Onko oma kuolema luterilaisen elämän kaunein hetki

Riippuu vähän kuolintavasta.

Eikä koske vain luterilaisia.

Olihan Titanicilla myös luterilaisia.

https://www.youtube.com/watch?v=_RcVzevWX4U

Kyllä iankaikkisuusnäkökulmasta katsoen kuolema on uskovaiselle se hetki jota on hartaasti odotettu, koska siinä kirpoavat synnin kahleet, loppuu kiusaukset ja vaiva. Raamatun mukaan uskovaset pääsevät lepoon, Aabrahamin helmaan, Autuaalliseen taivaan ilon odotukseen, uskon täyttymykseen.

Inhimillisesti katsoen, ilman uskon näkökulmaa, kuolema on ihmiselle vihollinen, sortaja sekä tuomio. Sille ihmiselle joka menee synneissään katumattomana luolemaan, on kuolema pelottava kauhistus, sillä kun elämä päättyy, enää ei ole armonaikaa eikä sijaa parannuksen tekemiselle, jäljellä on vain hirmuinen tuomion odotus ja sielut suljetaan Tuonelaan vankilaan, pimeyteen. Epäuskoinen kuollessaan kokee konkreettisesti sen mitä tarkoittaa kun syntinsä takertuvat häneen kiinni eikä niitä saa ravoistelemalla eikä millään ateistisella toiveuneksunnalla irti. Ne ovat kuin synkkäöja painava todistusaineisto jota sielu kantaa Tuonelan pimeydessä vankina ollessaan, odottaessaan hirmuista tuomiopäivää.

Voi sitä joka menee kuolemaan synteineen, kun täällä oli jokaista varten valmistettu ilmainen anteeksiantamus. Silloin eivät auta ateistiset lorut eikä taikauskoinen toiveajattelu!

Mutta onneksi kenenkään ei TARVITSE! sillä Jeesus on sovittanut kaikkien maailman ihmisten kaikki synnit. Joka janoaa, hän tulla saa, luokse Jeesuksen, luokse Mestarin. Joka uskoo Häneen, joka luottaa Häneen, hän kaiken alkaa saa uudestaan, synnit poissa autuutta oi! Synnin maassa ken käsittää sen voi?

Synnin kahleet kirpoaa jo eläissä kun lakkaa uskomasta muinaisia satuja ja pelottelua. Uskomaton kun on luonnostaan synnitön.
Kuolevaisia ollaan kaikki ajallaan ja lopullisesti. Turha sitä on ostella katteettomia taivasoptiota. Paras hyväksyä kuolevaisuus suosiolla mutta ei sitä kiirehtiäkkään kannata vaan katsoa myös loppunäytös.

Tuolla toisessa ketjussa puhutaan kuolemasta myös. Nimim. Kuusenjuuret toi mielestäni siellä tärkeän näkökulman ja ettei se hukkkuisi sinne ketjun sekaan, nostan ajatuksen täälläkin esiin ja koetan kommentoida sitä hieman omasta puolestani.

Kuusenjuuret mainitsi mahdollisista tuntemuksista keskustelussa joka koski asiaa: "jos minun piäisi kuolla huomenna":

"tuota pitäisi ehkä kysyä jonkun pienten lasten vanhemmalta"

Niin... todellakin! Tässä on näkymä joka on itseäni jonkun verran viime aikoina mietityttänyt, kun sekinhän on totta että kuolema on uskovaiselle voitto ja pääsy kotiin, mutta se että moni joutuu jättämään omaisiaan tänne, onkin ehkä uskovallekin se kuolemisessa kaikkein kipein asia, miksei tietysti epäuskoisellekin, vaikka epäuskoinen kuoleekin toivottomuudessa mutta uskovainen elävässä toivossa.

Se että kummankin täytyy nyt siis kuolla, on kiistämätön asia jolle ei voida mitään. Siinä ei siis kysytä meidän tahtoamme sillä kukapa,. olkoon uskova tahi epäuskoinen -tahtoisi jättää esim. pieniä lapsiaan orvoiksi, -tuskin kukaan paitsi itsensä täydellisesti paaduttanut ihminen.

Kun siis ei voi valita, joudutaan miettimään, mitä sitten? Jos on pakko jättää ne lapset tai muut rakkaat omaiset, niin ajatellaan lasten kannalta: Auttaako kuolevan pohjaton epätoivo ja huoli (jota hän kuitenkin kokee) jälkeen jääviä? Tuskin! Se mikä voi auttaa, on että kuoleva pyrii vielä eläessään järjestelemään kaiken mahdollisen jälkeen jääville niin hyvin kuin voi ja kykenee, mutta hänen pohjaton huoli, suru tai ahdistunut epätoivonsa (jota ilman ei kukaan tunteva ihminen voi tuossa olla) ei kuitenkaan auta heitä. Päinvastoin; moni kuoleva yrittää kuolinvuoteellaan olla "urhea" nimenomaan jälkeen jäävien vuoksi.

Mutta tähän tilanteeseen jota kukaan ei toivom kaikkein vähiten uskovainen, tuo Jumalan sana kuitenkin toivon näkökulman joka puuttuu epäuskoisssaan kuolevalta: Hän saa jättää (kun on pakko) jälkeen jäävät Taivaallisen Isän käsiin. Tällaisessa tilanteessa kysytään uskoa jota yksikään ihminen ei kykene itsestään pusertamaan. se on Pyhän Hengen työtä, mutta Jumalan sanasta voimme kyllä oppia tätä asiaa ennenkuin joudumme tuohon paikkaan:

Nimittäin se opettaa (niinkuin katekismuskin) että Taivaallinen Isä on meidän TODELLINEN Isämme! ... ja lapset jotka Jumala meille antoi, isät ja äidit jotka Jumala meille antoi... Jos me jotka olemme kuolevaisia, olemme isiä. äitejä, lapsia, siskoja tai veljiä, niin pakjoa enemmän Jumala on meidän TODELLINEN ISÄMME ja Hänen on kaikki mitä maan päällä ja taivaassa on.

Hänellä on valta ja oikeus antaa mutta myös ottaa eli Hänellä yksin on oikeus päättää elämästä ja kuolemasta ja Hän nsen myös yksin tekee. Emmekö siis suostuisi, jos joutuisimme tuohon kovaan paikkaan jota on kuvailtu, -emmekö suostuisi ajttelemaan että jos me vajavaiset ihmiset mielestämme olisimme hyviä tai välttämättömiä huolehtijoita lapsillemme, niin eikö Taivaallinen Isämme ole sit' paljon enemmän, joka kaiken voimallaan voi tehdä, eikä mikään Hänelle ole mahdotonta? Olisiko Hänen kätensä liian lyhyt auttamaan? Emmekö mekin ota jokapäiväisen leipämme HÄNEN kädestään, jolla ruokimme ne lapsemme, isämme ja äitimme? Mitä meillä on mikä ei olisi Häneltä saatua? Häneltä joka säät ja ilmat säätää ja viljan vartuttaa?

Jobkin sanoi uskossa: "Herra antoi, herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!" Aabraham uskoi että Jumala voi hänelle kuolleistakin herättää pojan jonka tämän tuli uhrata Moorian vuorella. Tämä on nyt se Raamatun sana, uskon näköala jota meille katoavaisille hulehtijoille opetetaan eläessämme ettemme kuollessakaan tätä asiaa hylkäisi sillä se tarjoaa uskovalle lohdun lohduttomuuden keskellä, toivon toivottomuudessa.

Tehkäämme siis minkä voimallamme voimme, mutta kun tulee se lähdön hetki, tuo kova kuolon retki, armollas huojenna ja näytä Taivaallinen Isämme meille ettet sinun kätesi ole lyhyt auttamaan ja huolta pitämään, kun meidän on irrotettava otteemme!

Kun sairaalassa työkseen tulee kuolemakin vastaan niin pakko sanoa jotain.Ne jotka on tajuttomia tai dementikkoja ei pysty kuolemaa ymmärtämään.Ne jotka ymmärtää sen tulevan kohta , kovimmatkin miehet pelkää.Ei ole sankareita, alistuneita ihmispolosia jotka on matkansa päässä.Sitten tietysti lääkenarkoosissa ei mitään oikein tajua ja pääsee vähemmällä.Masentavaa mutta kaikille pakollista ja eteen tulevaa.Usko kuitenkin antaa toivon ja toisen näköalan.

Eikö kukaan huomaa avauksen tekijän tietämättömyyttä? Meni sekunti kun huomasin, mutta en kerro siitä.

Luterilaisen kuolema on aina hieno hetki. Suurena humanistina olen sitä mieltä että mitä pikemmin hän pääsee Taivaaseen sen parempi niin hänelle itselleen kuin jälkeenjääneille.

Heti kun olen kuollut niun asiani ovat hyvin. Asiani ovat hyvin nytkin. Minun toivoni on Jeesuksessa.Mulla on hyvin asiat nyt ja huomisen päivissä päivien loppumaattomuudessa.

Helvetin kitaan en halua joutua.Kukaan ei sinbe halua.Viimeistään kun tiedostaa takuuvarmasti olevansa itse todelkinen henki, u ruumis kokonaisuudessaan ja tietää miten järkytyksen paikja helvetti on ja joutuvan ikuisesti olemaan helvetissä..

Ei kait se noin ole. No ehkä sellaiselle ihmiselle joka on pitkään sairastanut vaikkapa syöpää, kuolema on varmaankin suuri helpotus mutta tuskin heidänkään kohdalla kaunein hetki.

Sinänsä ihan hyvä kysymys, saa pohtimaan mikä olisi se kaunein hetki. Elämässäni on ollut moniakin todella hyviä ja kauniita hetkiä , enkä usko oman kuolemani niitä ohittavan mutta jos pitäisi nimetä se kaunein niin se onkin sitten jo vaikeampaa.