LUKEKAA TÄMÄ! (Kannattaa)

EräsVaan kirjoitti:

LUKEKAA TÄMÄ NÄIN. TIEDÄN ETTÄ VOI OLLA JOLLEKKIN PALJON LUKEMISTA MUTTA LUKEKAA VAIKKA KAHTENA KERTANA JOS ETTE EHI YHTENÄ.


Tämä on kertomus Sikristä ja hänen lyhyeksi jääneestä elämästään. Kertomus sijoittuu sodan jälkeiseen aikaan. Sota oli juuri loppunut ja ihmisillä oli puutetta kaikesta. Kaiken tämän puutteen keskellä ajelee romaniperhe hevosella ja kärryillä eteenpäin. Hevonen on aika huonokuntoinen eikä kärryissäkään ole hurraamista.

Perheen isä Roope oli haavoittunut sodassa ja oli vähän ennen sodan loppumista päässyt perheensä luokse. Roope oli kaikin puolin rehti ja rehellinen romanimies. Perheen äiti Alina oli oikein hyväsydäminen mustalaisnainen, joka piti perheestään huolta silloinkin kun mies oli ollut sotahommissa.

Alina oli ajellut lastensa kanssa talosta taloon ja ihmiset ottivat hänet mielihyvin vastaan, koska tiesivät vanhastaan Roopen ja Alinan rehellisiksi mustalaisiksi, jotka myös auttelivat ihmisiä talon töissä. Lapset olivat vilkkaita, kuten romanilapset yleensä.

Sikri oli kymmenvuotias ja hänestä oli suuri apu kaikessa; hän autteli äitiä perheen hoidossa ja ihmisiä talousaskareissa. Pojat Viki ja Pertti olivat villejä kuin varsat, mutta eivät he pahoja olleet, vain tavallistakin vilkkaampia. Sikri vanhimpana lapsena oli saanut kantaa vastuuta monesta asiasta ja se näkyi jo hänen käytöksestään. Hän oli tasainen ja ymmärtäväinen tyttö, joka halusi kantaa oman kortensa yhteiseen kekoon.

Haaveena koulu

Sikriä harmitti se kun hän ei osannut lukea. Hänellä ei ollut mahdollisuutta käydä koulua kun aina oltiin kulun päällä. Mutta jonkun verran hän oli jo oppinut kirjaimia, kun oli kysellyt ihmisiltä. Sikrin harras toivomus oli aina, että hän pääsisi kouluun ja oppisi lukemaan.

Roope istui ajatuksissaan kärryissä turvallisesti perheensä keskellä. Ajatukset palasivat tuon tuosta rintamalle, jossa hän oli joutunut katselemaan kuolemaa silmästä silmään monta kertaa. Ja kuinka hän oli rukoillut Jumalaa. Nyt hän halusi tunnustaa itselleen sen miten Jumala oli häntä varjellut. Ja että hän sai olla taas perheensä parissa.

Roope havahtuu näistä mietteistään ja pysäyttää hevosen. –Alina, muistatko tämän paikan, tässä lähellä on hyvä ranta, ehkä lepuutetaan hevosta ja voidaan olla yötäkin, kun tuntuu tulevan lämmin yö! -Ollaan vaan, eihän meillä mihinkään kiirettä ole, saanhan pestä samalla pyykkiäkin, Alina sanoo.

Mustalaisleiri

Samassa Viki ja Pertti jo kirmaisevat järven rantaan, eikä aikaakaan kun pojat ovat jo uimassa. – Hui kun vesi on kylmää, huutelee Viki. –Ihan sopivaa se on , sanoo Pertti. Tällä välin Alina oli kerännyt ringiksi pieniä kiviä ja Sikri oli etsinyt rantalepikosta kuivia puun oksia ja sytytteli niihin tulta. Alina etsi nokisen kahvipannun ja haki rannasta vettä siihen. Kohta jo porisi pannussa korviketta ja kun se oli valmista, niin Sikri kaateli sitä mukeihin. Alina kaiveli leipäsäkkiä, johon hän oli saanut talon emännältä juuri paistetun leivän ja vähän voita. Niistä hän laitteli illallista ja huuteli lapsia ja Roopea syömään.

Roope oli riisunut hevosen valjaista ja juotti sen sekä vei sen metsikköön syömään mehevää ruohoa. Sitten hän veti kärryt puun luo ja sitoi aisat remmillä puun ympäri. Hän levitteli vielä hevosen loimia aisojen päälle ja kohta oli teltta valmis heidän yöpyä.

Perhe kerääntyi nuotion ympärille ja Alina teki jokaiselle voileivän. Ilta-ateria oli yksinkertainen voileipä ja kahvin korviketta. Mutta jokaisen suupalan he nauttivat hartaudella. He kiittivät Jumalaa siitä, että hän oli varjellut ja antanut jokapäiväisen leivän. Eivät he olleet uskovaisia, mutta he kunnioittivat Jumalaa kuten kaikki mustalaiset. Kun illallinen oli syöty, niin iltakin alkoi hämärtyä. Teltta laitettiin nukkumakuntoon, mutta Roope jäi lasten kanssa vielä nuotiolle.

Maailman onnellisin mies

-Isä, kerro meille satu! , lapset pyysivät. Roope oli hyvä kertomaan satuja ja muitakin juttuja. Hän täyttää piippunsa tupakkamassista, ottaa nuotiosta tulisen kekäleen ja sytyttää piippunsa ja aloittaa kertomisen. –Olipa kerran ……

Tuli alkoi hiljalleen hiipumaan nuotiossa ja lasten silmäluomet kävivät raskaiksi. – Nyt on lähdettävä nukkumaan, sanoi Roope ja sammutteli vielä nuotion. Sitten he menivät kaikki telttaan, jossa Alina oli ollut jo pitkät ajat. Ei mennyt kauan kun koko perhe oli syvässä unessa.

Aamulla varhain Roope heräsi siihen kun linnut lauloivat. Hän kömpi ulos teltasta ja hieroi unet silmistään. Hän katseli luonnon heräämistä eloon. Voi kuinka kaunista kaikki taas onkaan. – Kyllä minä olen maailman onnellisin mies. Minä selvisin sodasta ja olen nyt perheeni luona, joka on minulle rakas, ajatteli Roope.

Hän aloitteli aamuaskareitaan; sytytteli nuotion, juotti hevosen. Kohta kömpi Alinakin ulos teltasta silmien pesulle ja perheelle aamupalan laittoon. Lapset nukkuivat vielä rauhallista unta. Sikri on vain herännyt vaikkakin on vielä pitkällään. Hän uneksi taas koulusta, lukemisesta ja siitä että hän voisi opettaa toisiakin mustalaisten lapsia lukemaan.

-Sikri, tulehan ottamaan pyykit puiden oksilta, ne on jo ihan kuivat! , huutelee Alina. Sikri kömpii ulos teltasta ja hieroo viimeisetkin unen rippeet silmistään ja menee rantaan pesemään silmiään. Sitten hän kokoaa pyykit. Äiti ajattelee, että kyllä Sikristä on suuri apu kaikissa asioissa.

Jumalan varjelus matkassa

Roope laittelee jo hevosta kärryjen eteen ja Alina herättelee poikia ylös. –Anna minun nukkua vielä vähän aikaa, sopertelee Viki unissaan, mutta aukaisee jo silmänsä. Pojat ryntäävät teltasta ulos ja Alina antaa heille palan leipää ja nuotiolla paistettuja kaloja. Roope oli niitä vielä illalla myöhään onkinut. Kun perhe oli syönyt ja juonut keitettyä vettä, niin Roope lajitteli säkit ja tilavaatteet kärryyn ja niin oltiin kohta tien päällä.

Isä Roope alkoi rukoilemaan, kuten jokaisena aamuna. –Rakas taivaallinen Isä! Ole apuna ja armona tänäkin päivänä, suojele ja varjele meitä ja muitakin mustalaisia. Kiitos että olet kanssamme! Koko perhe oli hartaan näköisenä, jopa pojatkin. Pertti kysyi isältään että miksi tämä joka aamu rukoilee Jumalaa. –Voi hyvä poika, Jumala on varjellut ja auttanut meitä ja pitänyt huolta!

Tietämättään Roope-isä opetti lapsiaan Jumalan tuntemiseen. Oli ajettu jo monta tuntia eteenpäin. Yksitoikkoinen kärryn pyörän rahina hiekkatietä vasten oli ainut ääni joka kantautui korviin. Se teki perheen uneliaaksi. –Tässä on lähellä yksi tuttu talo, eiköhän ajeta siihen yöksi, sanoi Roope Alinalle. Ja niin tehtiin. Saisivat hevonen ja lapsetkin taas hieman levätä.

Tutussa talossa

Kohta näkyikin jo aika iso talo. Ihmiset olivat kaikki pellolla töissä. Talon isäntä näki jo kaukaa että oli mustalaisia tulossa. –No näitä tässä vielä kaivattiinkin! , tuumi isäntä. –Menen sanomaan että jatkaisivat vain matkaansa, hän jatkoi. Olihan heillä aina mustalaisia käynyt, mutta nyt oli niin paljon töitä että ei ehtinyt kenenkään kanssa jaaritella.

Isäntä läksi kävelemään mustalaisia vastaan ja sitten hän vasta huomaa, että tuttu mieshän Roope onkin. –No päivää Roope! , sanoo isäntä. –Tulipa hyvään aikaan, töitä on paljon ja apu olisi tarpeen. –No eihän meillä mihinkään kiirettä ole, voimme hyvinkin jonkin aikaa olla, jos se vain se sopii, sanoo Roope .

-Sopii, sopii, sanoi isäntä ja jatkaa että nyt onkin kyllä aamiaisen aika. Riisuhan hevonen valjaista ja vie se hakaan! Eikä aikaakaan kun Alina ja Roope asettuivat taloksi. Ei tämä heille mitään uutta ollut. Ainahan he olivat ihmisiä olleet auttelemassa. Ja niin vierähti talossa pari viikkoa.

Kouluun!

Mutta sitten teki matkalaisten mieli jo maantielle taas. Isäntä kiitteli Roopea ja Alinaa ja antoi heille vähän rahaakin. Talon emäntä täytti heidän leipäsäkkinsä. Mutta emäntä oli nähnyt myös sen innon, jolla Sikri yritti lukea sanomalehtiä ja talon lasten koulukirjoja. Sen tähden emäntä esitti, että eikö Sikri voisi jäädä taloon pidemmäksikin aikaa ja menisi sitten syksyllä kouluun yhdessä talon lasten kanssa.

Sikri säpsähti. –Minäkö pääsisin kouluun! Onko se totta? Isä ja äiti, saanko jäädä? Olisin vähän aikaa ja sitten minä opettaisin myös Vikin ja Pertinkin lukemaan. Roope ja Alina tuumivat keskenään asiaa ja tulivat siihen tulokseen että olisihan hyvä asia jos meidänkin perheessä joku osaisi lukea ja kirjoittaa. Ja niin Sikri jäi taloon. Mutta kyllä oli vaikeat erota. Koko perhe itki ja halaili toisiaan. Alina vakuutteli että pian tullaan Sikriä katsomaan.

Tapahtuma oli käännekohta Sikrin elämässä. Koko hänen maailmansa muuttuisi. Kesän ajan Sikri autteli talon väkeä kaikissa askareissa. Sitten tuli syksy ja oli aika ilmoittautua kouluun. Sikrin sydän takoi kuin vasara kun hän ajatteli koulua ja sitä kuinka hän oppisi lukemaan ja kirjoittamaan.

Ja sitten eräänä syksyisenä aamuna Sikri lähti talon lasten kanssa kouluun. Se oli jotain uutta ja samalla pelottavaa. Mutta nyt toteutuisi hänen hartain toiveensa; hän oppisi lukemaan ja kirjoittamaan. Helppoa ei koulunkäynti ollut Sikrille. Hän joutui kokemaan sen, mitä oli olla mustalainen valtaväestön keskuudessa.

Jeesuksen tuttavaksi

Talon perhe oli hänelle erittäin ystävällinen, mutta koulussa hän jouti toisten lasten silmätikuksi. He kiusasivat ja haukkuivat mustalaiseksi. Monta kertaa hän itki kun oli yksinään ja huokaisi syvään. –Voi äiti rakas, voiko ihmiset olla näin pahoja, hän mietti ja huokaili mielessään että äiti tulisi hakemaan hänet pois.

Talon lapset pitivät Sikrin puolia ja puolustivat häntä. Mutta aina he eivät olleet paikalla ja silloin Sikri sai kokea kaikenlaista ilkeyttä. Koulussa opetettiin myös uskontoa ja opettaja oli tosi uskovainen mies. Sikri kuunteli mielellään kun opettaja puhui Jeesuksesta. Hän kuunteli mitä kaikkea Jeesus sai kestää ihmisten taholta. Silloin hän ajatteli että loppujen lopuksi hänen omat kärsimyksensä olivat pieniä Jeesuksen kärsimysten rinnalla.

Sikri olisi kuunnellut vaikka kuinka pitkään opettajan puhetta Jeesuksesta. Sen huomasi myös opettaja ja siksi hän kerran kysyi Sikriltä että uskotko sinä Jeesukseen. –Kyllä minä uskon, ja haluaisin palvella Jeesusta ja olla hänen ystävänsä, vastasi Sikri.

-Tiedätkö Sikri, Jeesus rakastaa sinua, sanoi opettaja. –Jeesus antoi henkensä sinun ja minun puolesta. Niin paljon hän rakasti meitä. Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan Poikansa, että yksikään, joka Häneen uskoo, ei hukkuisi, vaan että hänellä olisi iankaikkinen elämä.

Tunnustus

Sikri kävi kaksi vuotta koulua ja oppi kuin oppikin kirjoittamaan ja lukemaan. Kahteen vuoteen mahtui paljon surun ja murheen päiviä, mutta oli paljon myös hyvää. Hän oli saanut Raamatun lahjaksi opettajalta ja siitä tuli hänen rakkain kirjansa. Hän luki Raamattua joka päivä ja oppi tuntemaan Jeesusta yhä enemmän.

Sikrin elämän kohokohtia oli se kun isä ja äiti tulivat käymään ja he saivat jälleen nähdä toisensa. Mutta suuri ja ihanin hetki oli se kun hän antoi elämänsä Jeesukselle. Opettaja oli rukoillut hänen puolestaan ja julistanut synnit anteeksi. Kun isä ja äiti tulivat käymään, niin Sikri sanoi heti: -Äiti ja isä, minä osaan nyt lukea ja kirjoittaa! Ja sitten hän ajattelee että mitä Jeesus sanoikaan : -Jos ette tunnusta minua ihmisten edessä, niin en minäkään tunnusta teitä Isäni edessä. Mitähän isä ja äiti sanovat kun tunnustan että olen uskossa, mietti Sikri.

Hän mietti vähän aikaa ja sitten hän sanoi: -Isä ja äiti, minä olen antanut elämäni Jeesukselle! -Mitä tämä lapsi nyt puhuu? Mitä sinä tarkoitat? , kyseli Alina.

-Se tarkoittaa sitä, että Jeesus on nyt minun henkilökohtainen Vapahtajani! , vastasi Sikri. –Mitä sinä nyt hupsuttelet, oletko menettänyt järkesi? Ainahan me mustalaiset olemme uskoneet Jumalaan, sanoi Alina. –Niin, niin, mutta on eri asia olla uskonnollinen ja uskovainen, sanoi Sikri.

-Voi hyvä lapsi, tätäkö ne siellä koulussa opettivat?, ihmetteli Alina. –Anna tytön olla, sanoi Roope. –Olen paljon ajatellut näitä asioita ja nyt olen varma että Jumala varjeli minua siellä sotahommissa, muuten en olisi tässä! , sanoi Roope.

Koti-ikävä

Oli kulunut jo runsaat kaksi vuotta. Sikrillä oli kova ikävä vanhempiaan ja veljiään. Usein Sikri lauleli metsässä kun oli lehmiä paimentamassa. Hän oli oppinut äidiltään mustalaislauluja ja niitä hän lauleli. ”Jo ilta ehti tienoon hämärtää, tähdet yksinänsä mulle loistaa. Siellä teltassaan istuu äiti yksinään, hän lastaan pientä uneen hiljaa tuutii."

Eräänä päivänä tulivat taas Sikrin vanhemmat käymään. Silloin Sikri sanoi, että nyt hän lähtee heidän mukaansa. –Nämä ihmiset ovat olleet minulle hyviä, mutta minulla on niin kova ikävä teitä, etten jaksa olla enää täällä, hän sanoi vanhemmilleen. Niin Sikri lähti perheensä kanssa taipaleelle. Hyvästijättö oli haikea. Talon väki oli oppinut rakastamaan Sikriä ja Sikri heitä. Siksi lähtö oli haikea molemmin puolin.

Sikri toivotti talon väelle Jumalan siunausta ja lupasi tulla pian käymään. –Muistakin sitten tulla, huuteli talon väki vielä perään. Sikri nautti täysin rinnoin, kun hän nyt istui kärryissä perheensä kanssa. Mieli teki syleillä vaikka koko maailmaa ja huutaa että Jeesus rakastaa teitä kaikkia.

Jumalan mieleistä elämää

Sikri opetti ahkerasti perheensä jäseniä lukemaan ja kirjoittamaan. Pojat olivat rasavillejä, mutta oppivat hekin pian lukemaan. - Usein illalla, kun oltiin jossain järven rannalla yötä, äiti kyseli Sikriltä taivasasioista. Sikri luki heille Raamattua ja puhui uskon asioista.

-Uskovaisella tarkoitan sitä, että elää Jumalan mieleistä elämää, Sikri selitti. Hän oli oppinut myös soittamaan kitaraa, jonka isä oli ostanut. Erään kerran he tapasivat paljon tuttuja mustalaisia ja kuulumisia vaihdettuaan he päättivät leiriytyä rannalle. Miehet pystyttivät telttoja, naiset ryhtyivät ruuan laittoon ja osa meni pyykille rantaan, jossa lapsilauma jo kirmasi.

Kun ilta-askareet oli tehty, keräännyttiin nuotion ympärille istumaan ja tarinoita kertomaan. Vähän ajan kuluttua kaikki hiljentyivät kuuntelemaan kun Sikri ryhtyi laulamaan. –”Miksi viivyt sä tiellä syntien, vaikka kuulla saat sä äänen Jeesuksen?”.
Kun laulu oli loppunut, niin kaikki olivat hiljaa. Joku nainen pyyhki kyyneleitä silmistään ja joku pyysi että Sikri laulaisi lisää.

Jumala rakastaa kaaleita

Sikri ajatteli, että nyt minä haluan kertoa Jeesuksesta. –Antakaa minulle anteeksi kun olen näin nuori, mutta haluaisin puhua teille kaikille vähän Jeesuksesta ja siitä kuka hän on. Jumala rakastaa mustalaisia! Hänellä ei ole mustaa, ei valkoista, on vain ihminen, jota hän rakastaa! Eräänä päivänä Jumala teki ihmisen maan tomusta ja puhalsi elävän hengen hänen sieraimiinsa ja niin ihmisestä tuli elävä sielu, todisti Sikri.

-Ihmiset ovat poikenneet pois ja tyystin kelvottomiksi käyneet, mutta siitä huolimatta Jumala rakastaa meitä kaaleitakin. Niin rikas antaja hän on meille kaikille ja haluaa antaa meidän syntimme anteeksi. On jo vuosi aikaa kun sain tulla uskoon ja tänään minä olen Jumalan lapsi ja taivaan perillinen. Jeesus sanoi: Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Monilla sanoilla Sikri todisti Jeesuksesta ja Hänen sovitustyöstään.

Sitten Sikri sanoi, että hän haluaisi rukoilla kaikkien puolesta. Ja hän rukoili. –Kiitos taivaan Isä, että rakastat meitä ja annoit ainokaisen poikasi kuolemaan meidän puolestamme, että meillä olisi elämä. Siunaa nyt nimessäsi kaikkia meitä ja kiitos että olet pitänyt meistä huolen. Ole kanssamme nyt ja aina. Aamen.

Sinä iltana ihmiset valvoivat pitkään ja puhuivat keskenään. Oli se hyvä asia että Sikri oppi lukemaan ja on uskossa. Moni nainen jäi ajattelemaan sitä mitä Sikri oli puhunut. Aamulla aikaisin Sikri nousi ylös ja meni ulos teltasta ja keräsi risuja nuotion hiillokselle ja puhalteli vielä kyteviin hiiliin ja niin räiskyi pian tuli nuotiossa. Hän laittoi kahvipannun tulelle ja ryhtyi sitten rukoilemaan.

-Kiitos Isä tästä alkavasta päivästä, kiitos että saan tänäkin päivänä olla sinun omasi. Siunaa näitä tuttuja ja omaisiani ja pelasta heidät ja puhu heille.!

Suvijuhlat

Läheisellä kirkonkylällä oli suvijuhlat ja sinne suuntasivat matkansa nyt kaikki mustalaiset. Juhlille oli tulossa paljon väkeä ja mustalaiset tiesivät että siellä missä on paljon väkeä, siellä on myös helpompi saada rahaa. Kirkonkylä oli tuttu. Kirkko oli siinä kylän keskellä ja monet mustalaisista tunsivat kirkkoherra Nortian. Hän oli hyvä pappi, joka aina mustalaisia tavattuaan tuli juttusille ja hänen rouvansa oli aina tuonut heille myös jotain suuhun pantavaa.

Kun hevoset oli riisuttu valjaista ja laitettu syömään, naiset menivät lähitaloihin myymään käsitöitään ja pyytämään ruokaa. Miehet olivat asettuneet nurmikolle istumaan ja juttelemaan. Ja kyllä juttuja riittikin, etenkin hyvistä hevoskaupoista.

Kirkkoherra Nortia oli nähnyt ikkunastaan että monta hevoskuormaa mustalaisia oli saapunut. Tuttuun tapaansa hän meni juttelemaan. Moni mustalainen olikin tuttu hänelle jo entuudestaan. –Herran rauhaa, toivottaa pappi. –Sama teille, vastaa Roope ja jatkaa: -Tämä meidän Sikri on nyt uskossa ja osaa soittaa ja laulaa uskovaisia lauluja.

-No sehän sattui hyvin, meillä kun on huomenna suvijuhlan jumalanpalvelus. Tulkaa kaikki joukolla mukaan kirkkoon! -Tullaan, tullaan, sanoivat miehet. Pian tulivat jo naisetkin. Hyvin oli reissu kannattanutkin, sillä jokaisella oli rahaa ja ruokaa. Kun ilta-ateria oli syöty, niin Sikri rupesi taas opettamaan ympärillään olevia lapsia lukemaan. –Sikri, laula meille joku laulu, pyysivät lapset. Ja Sikri lauloi monta laulua ja puhui lapsille Jeesuksesta.

Vähän ajan kuluttua siihen kerääntyi myös paljon aikuisia kuuntelemaan kun Sikri puhui ja lauloi. Myös kirkkoherra oli kuullut Sikrin lauluja ja sanoi itsekseen: -Jumala sinua siunatkoon, lapsi.

Mustalaiset etupenkkiin

Aikaisin aamulla kun aamuaskareet oli tehty ja lapset syötetty, niin lähdettiin joukolla kirkkoon. Jumalanpalvelus oli alkanut ja ihmiset istuivat hiiren hiljaa penkeissä. Yhtäkkiä kirkon ovet aukeavat ja ovella seisoo suuri joukko mustalaisia. Ihmiset katselevat suu auki tätä kirjavaa joukkiota ja ovat vaivautuneen näköisiä. Mutta pappi menee mustalaisia vastaan ja vie heidät kädestä pitäen etupenkkiin istumaan. Nyt ihmiset ovat kuin ällikällä lyötyjä.

-Kirkkoherra menee näitä hyväkkäitä vastaan kesken jumalanpalveluksen ja vie vielä etupenkkiin istumaan!. Yhä enemmän ihmiset ällistyivät kun pappi sanoo kirkossa oleville: -Hyvät seurakuntalaiset, olemme saaneet tänään kutsuvieraita ja toivotamme heidät sydämellisesti tervetulleeksi tähän jumalanpalvelukseen!

Pappi aloitti saarnansa: -”Niin Pietari avasi suunsa ja sanoi: Nyt minä totisesti käsitän, ettei Jumala katso henkilöön, vaan jokaisessa kansassa se, joka häntä pelkää ja tekee vanhurskautta, on hänelle otollinen. Usko ei ole jonkun kansakunnan tai jonkun yksilön yksinoikeus, vaan Jumalan Sana on kaikille sama sukuun tai heimoon katsomatta. Jumala katsoo meitä kaikkia samalta korkeudelta ja jokainen lähtee samalta lähtöviivalta olimmepa sitten tummia tai vaaleita. Kuka tahansa häneen uskoo, saa syntinsä anteeksi. Me ihmisinä luulemme että olemme parempia kuin joku toinen, mutta Jumalan silmissä me olemme saman arvoisia ja Hän rakastaa jokaista luotuaan yhtä paljon.”

Kerro kenen oma olet!

Monin sanoin pappi korosti ihmisten tasa-arvoisuutta Jumalan silmissä ja se kyllä vaikutti seurakuntalaisiin. He eivät enää vilkuilleet niin paljon vieraisiin. Joku jopa nyökkäili päällään.

Yhtäkkiä pappi sanoi: -Sikri, kuulin sinun illalla laulavan. Laulaisitko meillekin yhden laulun ? Sikri sai kuin sähköiskun. –Hyvä Jumala, mitä minä nyt teen? Ja aivan kuin joku olisi vastannut ja sanonut: -Laula ja kerro kenen oma sinä olet!

Sikri ottaa kitaransa, virittelee sitä vähän ja sitten hän laulaa. Hänen heleä äänensä kantautuu jokaisen kuulijan korviin ja sydämeen. ”Niin alhaalla ei kenkään kulje, etteikö siellä Jeesus ois. Ei ketään luotansa sulje, eikä karkoita ketään pois.” Kun laulu loppuu, kirkkoon laskeutuu syvä hiljaisuus. Sitten Sikri ryhtyy puhumaan.

-Minun uskoni olisi turhaa, jos usko Jeesukseen olisi tarkoitettu vain hyville ihmisille. Mutta Raamattu sanoo että me jokainen olemme Jumalan tekoa. Vaikka olemmekin erilaisia, niin jokainen on Jumalan luoma. Minä uskon että Jeesus on kuollut ja ylösnoussut minunkin puolestani ja siksi olen antanut elämäni Jeesukselle. Tunnen päivä päivältä paremmin ja syvemmin kuinka Hän Pyhän Henkensä kautta asuu minussa, koska ruumiini on Pyhän Hengen temppeli.

Kaikille kuulijoille Sikrin esiintyminen oli ainutlaatuinen hetki. Kun jumalanpalvelus loppui, ihmiset tulivat kättelemään Sikriä ja muitakin mustalaisia. Pappi oli mielissään seurakuntalaistensa puolesta. Suhtautuminen mustalaisiin oli muuttunut.

Viisitoistavuotiaan paras kesä

Se kesä oli Sikrin elämässä paras kesä. Aina missä he tapasivat toisia kaaleita, niin he olivat viikkokaupalla yhdessä. Sikri opetti lapsia lukemaan ja kirjoittamaan, hän piti iltanuotioilla kokouksia ja monta kaaleen naista ja miestä tuli uskoon. Usein he tulivat Sikrin luokse kyselemään asioita. Eräänä iltana Sikrin isä ja äitikin antoivat elämänsä Jeesukselle.

Sikri oli jo viisitoistavuotias, mutta tämä kesä oli parasta hänen elämässään. Hän sai täyttää niitä lupauksia, joita oli antanut Jumalalle. Nyt isä ja äitikin ovat uskossa ja saamme yhdessä iloita siitä, että Jumala on suuressa armossaan ja rakkaudessaan nähnyt hyväksi pelastaa meidät perhekuntana, ajatteli Sikri.

Oli elokuu ja he olivat vielä teltoilla. Päivät olivat vielä lämpimiä, mutta yöt jo aika kylmiä, varsinkin silloin kun satoi. Sikrille koko kesä oli ollut antoisaa aikaa. Vaikka hän oli nuori, niin siitä huolimatta häneltä kyseltiin paljon uskonelämään liittyviä asioita. Hän rukoili paljon sairaiden puolesta ja Jumala vastasi hänen rukouksiinsa. Paljon sairaita parani ja moni ihminen tuli uskoon.

Erään kerran he olivat taas teltoilla ja siinä lähellä oli iso talo ja talon lapsi oli sairas. Lääkäritkään eivät tienneet mikä lapsen sairaus oli. Ihmiset olivat kuulleet että mustalaistyttö rukoilee sairaiden puolesta. Talon emäntä ehdotti isännälle että kutsutaan tämä tyttö rukoilemaan lapsen puolesta. Ensin isäntä esteli epäillen että saattavat käyttää vaikka mitä poppakonsteja. Mutta emäntä oli jumalaapelkääväinen ja siksi hän sanoi että Jumalaan uskova ei voi olla pahan palveluksessa.

Rukouksella parantaja sairastuu

Niinpä emäntä meni mustalaisten leiriin kun tiesi Sikrinkin olevan siellä. Emäntä otettiin leirissä hyvin vastaan ja kuultuaan tämän asian, hänet vietiin Sikrin luokse. Maria , se oli emännän nimi, kertoi lapsensa sairaudesta ja kutsui Sikrin hänen luokseen rukoilemaan. –Haluatko sinä Maria olla rukoileva äiti, kysyi Sikri. –Tietysti haluan, vastasi Maria. –Haluatko olla Jumalan palvelija, jolloin koko perhe on pyhitetty Jumalalle?

Sikri rukoili Marian puolesta. –Nyt sinä Maria olet uskovainen äiti! Sitten he läksivät Marian kotiin. Siellä he yhdessä rukoilivat sairaan lapsen puolesta. Sikri käveli takaisin leiriinsä. Satoi vettä ja oli kylmää. Yöllä Sikri tunsi kylmiä vilun väreitä ja tunsi suurta ahdistusta. Aamulla aikaisin Maria ryntää leiriin ja juoksee suoraan Sikrin telttaan, ottaa Sikriä kaulasta kiinni ja itkee sekä sopertelee iloisesti.

-Lapseni paranee, lapseni paranee. Heti lähtösi jälkeen hän alkoi syömään ja nousi kävelemään! Nyt vasta Maria huomasi, että Sikri oli kuuma kuin kekäle. Hän yski kovasti, mutta poskillaan oli kuitenkin onnellinen hymy kun hän soperteli: -Kunnia Jumalalle, Hän kuuli rukouksemme!

-Sinut pitää viedä lääkäriin, sinulla on kova kuume, sanoi Maria huutaen paikalle Roopen ja Alinan. Paikalle tulee paljon muitakin mustalaisia ja jokainen käy vuorollaan kokeilemassa Sikrin otsaa tuntien hänessä olevan korkean kuumeen. Alinalle tulee kova hätä eikä hän oikein tiedä mitä pitäisi tehdä.

Sikri sanoo ettei hänellä ole mitään hätää. –Asiani ovat Jumalan kädessä, hän vakuuttaa. Roope oli jo valjastanut hevosen ja naiset pukivat Sikrin ja taluttivat kärryille. Sikri vietiin kirkonkylän lääkäriin, joka totesi tytöllä olevan keuhkokuumeen. Sikri oli sairaalassa viikon mutta kuume ei vain laskenut ja hänen tilansa paheni päivä päivältä. Mustalaisia oli kerääntynyt paljon sairaalan lähistölle ja joku valvoi aina Sikrin vuoteen ääressä.

Vanhurskas puhuu kuoltuaankin

Lääkäri sanoi Alinalle että pahalta näyttää ellei kuume laske. Alina-äiti otti Raamatun käteensä ja alkoi lukea siitä. Sikri oli opettanut äitinsäkin lukemaan. Alinan silmiin sattuivat sanat: ” Vanhurskas puhuu vielä kuoltuaankin”. –Voi Jumala rakas, älä ota vielä lastani pois. Koko perhe itki sydäntä särkevästi.

-Rakkaat äiti ja isä, älkää minua itkekö, minä tiedän minne minä menen eikä tämä ero ole lopullinen. Erään kerran me taas näemme toisemme ja sitten meidän ei tarvitse koskaan erota, vaan saamme asua Herran huoneessa iankaikkisesti. Pitäkää huolta toisistanne ja palvelkaa elävää Jumalaa, puheli Sikri.

Sikrin kasvoja valaisee kirkas ja valoisa ilme ja koko huoneen täyttää yliluonnollinen kirkkaus. Isä, äiti, Viki ja Pertti syleilevät kaikki vielä Sikriä. Äiti sanoo: -Mene Herran rauhaan rakas lapseni. Sikri ummistaa silmänsä ja lähtee tästä ajasta Jeesuksen hakemana.

Siunaavin terveisin
Eräs ihminen.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä