Tässä viime aikoina on päähäni pöllähtännyt idea että olenko jotenkin vanhanaikainen? Onko maailma niin muuttunnut että kukaan ei oikeasti välitä esim. romantiikasta? Kaikkien on käytävä bileissä, ryypättävä että kelpaa. Itse en juo hirveästi enkä viihdy baareissa, vaikka olenkin nuori.
Itse kaipaan ihan pitkiä kävelyretkiä kultani kanssa, kyllä baareihin voitaisiin mennä mutta kunhan se ei olisi ainoa hauskanpito paikka.
Olisi mukava herättää toinen aamulla pienillä suukoilla, joskus arkisin kirjoittaa pieni runo jääkaapin oveen, joka olisi tehty vain toista varten.
Tehdä ruokaa arkisin ja viikonloppusin. Kertoa joka ilta toiselle joku ihana asia hänestä.
Olenko liian nuori sitten tajuamaan oikean elämän deittailua? Vai olenko minä liian vanhanaikainen? Siksikö ettei ole toista sanaikäistä joka ottaisi minunlaiseni elämäänsä.
Itse kaipaan ihan pitkiä kävelyretkiä kultani kanssa, kyllä baareihin voitaisiin mennä mutta kunhan se ei olisi ainoa hauskanpito paikka.
Olisi mukava herättää toinen aamulla pienillä suukoilla, joskus arkisin kirjoittaa pieni runo jääkaapin oveen, joka olisi tehty vain toista varten.
Tehdä ruokaa arkisin ja viikonloppusin. Kertoa joka ilta toiselle joku ihana asia hänestä.
Olenko liian nuori sitten tajuamaan oikean elämän deittailua? Vai olenko minä liian vanhanaikainen? Siksikö ettei ole toista sanaikäistä joka ottaisi minunlaiseni elämäänsä.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Yhdyn täysillä sanoihisi.Minulle tärkeitä asioita joita haen elämältäni.
Kuulostaa ihan tavallisen ihmisen ajatuksilta. Jotenkin vain tulee mieleeni että taidat asua pääkaupunkiseudulla?
Siellä tuntuu olevan ihan eri kulttuuri. Täällä pohjosessa kyllä pärjää ilman ryyppäämistäkin, paremminkin.
En asu pääkaupunki seudulla, vaikkakin ei tästä hirveen pitkä matka sinnekkään ole. Pieni paikkakunta, mutta silti ryyppääminen ja bilettäminen on tärkeätä. Vaikkei minulle.
Mä olen miettinyt tota samaa joskus... että olisin liian vanhanaikainen. En rinnasta sitä yksinomaan noihin bileisiin, vaan ihan kokonaisuutena. Kuinka moni pari pysyy kimpassa vuosikymmeniä? Tai edes vuosia - tekemättä jotain sen toisen selän takana? Arvot muuttuvat, voiko se olla sitä? Vai muuttuuko itse ihmisyys? Tuleeko meistä rohkeampia, otammeko enemmän riskejä? Mitä me oikein kaipaamme? Onko vanhanaikaista rakkautta enää olemassakaan tai pystyykö kukaan sellaiseen tässä maailmassa, jonka joka käänteessä odottaa uusi kiusaus?
Ehkä nykyää olemme valmiit heittämään kaikki pois kun tulee pieni särö siihen onneen. Mutta yksin se on raskasta taistella suhteen puolesta jos toinen ei auta yhtään.
Mutta se mitä sanoit kiusauksesta joka käänteessä, niin ehkä se vaan näyttää ihmisten mielestä siltä että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. ;)
Ehkä arvot eivät muutu iän myötä vaan se että kaipaa vaihtelua. Ehkä monet ajattelevat että vaakiintunnut parisuhde tuo saman päiväjärjestyksen vuodesta toiseen. Sillä suhteen alku aikoina ollaan niin rakastuneita, mutta jossain vaiheessa se kuulemma katoaa. Mutta minusta joka päivä on paras päivä sanoa ja näyttää rakkalleen että rakastaa toista. Enkä nyt puhu suurista ruusukimpuista, kalliista lahjoista vaan pienistä teoista. Pienistä teoista ne suuretkin asiat syntyy. :)
saanut erilaisen aikajaoittelun. nykyään kaikki tapahtuu tai pitää tapahtua heti ja olla voimakkaitta asioita ja sitten seuraavaa.
Kyllähän se vaikuttaa ajattelutapaan tämä MTV kulttuuuri.
Itse olen seurustellut kohta 7 vuotta ja ei seläntakana ole tapahtunut yhtään mitään.
Me juhlitaan kun on sellainen fiilis, mutta sanoisinko että viinaa juodaan ehkä 3 kertaa vuodessa, me juhlitaan paljon ilman viinaa.
Vieläkään en halua hukata päiviä krapulan takia, mua ärsyttää jos on olo ettei voi tehdä mitä haluaa.
Mä uskon että sitä vanhanaikaista rakkautta on, mutta tämä muu instat love on suurempi osa ja siksi näyttää etteä tärkeintä on rakastua ja elää ihanasti n 1 vuosi ja sitten erota.
Mä en enään ylläty kun katselee neloscahtin yh äippiä jotka ovat vuodessa menneet naimisiin ja saaneet lapsen ja sitten ihmettelevät että rakkaus petti.
Koska tuollaistahan se on, heti kaikki, 2-3 kuukauden päästä on ihana mennä kihloihinkin kun on se ihana uusi lakikin ( me mentiin 6 vuoden yhdessäolon jälkeen).
Vuodessa moni elää sen mitä ennen rakennettiin vuosia.
Maailma muuttuu ja ei se minua haittaa, kaikella on aikansa.
juuri aikakäsitykse, joka kullansakin päässänsä omintakeisesti tai viimeistään ympäristön kauhiast' menosta tarttunut on. Ihmisen muisti viistää historiassa ja ajattelukyky pistää haparoimaan tulevaisuuden perävaloja. On noista taidoista tietysti hyötyäkin. Myös huumorintajusta (jota edellisten kanssa tarvitaan), joka on yksi ihmisen ja eläimen erottavista piirteistä.
Käytännössä kuitenkin on vain ajanhetki 'nyt' käytettävissä.
voisitko mitenkään tulla hakemaan mut omakses?
mistä sut voin tulla hakemaa? ^_^
tänään voisit noutaa mut vaasasta. mihin aikaan pitää olla lähtövalmis?
Niinpä. Nykyään tuntuu olevan vallalla sellaiset suhteet joissa on vaikka mitä puutteita ja rajoituksia... ja niistä elämän kauneimmista asioista ei osata/ymmärretä/uskalleta nauttia.
Romantiikka... hellyys... pienet eleet, ilmeet ja kosketukset... kynttilät... kaikki. Luonnossa liikkuminen, nuotion ääressä istuskelu, kaikenlainen ihana.
Voi kun saisikin toteuttaa kaiken oman rakkaansa kanssa joskus.
Olen ehdottoman yksiavioinen ja uskollinen, tahdon olla rakkaani kanssa myös ystävä, jakaa arjen iloineen ja suruineen.
Kyllä meitä ns. vanhanaikaisia vielä on.... kunhan vain kohtaisimme toisemme. ;-)
Ja niin, vielä...
Missä on sitoutuminen, todellinen sitoutuminen?
Että vaivaudutaan tutustumaan toiseen kunnolla, sitoudutaan siihen että ollaan kimpassa myös ne vähemmän ruusuiset ajat, sitoudutaan rakentamaan sitä suhdetta ja elämää yhdessä.
Eikä heti luovuteta.
Ei voi saada mitään ilman että tajuaa ja tiedostaa jotkin asiat.
todellista sitoutumista.
Tämä on suhde jossa voidaan hiukan riidellä jos siltä tuntuu eikä kummallekkaan tule edes mieleen heittää rukkasia.
Se on kumman energiaa vapauttava tunne kun ei tarvitse pohtia miten tai koska tapahtuu mahdollinen ero, että miksei voisi kestää ikuisesti.
Me ollaan 7 vuoden ajalta oltu jättämmässä edes ajatuksen tasolla toisiamme nolla kertaa, ja sen huomaa kyllä.
Kun on varma että molemmat on täysin sitoutuneita elämä on paljon helpompaa ja riidat on todella harvinaisia.
Me ollaan vähän niin että kell`onni on se onnen kätkeköön.
Joskus tuntuu todella ilkeelle kun kaverit puhuu vaikeasta suhteistaan ja eroistaan ja itsellä on niin hyvin.
Mä en enään edes muista millaista se oli joskus miettiä ettei tää nyt vaan toimi tai etten jaksa sitä toista.
Onhan se outoa olla hiukan hissukseen onnestaan, mutta joskus ei vain pysty sanomaan että menee hyvin ihmiselle joka koluaa naisia löpi etsiessään sitä oikeaa.
Niin joo, asiaan, on sitä siis maailmassa vielä, ja se tulee vahvaksi sillain että kunnioittaa toista ja puhutaan asioista, rakastaa ja hellii, toisen huomioiminen on niin tärkeetä ettei sitä voi ikinä sanoa tarpeeksi.
Jos missään niin parisuhteessa saa sitä mitä tilaa.
ei rakkaus ole aina piikittömien ruusujen päällä tansimista, rakkaus on myös tahtolaji. Suhdetta pitää hoitaa ja riidellä ja sopia. Eikä käyttää ero korttia edes ajatuksissaan...sillonhan on luovuttanut.