Nyt nautin elämästä

Onhan se mukavaa, kun mikään ei häiritse asumista. Täällä päin on kello 00:10 ja kävin vessassa, jossa aivan kuin naapurin ääni olisi kuulunut ja hän ihmetteli, että "nyt on naapurirappuun tullut taas uusi kello. Tänään huomasin. Nyt on talossa jo ainakin 10-11 kelloa."
Näin meillä kuuluu ääni mutta talo on hiljainen. Kukaan ei huuda kymmenen jälkeen illalla.

Niin olisi minustakin mukavaa elellä yksin mutta elämääni varjostaa mielisairas sukulainen. Huomasin osoittaessani äidilleni. Tämä sukulainen teki puhelimeeni soiton siirtoja ja poisti numerot näkyvistä joten arvaamalla tiesin, kun puhelin siirsi äitini minulle soittamat puhelut veljeni numeroon. Tämä kiusa ei päättynyt tähän vaan uhkailut koirani kiduttamisesta poissa ollessani saivat minut tuntemaan suunnatonta pelkoa, mitä kaikkea tämä sukulaiseksi sanottu henkilö saakaan aikaan koiralleni ja minulle. Nyt mieltäni kylmää ajatus siitä, miten saisin tämän henkilön lääkärin puheille, hän kun tuntee viisi lääkäriä ja pari poliisia on tuttuja, joten en usko onnistuvani. Otan ehdotuksia vastaan. Mitä tuumitte.

Pienissä ympyröissä elämä pyörii, jos kissatkaan ei saa leikkiä lattialla ilman naapurin lupaa eikä naapurin ukko/akka saa nuorilla mitään käytävässä, ellei lupaa naapurilta järjesty. Minä asun melkein tyhjässä rapussa syrjäkaupungin osassa ja suren, kun en kuule kenenkään ääntä milloinkaan mihinkään aikaan vuodesta. Yksinäisyyskin on tappavan myrkyllistä, jos on aina yksin, eikä osaudu minnekään ihmisiä sisältäviin paikkoihin, vaan esimerkiksi kuten minulla ainut pitempien matkojen kulkupeli pyörä on ollut rikki liki kolme viikkoa. On siinä miettinyt syntyjä syviä, käyty läpi kadullakin vastaan tulijat ja koiralenkille tervehtivät. Kello uskollisesti heittää terveisiä joka tasatunti ja se ainoa ääni, joka on inhimillinen kuulunut lähes kolmeen viikkoon koko asunnossa. Menkää ihmisten luokse. Vaivat loppuu siihen, koettu juttu.