Kaksikymmentäneljä ikuisuutta
Se talo oli hänen menneisyytensä,
makuuhuoneessa onnellisuus
oli kauan sitten
nukahtanut viimeiseen uneensa
ja olohuoneen seinään
oli naulattu rikkinäinen suru.
Ajatukset huusivat tuskaansa
keittiön veitsilaatikossa,
viimeöisen pahan olon
kuivuessa punaisena
kylpyhuoneen lattialaatoille.
Hän sulki viimein oven takanaan,
jätti sinne huomaamattaan
yhden värin itsestään.
Voimattomana,
eilisen vereslihalle hiomana,
jäi vielä eteisen vihreälle matolle
katsomaan haikeana
takanaan kuultavia verijuovia
ja kuuntelemaan öisiä huutoja.
Vaikkei sitä itse halunnut tunnustaa,
huomasi mieltyneensä taloon,
sen mustiin seiniin,
tuttuun ankeuteen
ja verestä kyllästyneisiin verhoihin.
Niin helppo olisi nousta,
jatkaa matkaansa pois eteisestä,
lähteä ulko-oven toiselle puolelle
puoliväliin onnellisuutta.
Mieli liian voimaton jättämään taakse
talon tutuksi käyneet huoneet
ja silti vielä liian toiveikas
astumaan eteisestä takaisin sisälle.
Tuskan ja onnellisuuden välitilassa,
eteisen vihreällä matolla,
hän toivoi kohtalon sysäävän
hänet joko talon huoneisiin,
tai kauaksi niistä.
Eikä kukaan koskaan kertonut hänelle,
että kohtalo on vain
hyväuskoisten illuusio.
Kaksikymmentäneljä ikuisuutta
eteisen lattialla,
hän ilman ymmärrystä siitä,
että oli itse ainut
joka voi liikuttaa jalkojaan
lähteäkseen.
Kaksikymmentäneljä ikuisuutta.
__________________________________________________
Vertauskuva tuskasta. Lopun keksiminen tälle oli hyvin vaikeaa. Keksikääpä te parempi.
Se talo oli hänen menneisyytensä,
makuuhuoneessa onnellisuus
oli kauan sitten
nukahtanut viimeiseen uneensa
ja olohuoneen seinään
oli naulattu rikkinäinen suru.
Ajatukset huusivat tuskaansa
keittiön veitsilaatikossa,
viimeöisen pahan olon
kuivuessa punaisena
kylpyhuoneen lattialaatoille.
Hän sulki viimein oven takanaan,
jätti sinne huomaamattaan
yhden värin itsestään.
Voimattomana,
eilisen vereslihalle hiomana,
jäi vielä eteisen vihreälle matolle
katsomaan haikeana
takanaan kuultavia verijuovia
ja kuuntelemaan öisiä huutoja.
Vaikkei sitä itse halunnut tunnustaa,
huomasi mieltyneensä taloon,
sen mustiin seiniin,
tuttuun ankeuteen
ja verestä kyllästyneisiin verhoihin.
Niin helppo olisi nousta,
jatkaa matkaansa pois eteisestä,
lähteä ulko-oven toiselle puolelle
puoliväliin onnellisuutta.
Mieli liian voimaton jättämään taakse
talon tutuksi käyneet huoneet
ja silti vielä liian toiveikas
astumaan eteisestä takaisin sisälle.
Tuskan ja onnellisuuden välitilassa,
eteisen vihreällä matolla,
hän toivoi kohtalon sysäävän
hänet joko talon huoneisiin,
tai kauaksi niistä.
Eikä kukaan koskaan kertonut hänelle,
että kohtalo on vain
hyväuskoisten illuusio.
Kaksikymmentäneljä ikuisuutta
eteisen lattialla,
hän ilman ymmärrystä siitä,
että oli itse ainut
joka voi liikuttaa jalkojaan
lähteäkseen.
Kaksikymmentäneljä ikuisuutta.
__________________________________________________
Vertauskuva tuskasta. Lopun keksiminen tälle oli hyvin vaikeaa. Keksikääpä te parempi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
ainut joka tuon lopun voi ainoan oikean kirjoittaa.Vaan sen toipumisen sittenkin,minä sinne eteiseen kumppaniksi lykkäsin.
Upea!!!
Ensimmäinen säkeistö !!!!!!!!!