Oli sota. Makasin juoksuhaudassa tulimyrskyn keskellä. Eilisiltana, elokuun 15. päivänä, vihollinen oli tehnyt useilla rintamilla läpimurron ja eteni peruuttamattomasti. Viimeinen käsky oli vetäytyä taaemmas. Kaikkialla oli pakenevia sotilaita, mitään taka-asemaa ei enää ollut, oli pakokauhu.
Maa oli menetetty.
Nousin äärimmilleen lastatun kuorma-auton lavalle vaitonaisten ja hiljaa nyyhkyttävien ihmisten joukkoon. Ajoimme pois jonnekin. Tien varrella oli äiti pienen lapsensa kanssa. Jalkauduin ja annoin heille paikkani. Kuului vaimeaa lentokoneen ääntä. Auto hävisi mutkan taakse, kuului räjähdys ja lentokone kaartoi pois. Olin yksin matkalla tyhjällä tiellä.
Olin nuori sotilas: kaiken nähnyt, velvollisuuteni täyttänyt, väsynyt. Autiosta kylästä etsin ruokaa. Kurkistin hylätyn talon ikkunasta ja näin jotain odottamatonta: Nuori nainen rimpuili kahlittuna. Odotin hiljaa piiloutuneena, varoin ansoja. Astuin ovesta sisään ja rauhoitin käsiraudoilla kahlittua tyttöä. Pöydällä oli lappu: "Arvoisat voittajat! Pitäkää hauskaa hänen kanssaan!" Lapun vieressä oli avain.
Riitta, 23-vuotias siro neito, oli jätetty viholliselle, koska hän ei suostunut antautumaan kylän tyhjentämisestä vastanneelle juopolle viisikymppiselle sotahullulle.
Irrotin kahleet ja Riitta takertui kaulaani. Kuinka ihanalta tuo tuntuikaan poterossa vietettyjen kuukausien jälkeen. Puristin tyttöä: en olisi malttanut lopettaa.
Meillä oli vain yksi mahdollisuus: marssi erämaan läpi puolueettomaan naapurimaahan. Toisen vaihtoedon lukija saattaa arvata: minä saisin kuulan kallooni mutta Riitan kohtalo olisi pahempi. Keräsimme varusteita: vaatteita, puukko... Löysimme kätkettyä ruokaa, leipää ja säilykkeitä. Riitta löysi sattumalta pienen teltan.
Ripeästi etenimme korpeen. Äärettömän hiljaisuuden rikkoi vain paarmojen surina. Jostain kuului kumeaa tykkien jylyä. Kävelimme tasaista tahtia. Tyttö kulki edelläni, nautin hänen jokaisesta liikkeestään kun hän ylitti esteitä. Hymyilimme toisillemme - olimme rauhan maailmassa.
Pimeän laskeuduttua ilma viileni ja hyttyset kiusasivat. Vetäydyimme suojaisaan paikkaan pystyttämäämme telttaan nukkumaan. Tyttö käpertyi syliini lämpöä etsien. Nostin hänen hamettaan eikä hän vastustellut ja hitaasti hyväilin hänen takamustaan. Tunsin hänen nauttivan kosketuksesta ja odottavan hetkeä, jolloin työntyisin häneen. Makasimme sylikkäin aamuun. Hellyys oli saanut meidät unohtamaan ulkopuolisen maailman julmuutta. Se oli antanut uutta voimaa.
Marssimme kaksi päivää, sää suosi etenemistämme. Saavuimme kalliorantaiselle metsälammelle. Olimme uupuneet ja kokeilimme vettä: ihanan lämmintä. Silmieni edessä tuo neito riisui vaatteensa ja odotti minua uimaan. Katselin hetken hänen muotojaan ja seurasin, kun hän käveli kohti vettä. Katseeni kiinnittyi hänen selkäänsä: pitkin selkää kulki neljä pitkää arpea. Juoksin järveen, vesi oli ihanaa. Uituamme nousimme auringonpaisteen lämmittämälle kalliolle ja rakastelimme unohtaen maailman.
Halusin tutustua tuohon tyttöön: kyselin hänen elämästään kylässä. Riitta kertoi monia asioita mutta vanhemmistaan hän vaikeni. Kysyessäni heistä, hän muuttui murheelliseksi.
Vihdoin vastassamme oli tie ja sen takana näkyi rajalinja merkittynä maastoon. Naapurin puolella maasto oli avointa mäkeä. Oli aamuyö, vuorokauden hiljaisin aika. Olimme hiljaa ja kätkimme varusteemme kivenkoloon. Siirryin edelle tiedustelemaan. Vastassani oli tuttu tunne, aavistin olevani tähtäimessä. Nopeasti hamusin asettani vyöltäni mutta se oli poissa. Käännyin ja katsoin taakseni. "Sinä jäät tähän. Mutta ensin kerrot, miksi et ollut varuillasi, vaikka koko ajan tiesit totuuden minusta." Irina, tuo rohkea partisaanityttö, desantti, tähtäsi minua päähän. Tiesin hyvin, ettei hänenlaisensa sotilas antaudu elävänä.
"Odota!" sanoin rauhallisesti. "Olen luottanut sinuun. Sinut oli lähetetty kylään ja keksit kahlejuonen päästäksesi pakoon. Et itsekään enää jaksa ja miksi jatkaisit taisteluasi? Vanhempasi, tapettu puhdistuksissa. Nuo arvet selässäsi. Uudelleenkoulutusleiriltäkö? Kuka muu on luottanut sinuun kuin minä?" Irinan sormi koukistui. Hiljaisuuden rikkoi laukaus.
Makasimme kiven takana ja näimme kuinka vihollisen rajapartio jahtasi tiellä onnetonta pakenijaa. Mies lyyhistyi tielle. Koira oli saanut meistä vainun ja sotilas seurasi sitä. Aikamme oli tullut: juoksemalla ylitimme tien ja rajan. Juoksin ylämäkeen ja taas tunsin tutun tunteen. Mäen avoimella rinteellä olin sotilaan tähtäimessä. Kuului kaksi laukausta. Koira vingahti. Makasin hiljaa ja kuulin juoksuaskeleita takaani. Irina kiirehti mäkeä ylös. Hän oli kylmästi jäänyt ojaan piiloon ja ampunut sekä sotilaan että koiran.
Jatkoimme juoksuamme useita kilometrejä, kunnes tulimme heinäladolle.
Irinalla oli ase kädessään, kun astuimme latoon. Hän katsoi minua silmiin ja tajusin hänen pelastaneen henkeni. Varovasti mutta ylpeänä itsestään hän ojensi aseeni takaisin. Emme sanoneet sanaakaan. Sotamme oli ohi. Se päättyi lämpimään syleilyyn. Kaksi nuorta, jotka olivat kärsineet, huomasivat löytäneensä toisistaan turvan.
Matkamme jatkui käsi kädessä vapaasti tiellä kävellen. Olimme voittaneet sodan.
Maa oli menetetty.
Nousin äärimmilleen lastatun kuorma-auton lavalle vaitonaisten ja hiljaa nyyhkyttävien ihmisten joukkoon. Ajoimme pois jonnekin. Tien varrella oli äiti pienen lapsensa kanssa. Jalkauduin ja annoin heille paikkani. Kuului vaimeaa lentokoneen ääntä. Auto hävisi mutkan taakse, kuului räjähdys ja lentokone kaartoi pois. Olin yksin matkalla tyhjällä tiellä.
Olin nuori sotilas: kaiken nähnyt, velvollisuuteni täyttänyt, väsynyt. Autiosta kylästä etsin ruokaa. Kurkistin hylätyn talon ikkunasta ja näin jotain odottamatonta: Nuori nainen rimpuili kahlittuna. Odotin hiljaa piiloutuneena, varoin ansoja. Astuin ovesta sisään ja rauhoitin käsiraudoilla kahlittua tyttöä. Pöydällä oli lappu: "Arvoisat voittajat! Pitäkää hauskaa hänen kanssaan!" Lapun vieressä oli avain.
Riitta, 23-vuotias siro neito, oli jätetty viholliselle, koska hän ei suostunut antautumaan kylän tyhjentämisestä vastanneelle juopolle viisikymppiselle sotahullulle.
Irrotin kahleet ja Riitta takertui kaulaani. Kuinka ihanalta tuo tuntuikaan poterossa vietettyjen kuukausien jälkeen. Puristin tyttöä: en olisi malttanut lopettaa.
Meillä oli vain yksi mahdollisuus: marssi erämaan läpi puolueettomaan naapurimaahan. Toisen vaihtoedon lukija saattaa arvata: minä saisin kuulan kallooni mutta Riitan kohtalo olisi pahempi. Keräsimme varusteita: vaatteita, puukko... Löysimme kätkettyä ruokaa, leipää ja säilykkeitä. Riitta löysi sattumalta pienen teltan.
Ripeästi etenimme korpeen. Äärettömän hiljaisuuden rikkoi vain paarmojen surina. Jostain kuului kumeaa tykkien jylyä. Kävelimme tasaista tahtia. Tyttö kulki edelläni, nautin hänen jokaisesta liikkeestään kun hän ylitti esteitä. Hymyilimme toisillemme - olimme rauhan maailmassa.
Pimeän laskeuduttua ilma viileni ja hyttyset kiusasivat. Vetäydyimme suojaisaan paikkaan pystyttämäämme telttaan nukkumaan. Tyttö käpertyi syliini lämpöä etsien. Nostin hänen hamettaan eikä hän vastustellut ja hitaasti hyväilin hänen takamustaan. Tunsin hänen nauttivan kosketuksesta ja odottavan hetkeä, jolloin työntyisin häneen. Makasimme sylikkäin aamuun. Hellyys oli saanut meidät unohtamaan ulkopuolisen maailman julmuutta. Se oli antanut uutta voimaa.
Marssimme kaksi päivää, sää suosi etenemistämme. Saavuimme kalliorantaiselle metsälammelle. Olimme uupuneet ja kokeilimme vettä: ihanan lämmintä. Silmieni edessä tuo neito riisui vaatteensa ja odotti minua uimaan. Katselin hetken hänen muotojaan ja seurasin, kun hän käveli kohti vettä. Katseeni kiinnittyi hänen selkäänsä: pitkin selkää kulki neljä pitkää arpea. Juoksin järveen, vesi oli ihanaa. Uituamme nousimme auringonpaisteen lämmittämälle kalliolle ja rakastelimme unohtaen maailman.
Halusin tutustua tuohon tyttöön: kyselin hänen elämästään kylässä. Riitta kertoi monia asioita mutta vanhemmistaan hän vaikeni. Kysyessäni heistä, hän muuttui murheelliseksi.
Vihdoin vastassamme oli tie ja sen takana näkyi rajalinja merkittynä maastoon. Naapurin puolella maasto oli avointa mäkeä. Oli aamuyö, vuorokauden hiljaisin aika. Olimme hiljaa ja kätkimme varusteemme kivenkoloon. Siirryin edelle tiedustelemaan. Vastassani oli tuttu tunne, aavistin olevani tähtäimessä. Nopeasti hamusin asettani vyöltäni mutta se oli poissa. Käännyin ja katsoin taakseni. "Sinä jäät tähän. Mutta ensin kerrot, miksi et ollut varuillasi, vaikka koko ajan tiesit totuuden minusta." Irina, tuo rohkea partisaanityttö, desantti, tähtäsi minua päähän. Tiesin hyvin, ettei hänenlaisensa sotilas antaudu elävänä.
"Odota!" sanoin rauhallisesti. "Olen luottanut sinuun. Sinut oli lähetetty kylään ja keksit kahlejuonen päästäksesi pakoon. Et itsekään enää jaksa ja miksi jatkaisit taisteluasi? Vanhempasi, tapettu puhdistuksissa. Nuo arvet selässäsi. Uudelleenkoulutusleiriltäkö? Kuka muu on luottanut sinuun kuin minä?" Irinan sormi koukistui. Hiljaisuuden rikkoi laukaus.
Makasimme kiven takana ja näimme kuinka vihollisen rajapartio jahtasi tiellä onnetonta pakenijaa. Mies lyyhistyi tielle. Koira oli saanut meistä vainun ja sotilas seurasi sitä. Aikamme oli tullut: juoksemalla ylitimme tien ja rajan. Juoksin ylämäkeen ja taas tunsin tutun tunteen. Mäen avoimella rinteellä olin sotilaan tähtäimessä. Kuului kaksi laukausta. Koira vingahti. Makasin hiljaa ja kuulin juoksuaskeleita takaani. Irina kiirehti mäkeä ylös. Hän oli kylmästi jäänyt ojaan piiloon ja ampunut sekä sotilaan että koiran.
Jatkoimme juoksuamme useita kilometrejä, kunnes tulimme heinäladolle.
Irinalla oli ase kädessään, kun astuimme latoon. Hän katsoi minua silmiin ja tajusin hänen pelastaneen henkeni. Varovasti mutta ylpeänä itsestään hän ojensi aseeni takaisin. Emme sanoneet sanaakaan. Sotamme oli ohi. Se päättyi lämpimään syleilyyn. Kaksi nuorta, jotka olivat kärsineet, huomasivat löytäneensä toisistaan turvan.
Matkamme jatkui käsi kädessä vapaasti tiellä kävellen. Olimme voittaneet sodan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sota on voitettu.
jees. Lisää sotatarinoita seksillä höystettynä.
Vaikka jotain sairasta vankileiri panoja.