valkomulperi - eli silkkiäispuita. Tarinan mukaan Kiinan keisarinna näki silkkiperhosen toukan kehräävän ympärilleen hohtavaa koteloa ja keisarinna halusi itsekin kietoutua noin ihanaan vaippaan. Olen lukenut, että jonkin perhoslajin toukka söisi muovia, siinä olisi eräs ratkaisu muovijäteongelmaan, ja kalansyötteinä perhostoukkia käytetään myös - ties mitä innovaatioita löytyy, haavojakin puhdistetaan toukilla.

Tulee mieleen vielä se kuuluisa perhosteoria , Butterfly effect, jonka mukaan perhosen siivenisku Brasiliassa voisi saada aikaan tornadon Meksikossa.

Jätän sovinnolla hyönteisten syönnin muille. Aika hyvin on onnistuttu värittämään uutuuden ekoeksotiikkaa tuohon. Taitaapa tuon voida laskea jopa innovaatioksi muuttamaan totuttuja ajatusmuotojamme ruoasta.
Eipä kestänyt kauan kun sirkkojen ja toukkien kasvatus alkoi. Vähemmänän nuo tilaa tarvitsevat kun esim. siat.
Ruokareseptejä syntyy koko ajan uusia, mutta eikös friteeraamalla ja mausteilla saadaan ötökät maistumaan miltä halutaan.