Sanon taas jotakin

Joo, kärsitään vaan töräytti yks elefantti.

Muut kysyi: ootteko te liittyneet laulukuoroon ? Ei, miten niin ? No, kun veisaatte viimeisiänne. 😊

Tosikkona taisi Lorenaa kokea tuon laulukuorovitsini 😊 liian kipeitä tuntoja väistääkseen sitä vitsailee reippaasti mieluimmin.
Kaipa meidän ikäpolvemme jo tiedostavat elämän voivan päättyä milloin tahansa, vaikka sitä ei koko ajan muistaisikaan!

Silloin vanhusten kotiavustaja aikanani Sipoossa, meille tähdennettiin geriatrian luennoilla, ihmisellä olevan kuin kehittymässä olevia silmuja loppuun saakka.

Aukeavathan jotkut ominaisuutemme täyteen kukintaansa vielä, jotkut uinuvat latentteina, mutta olosuhteiden ollessa otolliset , saattavat erikoisemmatkin puhjeta kukkaan. Nuppuinakin ne herättävät, -kaihoa.

Olen harrastanut sukututkimusta vuosikausia, nimenomaan harrastanut. Taitavammat olisivat jo päässeet vaikka kuinka pitkälle tutkimuksissaan, kun minä pakerran yhä lähisuvun tiedoissa.
Eilen menin sukututkimuskurssille pitkästä aikaa. Ihan mukavaa oli kerrata tietolähteitä ja verrata luennoitsijan esimerkkejä omiin kokemuksiin.
Sukututkimus tuo perspektiiviä elämään, kun saa huomata olevansa yksi lenkki ketjussa, jonka alkupäätä ei historian hämärästä edes näe. Silloin, kun innostukseni oli parhaimmillaan, elin ajatuksissani esipolvieni elämää, etsin tietoja ja juoksin museoissa. Vanhaa suvun esineistöä on kerääntynyt tuskastuttavia määriä. Niillä ei tietenkään ole käyttöä, huonekalut tilaa vieviä, käsityöt haperoita, vaateparret kunnostusta vailla jne. Myötätunnolla ajattelen jälkikasvuani, joka aikanaan joutuvat pesääni perkaamaan. Muu suku on aikojen kuluessa toimittanut minulle kaikenlaista omista yläkomeroistaan, enkä minä ole pystynyt vastustamaan. Toivon, että olen saanut kasvatetuksi jälkipolvistani samanlaisia hamstraajia.
Mutta sukututkimus tuo harrastajalleen tiedon, että on yksi lenkki ketjussa, ja voin jo nyt nähdä, missä kohdassa sukutauluja nimeni on ja tulee jatkossakin olemaan.

Mulla oli ilo saada valmis sukuluettelo 1700 luvulle asti. Viidestoista polvi olen niistä tiedoista, ja olen ihmetellen lukenut otteita sen aikaisista sanomalehdistä, kirkonkirjoista ja kirjeistä. Valokuvat täydentävät sukukirjoja, joissa kaikki jälkipolvenikin on lueteltuna. Valokuvat sukulaisten hautakivistäkin on serkkuni mies tallentanut kirjoihin. Tosi kiitollinen saan olla omasta sukuhistoriastani, johon mielelläni joskus syvennyn.

Sitä olen hieman ihmetellyt etteivät omat lapseni ole osoittaneet kovin suurta kiinnostusta äitinsä sukuun,..isänsä suomenruotsalaisuusko merkitsee heille enemmän? Tosin minun puoleltani on esi-isäni Johan Barck ruotsinvallan aikainen virkamies, joka vanhimman Margaretha tyttärensä naitti hämäläiseen sukuuni.

Onhan perinteet hyvinkin mieleniintoisia, kovin paljoa tavaraa en tosin ole säilyttänyt, muistoihin vain tallentanut 😊