Jossain kaukana…
–toisessa maassa, toisenlaisten ihmisten parissa, opin kerran oman kielen.
– opin kielen joka oli vahva ja väkevä.
Opin puhetavan, joka muhkeudellaan tyrmistyttäisi kaikki sitä kieltä taitamattomat.
– jos he vain sen sanojen hehkuvat,
– ja kaikkien kärsimyksien kourissa syntyneet,
lukemattomien värien ja vivahteiden värjäämät ilmaisut ymmärtäisivät.
Mutta kuka sen kielen kaikki sävyt ja värit kykenisi heille kääntämään.
Ei kukaan.
Kuka kääntäisi niin paljon sisällään pitävät juoheat sutkautukset
tämän lavean maailman mitättömille kielille?
Kuka niille antaa niiden sisällön…
– ei kukaan muu,
kuin juuri tämä yrmeän lämmin perisuomalainen,
joka ne sydämensä syvyyksistä osaa ryöpsäyttää esiin.
– ja kuka muu osaisi niiden luomalla lämmöllä kirjoittaa sydämensä laulun
meidänkin kuultavaksi.
Jossakin kaukana, kymmenen virran maassa,
Kiiminkijoen alajuoksulla, sen viimeisenä kohisevan kosken kuuluvilla,
– ja aivan tavallisten ihmisten parissa, opin tavan elää.
Lapsena kuljin joenrannan hiekan
ja veneistä huokuvan tervan tuoksuisten
polkujen kapeita uomia,
isoäidin lämmin ja ryppyinen käsi turvallisesti pienen käteni ympärillä.
Toinen käteni puristi pihkaista,
vielä vihreää
ja kotimetsän tuoksuista männynkäpyä.
Opin tavan elää, ajatella.
– ja vaikka mollissa, niin harmoniassa sen maan
ja sen maan kansan kanssa.
Lapsena opin sen maan ja sen kansan kielen,
– vahvan ja väkevän.
Ruskan loimuavat värit hehkuivat sen ilmaisuissa,
elin mukana, sen myötä.
En ollut vieras enkä yksin.
Nyt pieni mies on varttunut,
mutta kieleni rikkaus on kadonnut.
Elän vieraalla maalla.
Kirjoitan vieraiden ihmisten joukossa vieraan maan vieraalla kielellä.
Eivätkä nuo vieraan kielen oudon ohuet,
veitsenterävät sanat,
voi kuvata kuin juuri sen,
mitä niiden välttämättä on pystyttävä kuvaamaan.
Ei "love" voi olla yhtä lämpimänä kosketteleva kuiskaus,
kuin oli se, jonka kuulin juuri hänen huuliltaan.
Eikä sana "you" saa sisimpääni samaan kuohuvaan tunteeseen kuin sai se sana,
jonka tunsin hivelevän sisintäni,
– jossain toisessa maassa,
toisenlaisten ihmisten parissa
– ja aivan toisella kielellä kuiskattuna.
– ja sen kuiskauksen jälkeen...
…kuinka paljon katosikaan tänne tultuani…
Vasta aikuisena olen löytänyt uudelleen kotiseutuni kauneimmat piirteet.
Olen kuunnellut ihmisiä ja nauttinut rehevästä kerronnasta.
– mutta samalla salaa sisimmässäni itkenyt oman kieleni köyhyyttä ja värittömyyttä.
Vieraana, vieraalta maalta tulleena,
olen paennut kieleni köyhyyttä meren kuohuvaan hiljaisuuteen.
Olen vaellellut Perämeren matalavetisiä rantoja.
– ja jostain ikivihreän metsän ja aavan ulapan välimailta
olen löytänyt uuden ja oudon maailman.
Kun meri vetäytyy myrskyn jälkeen takaisin maaäidin rinnoilta,
jättää se jälkeensä pienen pieniä rantalammikoita.
Jo lapsena leikin näissä pienissä maailmoissa.
Aikuisena olen katsellut kuinka niissä elävät pienet kalat uivat jalkojeni ympärillä.
Olen tuntenut,
kuinka ne ovat etsineet suojaa varpaitteni väleistä
ja kuinka ne ovat kaivautuneet jalkojeni alle.
Olen tuntenut niiden selkäevien myrkyllisten piikkien koskettelevan jalkapohjiani
tuntematta minkäänlaista kipua.
– ja olen tuntenut kuinka tuskallinen tuollainen piikki on tunkeutuessaan ihon alle.
Saman piston tunnen joka kerta
huomatessani että en enää hallitse kieltä jonka lapsena opin.
– ja täällä olen oppinut toisenkin kielen, enkä hallitse sitäkään täysin.
Enkö minä ole köyhä rikkaudessani.
Istuessani vieraalla maalla,
– kirjoittaessani kielellä,
jonka sanojen hehku ja rikkaus
on kaamoksen kourissa himmentynyt ja hiipunut,
– toivoisin osaavani kutoa sanoillani kaunista verkaa,
luettavaksi juuri hänelle,
joka kerran kuiskasi sanat
jotka minulta eivät koskaan unhoitu
ja joiden veroista en muualta löydä.
Mutta vieraalla maalla,
vieraiden ihmisten joukossa,
kuulen vieraalla kielellä kuiskattavan vain oudon ohuita ja veitsen teräviä sanoja.
– sanoja,
jotka hädin tuskin kuvaavat sen
mitä niiden välttämättä on pystyttävä kuvaamaan.
Kylmyys tunkeutuu lähelle.
– ja kylmät kasvot katselevat kylmien, kivisten seinien varjoista...
Istun usein iltaa ilman television turruttavaa tuijotusta,
tartun kynään ja kaivan kätköistäni esiin tyhjän, valkean arkin,
– vain itseäni varten.
Kirjoitan jollekin tuntemattomalle ystävälle,
– ystävälle jota en ole tavannut ja jota en koskaan tule tapaamaan.
Kirjoitan, – en kenellekään...
Pidän yhteyttä unohtuvaan kieleen.
– ja kun kirjaimet soluvat herkästi,
kun sanat muovautuvat ilman punnerruksia
on helppo olla kahden paperin ja sen pinnalla rapisevan kynän kanssa.
Illan rauhaan on hyvä pysähtyä hetkeksi huomaamaan
että jossain kaukana on toisenlainen maa,
aivan toisenlaiset ihmiset.
– ja että heillä on aivan samat ilot,
aivan samat surut.
Heillä on samat tunteet ja toiveet.
– ja että heillä sama on kieli,
– kieli, joka on noussut maan mullasta kantapäiden kautta huulien muokattavaksi.
– ja että sen routaisen maan pakkasarkussa se on säilynyt omana.
– kuihtumatta ja köyhtymättä.
Kansan köyhyyden ja kurimusten keskellä se on rikastunut ja vaurastunut.
Se on sitonut ihmiset pauloihinsa,
– ja kun kuuntelee heidän rehevää kerrontaa,
ei voi olla elämättä mukana sen juoheassa juoksenossa.
Heidän keskellä ei ole yksin eikä vieras.
Vaalean kuontaloni alla kasvaa huoli, kaipuu, ihmettely ja pelko,
– odotus siitä mitä löydän horisontin takaa.
– mitä on katseeni rajan tuolla puolen?
Autius kasvaa, maailmani kutistuu.
En löydä sanoja, minulla ei ole taitoa murtaa hiljaisuutta.
Olen unhoittanut ikivanhat sanat.
– enkä ole oppinut kaikkia uusia.
Minulla on kahden maan helisevä kieli,
enkä taida niistä kumpaakaan.
Enkö minä ole köyhä rikkaudessani.
Köyhällä ihmisellä on köyhä kieli,
– ja kielen köyhyys tekee ihmisen orjaksi muiden ihmisten tahtojen alla.
Kaipaan elämäni ensimmäisen kielen kisailevaa hymyä.
– ja jos sen kohtaisin jälleen,
olisi se,
kuin kohtaisin uudelleen ensimmäisten askeleitteni turvalliset ihmiset,
nuoruuteni ja elämäni ensi rakkauden.
Mutta kieleni on köyhä,
kaipaan sanoja,
en löydä niiden lämpöä.
– olen köyhä ja hädissäni.
Sanojen hehku on hiipunut, värit haalistuvat,
– uudella kielellä on vain yksi merkitys,
se antaa jokapäiväisen leivän,
ei mitään muuta.
Minulta ei puutu mitään,
en omista mitään.
– siinä on elämäni köyhyys...
Mr. B
–toisessa maassa, toisenlaisten ihmisten parissa, opin kerran oman kielen.
– opin kielen joka oli vahva ja väkevä.
Opin puhetavan, joka muhkeudellaan tyrmistyttäisi kaikki sitä kieltä taitamattomat.
– jos he vain sen sanojen hehkuvat,
– ja kaikkien kärsimyksien kourissa syntyneet,
lukemattomien värien ja vivahteiden värjäämät ilmaisut ymmärtäisivät.
Mutta kuka sen kielen kaikki sävyt ja värit kykenisi heille kääntämään.
Ei kukaan.
Kuka kääntäisi niin paljon sisällään pitävät juoheat sutkautukset
tämän lavean maailman mitättömille kielille?
Kuka niille antaa niiden sisällön…
– ei kukaan muu,
kuin juuri tämä yrmeän lämmin perisuomalainen,
joka ne sydämensä syvyyksistä osaa ryöpsäyttää esiin.
– ja kuka muu osaisi niiden luomalla lämmöllä kirjoittaa sydämensä laulun
meidänkin kuultavaksi.
Jossakin kaukana, kymmenen virran maassa,
Kiiminkijoen alajuoksulla, sen viimeisenä kohisevan kosken kuuluvilla,
– ja aivan tavallisten ihmisten parissa, opin tavan elää.
Lapsena kuljin joenrannan hiekan
ja veneistä huokuvan tervan tuoksuisten
polkujen kapeita uomia,
isoäidin lämmin ja ryppyinen käsi turvallisesti pienen käteni ympärillä.
Toinen käteni puristi pihkaista,
vielä vihreää
ja kotimetsän tuoksuista männynkäpyä.
Opin tavan elää, ajatella.
– ja vaikka mollissa, niin harmoniassa sen maan
ja sen maan kansan kanssa.
Lapsena opin sen maan ja sen kansan kielen,
– vahvan ja väkevän.
Ruskan loimuavat värit hehkuivat sen ilmaisuissa,
elin mukana, sen myötä.
En ollut vieras enkä yksin.
Nyt pieni mies on varttunut,
mutta kieleni rikkaus on kadonnut.
Elän vieraalla maalla.
Kirjoitan vieraiden ihmisten joukossa vieraan maan vieraalla kielellä.
Eivätkä nuo vieraan kielen oudon ohuet,
veitsenterävät sanat,
voi kuvata kuin juuri sen,
mitä niiden välttämättä on pystyttävä kuvaamaan.
Ei "love" voi olla yhtä lämpimänä kosketteleva kuiskaus,
kuin oli se, jonka kuulin juuri hänen huuliltaan.
Eikä sana "you" saa sisimpääni samaan kuohuvaan tunteeseen kuin sai se sana,
jonka tunsin hivelevän sisintäni,
– jossain toisessa maassa,
toisenlaisten ihmisten parissa
– ja aivan toisella kielellä kuiskattuna.
– ja sen kuiskauksen jälkeen...
…kuinka paljon katosikaan tänne tultuani…
Vasta aikuisena olen löytänyt uudelleen kotiseutuni kauneimmat piirteet.
Olen kuunnellut ihmisiä ja nauttinut rehevästä kerronnasta.
– mutta samalla salaa sisimmässäni itkenyt oman kieleni köyhyyttä ja värittömyyttä.
Vieraana, vieraalta maalta tulleena,
olen paennut kieleni köyhyyttä meren kuohuvaan hiljaisuuteen.
Olen vaellellut Perämeren matalavetisiä rantoja.
– ja jostain ikivihreän metsän ja aavan ulapan välimailta
olen löytänyt uuden ja oudon maailman.
Kun meri vetäytyy myrskyn jälkeen takaisin maaäidin rinnoilta,
jättää se jälkeensä pienen pieniä rantalammikoita.
Jo lapsena leikin näissä pienissä maailmoissa.
Aikuisena olen katsellut kuinka niissä elävät pienet kalat uivat jalkojeni ympärillä.
Olen tuntenut,
kuinka ne ovat etsineet suojaa varpaitteni väleistä
ja kuinka ne ovat kaivautuneet jalkojeni alle.
Olen tuntenut niiden selkäevien myrkyllisten piikkien koskettelevan jalkapohjiani
tuntematta minkäänlaista kipua.
– ja olen tuntenut kuinka tuskallinen tuollainen piikki on tunkeutuessaan ihon alle.
Saman piston tunnen joka kerta
huomatessani että en enää hallitse kieltä jonka lapsena opin.
– ja täällä olen oppinut toisenkin kielen, enkä hallitse sitäkään täysin.
Enkö minä ole köyhä rikkaudessani.
Istuessani vieraalla maalla,
– kirjoittaessani kielellä,
jonka sanojen hehku ja rikkaus
on kaamoksen kourissa himmentynyt ja hiipunut,
– toivoisin osaavani kutoa sanoillani kaunista verkaa,
luettavaksi juuri hänelle,
joka kerran kuiskasi sanat
jotka minulta eivät koskaan unhoitu
ja joiden veroista en muualta löydä.
Mutta vieraalla maalla,
vieraiden ihmisten joukossa,
kuulen vieraalla kielellä kuiskattavan vain oudon ohuita ja veitsen teräviä sanoja.
– sanoja,
jotka hädin tuskin kuvaavat sen
mitä niiden välttämättä on pystyttävä kuvaamaan.
Kylmyys tunkeutuu lähelle.
– ja kylmät kasvot katselevat kylmien, kivisten seinien varjoista...
Istun usein iltaa ilman television turruttavaa tuijotusta,
tartun kynään ja kaivan kätköistäni esiin tyhjän, valkean arkin,
– vain itseäni varten.
Kirjoitan jollekin tuntemattomalle ystävälle,
– ystävälle jota en ole tavannut ja jota en koskaan tule tapaamaan.
Kirjoitan, – en kenellekään...
Pidän yhteyttä unohtuvaan kieleen.
– ja kun kirjaimet soluvat herkästi,
kun sanat muovautuvat ilman punnerruksia
on helppo olla kahden paperin ja sen pinnalla rapisevan kynän kanssa.
Illan rauhaan on hyvä pysähtyä hetkeksi huomaamaan
että jossain kaukana on toisenlainen maa,
aivan toisenlaiset ihmiset.
– ja että heillä on aivan samat ilot,
aivan samat surut.
Heillä on samat tunteet ja toiveet.
– ja että heillä sama on kieli,
– kieli, joka on noussut maan mullasta kantapäiden kautta huulien muokattavaksi.
– ja että sen routaisen maan pakkasarkussa se on säilynyt omana.
– kuihtumatta ja köyhtymättä.
Kansan köyhyyden ja kurimusten keskellä se on rikastunut ja vaurastunut.
Se on sitonut ihmiset pauloihinsa,
– ja kun kuuntelee heidän rehevää kerrontaa,
ei voi olla elämättä mukana sen juoheassa juoksenossa.
Heidän keskellä ei ole yksin eikä vieras.
Vaalean kuontaloni alla kasvaa huoli, kaipuu, ihmettely ja pelko,
– odotus siitä mitä löydän horisontin takaa.
– mitä on katseeni rajan tuolla puolen?
Autius kasvaa, maailmani kutistuu.
En löydä sanoja, minulla ei ole taitoa murtaa hiljaisuutta.
Olen unhoittanut ikivanhat sanat.
– enkä ole oppinut kaikkia uusia.
Minulla on kahden maan helisevä kieli,
enkä taida niistä kumpaakaan.
Enkö minä ole köyhä rikkaudessani.
Köyhällä ihmisellä on köyhä kieli,
– ja kielen köyhyys tekee ihmisen orjaksi muiden ihmisten tahtojen alla.
Kaipaan elämäni ensimmäisen kielen kisailevaa hymyä.
– ja jos sen kohtaisin jälleen,
olisi se,
kuin kohtaisin uudelleen ensimmäisten askeleitteni turvalliset ihmiset,
nuoruuteni ja elämäni ensi rakkauden.
Mutta kieleni on köyhä,
kaipaan sanoja,
en löydä niiden lämpöä.
– olen köyhä ja hädissäni.
Sanojen hehku on hiipunut, värit haalistuvat,
– uudella kielellä on vain yksi merkitys,
se antaa jokapäiväisen leivän,
ei mitään muuta.
Minulta ei puutu mitään,
en omista mitään.
– siinä on elämäni köyhyys...
Mr. B
Vastaukset 9
Vanhimmat
kerrontaa!Rikas olet!!
kaunista.
Pidän teksteistäsi todella.
Saat vihreät silmäni hehkumaan,
ja ajatukseni vaeltamaan.
et rupeaisi kirjailijaksi, miksi? Vai oletko jo kenties kirjoittanut montakin kirjaa?
Aineksia Sinulla ainkin siihen olisi ja tiedä vaikka kuinka ihania kirjoja syntyisi:).
Upeaa luettavaa kaikki Sinun tekstisi!
...luen silloin tällöin läpi juttujani.
- ja se viimeisin sivu tulee aina yhtä yllättäen eteeni, ja joka kerta kysyn itseltäni...
Onko tämä kaikki minua,
- tai olenko minä tätä kaikkea...
- noin monta tyhjää riviä.
ja noin paljon harvaa sanojen lomassa...
Ajatuksieni välissä tyhjiä huoneita
- ja liian pitkä taival sanan ja lauseen välillä...
Ja joka kerta lupaan iteselleni, - kirjaa en edes koeta...
Ne runot, joita on kirjoissa julkaistu, on painettu ilman minun painostusta.
Joku on hyväksyny sanomani ja nostanut runoni esiin.
Hyväksyen lukemansa tarinan aivan kuin sinä täällä hyväksyit ne.
Olen sisimässäni onnellinen jos olet runoistani löytänyt rivin, joka lomaan voit kääriä palan oman elämäsi lankaa.
- ja jos tunnet että rivieni sanat punoutuvat oman elämäsi kirjavaan paulaan kertoen sinulle jotain sinusta itsestäsi...
- silloin tiedän hankkineeni itselleni sirpaleen hyväksymystäsi...
Mutta kirja, ei..
En kirjoita koskaan kirjaa.
- sillä lauluni ovat lähempänä sydäntäni kuin koskaan kirjan kirjoittaminen...
- ja sen kiviröykkiön syvyydessä, jota sydämekseni kutsutaan, tunnen olevani niin monelle lukijalle kiitoksen velkaa siitä palautteesta, joka minulle on tunnustuksena jaettu täällä...
Kiitos kaunis teille kaikille ...
MrB
Hyvin perusteltu, todella hyvin! Lauluinahan runot ovatkin todella ihania.
Minäkin olen yrittänyt kirjoittaa muutamat laulun sanat,
tosin en ole löytänyt säveltäjää ja sovittajaa ”lauluilleni”.
Toisaaltaan, en enää ole edes valmis niitä esittämäänkään.
Kirjoittelin innokkaammin muutama vuosi sitten ja nyt kun
olen lukenut niitä uudelleen, en ole enää tyytyväinen tulokseen.
Siellä on paljon korjaamisen varaa, joitakin olen korjaillutkin.
Mutta…
kun lueskelin sinun kirjoituksiasi, tunsin itseni todella avuttomaksi
amatööriksi. Sinulla upee tulkintatapa, osaat järjestää kirjaimet,
lauseet, rivit, niin taidokkaasti. Tunteet ja herkkyys loistaa runoissasi.
Kaikesta huolimatta minä olen aloittanut kirjan kirjoittamisen,
mutta saanko sitä koskaan valmiiksi onkin sitten toinen juttu.
Jatka sinä samaan malliin, niin kuin varmaan jatkatkin.
Siksi olen otettu tuosta mitä sanot.
Omien riviensä arvostelu on aina sellaista...
Koetan useimmiten saada sanomiseni sanotuksi sanakääntein, joita ei joka päivä ole luettavissa jokaisen päivälehden lööpissä.
– ja olen arka...
– suomenkieleni ei ole samaa, jota sinä puhut. Olen asunut Suomen rajojen ulkopuolella jo liki 40 vuotta. Kieleni on totisesti jähmettynyt. Se on elää elämäänsä minussa pienenä muinaismuistona...
Ehkä kielessäni siis on jo hieman eksotiikan makua...
Olen kuitenkin mielissäni siitä, että hallitsen tämänkin verran lapsena oppimaani kieltä...
– kieltä, jota käytän vain parhaiden ystävieni kanssa seurustellessani.
Uskot varmaan, kun sanon, että synonyymini katoavat minulta, ne ovat unohduksissa tai muuten omilla teillään...
– niitä on todella pysähdyttävä etsimään...
– ja niissä on salaisuus siihen että lukija kokee kielen käytön näennäisen rikkaana ja vaihtelevana...
Sinulla on laajempi sanavarasto kuin minulla...
Mikään ei estä sinua sekoittamasta sanoihisi nykytermejä tai Kalevalan käyttämää kieliasua...
Voit luoda valitsemistasi mausteista omaperäisemmän ilmaisuasun kuin mihin minä vähäverisellä ja puutostautia sairastavalla kielelläni koskaan kykenen...
Sinun on vain uskallettava avautua ajattelemaan samaa asiaa mielenkiintoisilla, mutta harvemmin käytetyillä sanoilla.
Sanoisin peräti näin:
...kerro tunteesi niillä sanoilla jotka kuvaavat juuri sen, mitä halua niiden kuvaavan,
– mutta anna lukijalle aikaa ja tilaa elää oman elämänsä lyhyt silmänräpäys sanojesi huoneissa.
– anna hänelle tilaisuus kalustaa tunteillaan nuo tyhjät huoneet.
* * *
Pieni vihje, lajittele sanasi kahteen kekoon.
Sanoissa, – niin pieniä ja olemattomia kuin ne ovatkin, on aina oma ”lataus”,
– positiivinen tai negatiivinen.
Helpoin lienee aloittaa sanoistani ”pieni” ja ”olematon”.
Liitä kumpaankin sanan perään sana ”ihminen” niin huomaat mitä tarkoitan...
Onnea taipaleellesi...
PS.
Muuten olen kyllä valmis hankkimaan esikoiskirjasi kun se ilmestyy.
MrB
Ihan ensimmäisenä haluan sanoa että sinulla on todella rikas tuo suomen kieli.
Minä en yllä lähellekkään taidoillani sinun taitoasi ja ajatusmaailmaasi.
Kirjoitat todella värikkäästi, joku toinen voi vain haaveilla ja koittaa tavoitella
vastaavaa. Todellakin osaat kirjoittaa sanakääntein joka ei ole jokapäiväistä,
vaan tuo asian värikkäämmin ja mielenkiintoisemmin esille!
Esimerkiksi kun käytit ihmisen tunteista ja sisimmästä sanaa huone ja kalustaa
tämä huone, en osaisi itse näin kuvailla, en tämmöisiä sanoja käyttää.
Esim. kun sanoit näin:
”...kerro tunteesi niillä sanoilla jotka kuvaavat juuri sen, mitä halua niiden kuvaavan,
– mutta anna lukijalle aikaa ja tilaa elää oman elämänsä lyhyt silmänräpäys sanojesi huoneissa.
– anna hänelle tilaisuus kalustaa tunteillaan nuo tyhjät huoneet.”
Valtavaa rikkautta osata / taitaa kaikki tämä ja paljon muuta teksteissäsi.
Kiitos vihjeistä, vaikkakin epäilykseni kirjan kirjoittamisesta alkaa horjumaan entisestään. :)
ihmisen laulua laulat!!
Valekala
Jos on Sinun kieles köyhä
on kuulun kulttuuriteoksen
Aku Ankan henkilöistä
Roope Ankkakin rahaton
Svea mamman Karhukopla
luulet, kultasi rohmua
Ei! se talles on
korkoa kasvaa
ja karttuu vaan
Lukekaa ja osoittakaa
missä tekstinsä onnahtaa
luulenpa ja uskon
tuskin mitään silmille ponnahtaa
Itse en mä eläissäni
löydä moisia ratoja
En! en vaikka eläisinkin
täällä vuosisatoja
Niin kuin vanha Väinämöinen
joka tätä nykyä
seikkailee myös piirrettynä
siis, ilman Väinölän väkeä