Kun olen keskustellun eräiden vanhempien ja opettajien kanssa, olen silloin tällöin väkisinkin saanut sen mielikuvan, että ihannelapsi/-nuori olisi ikäänkuin kaukosäätimellä ohjattava kone, joka tottelee napin painalluksia ehdoitta. Jos näin ei tapahdu, vikana pidetään säädettävää, ei säädintä.
Aikuisiässä taas harva ajattelee positiivisesti ihmisestä, joka vain passiivisesti tottelee eikä luo, ajattele, ole aktiivinen toimija.
Miksi lapsistamme halutaan ohjelmoituja robotteja, joita yhteiskunta taas hyöhemmin ei arvosta, ja joilla on rajoitettua käyttöä työmarkkinoilla? Kauko-ohjain periaatteella kasvatetaan koneita. Ihminen osaa tehdä koneita itsekin. Ihmisistä tulisi mielestäni ottaa olemassaoleva valtava ajattelupotentiaali irti jo pienestä pitäen, jo ihmisarvoisen elämänkin takia.
Aikuisiässä taas harva ajattelee positiivisesti ihmisestä, joka vain passiivisesti tottelee eikä luo, ajattele, ole aktiivinen toimija.
Miksi lapsistamme halutaan ohjelmoituja robotteja, joita yhteiskunta taas hyöhemmin ei arvosta, ja joilla on rajoitettua käyttöä työmarkkinoilla? Kauko-ohjain periaatteella kasvatetaan koneita. Ihminen osaa tehdä koneita itsekin. Ihmisistä tulisi mielestäni ottaa olemassaoleva valtava ajattelupotentiaali irti jo pienestä pitäen, jo ihmisarvoisen elämänkin takia.
Vastaukset 2
Vanhimmat
mitähän tekisi, pelaiskohan pleikkarilla, surffailisko netissä, katsosko telkkaria, videoita/dvd:tä vai leikkiskö lapsen kanssa. Ai niin, lapsen kaukosäätimestä on patterit loppu...
Tässä homman juju, teknokraatti ihminen on tottunut napinpainallus-vaste ajatteluun. Se on turvallista - aina käy niin kauin haluaa ja jos ei käy, niin vika on aina looginen tekninen syy-seuraussuhteista johtuva.
Toisin on ihmisten välisten suhteiden jossa tunteet ovat pelissä mukana. Ne ovat häilyviä ja alati muuttuvia - arvaamattomia, hallitsemattomia. Kysymys kuuluukin: saako lapsi olla tälläinen ihminen, onko lapsella ihmisarvo, vai pelkkä välinearvo ainoana tehtävänään totella sätkyukon lailla.