Parisuhde mielenterveys ongelmaiseen-onko järkeä?

Meil parisuhde kaatui päinvastaiseen toimintaan eli hoitokielteisyyteen.

Hyvä et kumppanisi huolehtii asiastaan ja näin kykenee elämään suht normaalia elämää. Mikäli itse epäilet nii älä ryhdy suhteeseen. Se satuttaa kumpaakin.

Meillä on kaksi älykästä lasta ( olen yh) ja en ole huolestunut asiasta. Lääketiede menee eteenpäin eikä nämä enää tabuja ole. Perinnöllisyys on joka asiassa arpapeliä.

Jos olet epävarma niin älä jatka molempien takia ja satutat vaan enemmän toista osapuolta. Nykyään lääkityksellä varmaan saadaan sairaus pitämään kurissa. Varmaankin on vertaistuki ryhmiä, jossa asiasta voisi keskustella.

Sulla kuulostaa olevan kaikinpuolin hyvä nainen sinun elämässä niin en ymmärrä tuommosta tyhjänpäiväistä valitusta aiheesta.

Kukaan ei kuitenkaan voi valita sitä, että onko mielenterveys ongelmainen vai ei. Ainoastaan sen miten sen asian kanssa päättää elää ja sinun naisella on kaikki hallinnassa ja hän elää paremmin elämäänsä kuin moni muu ihminen olemalla töissä mikä on todella kunnioitettavaa.

En ymmärrä, että mikä valtaosaa ihmisistä vaivaa, kun ihmisiä tuomitaan vain sen takia, että sattuu olemaan mielenterveyskuntoutuja vaikka muuten eläisikin kunniallista ja vastuullista elämää.

Kannattaisi muistaa, että kuka tahansa voi joutua mielenterveyskuntoutujaksi vaikka sen takia että joutuu vaikka liikenne onnettomuuteen. Niin kannattaa kuvitella se omalle kohdalle, että miltä sinusta tuntuisi jos olisit sinun naisen asemassa ja se kirjoittelisi sinusta tuommosia juttuja tänne suomi24:n palstalle ventovieraiden luettavaksi.

Väärillä lääkkeillä on hirveitä haittavaikutuksia. Psykoosilääkkeillä tehtiin hirveästi hallaa tunteille ja koko elämälle. Sain ikuiset vaivat lääkkeistä. Onneksi lääkäri lopetti ne, kun ymmärsi, että se oli väärä diagnoosi kohdallani. En ymmärrä, että pitäisi olla vapiseva, tutiseva, liikkumaton, housuunpissaava, tunteeton zombie.

Jos on käyvät lääkkeet, se on hyvä, mutta jos tulee enempi haittaa, on terapia tai muu ratkaisu parempi. Ei ole pelkästään hyvää tuottavia lääkkeitä, vaan kaikilla on haittoja myös.

Mutta tukihenkilönä kohtaan jatkuvasti ongelmia, miten mielenterveyspotilaat ovat toisen luokan kansalaisia, kerran sairas on loppuelämän sairas, ja ei ansaitse elämää lainkaan. Parempi, ettei ihmiset kertoisi näistä sairauksista avoimesti, koska se karkottaa osan ihmisistä ympäriltä, jopa sukulaiset hylkäävät.

Minutkin leimattiin niin pahasti, että en saa tavata enää pientä lastenlasta lainkaan. Ehkä kolme neljä kertaa vuodessa. Ihmiselle voi käydä tosi pahasti näiden leimaamisten kanssa. Olen työelämässä ollut jo yli kaksi vuotta taas, ja aion olla 68-vuotiaaksi, jos terveys kestää, seuraava terveystarkastus on 65-vuotiaana. Olen sopiva työhöni!

Ei ole ketään joka puhuisi puolestani. Olen siis hylätty ihminen tässä suhteessa! Ehkä hän aikuisena saa lukea kaikki muistiinpanoni omasta elämästäni, ja ymmärtää tämän vääryyden, että haluaisin nähdä, mutta sosiaalitoimi estää sen.

M899! Sinulla tuntuu olevan hyvä suhde ja voimakkaat tunteet naistasi kohtaan. Kannattaa varmasti yhdessä kumppanisi kanssa jutella jonkun asiantuntijan / lääkärin kanssa kaikista asioista, kuten lääkityksestä, lasten saamisesta ym. sairauteen liittyvästä. Minusta toisten ihmisten, tuntemattomien mielipiteiden varaan ei kannata päätöstä jättää missään tapauksessa. Jos päätät suhteen saatat kaivata tätä naista loppuelämäsi ajan ja jossitella... Mistä sitä tietää vaikka seuraava olisi sairaalloisen mustasukkainen läheisriippuvainen nalkuttaja täysin tervein paperein?

Skitsofreniadiagnoosihan on ihan shittiä. Sillä ei ole mitään kiveenhakattua määritelmää. Kyllä ihmiset, jotka vaikka uskoo, että maa on litteä, menisivät lääkäriltä vuode-osastolle. Ahdistukselle on yleensä syy, mutta psykkolooki laittaa sen jonkin hemmetin diagnoosin piikkiin. Sitten jos ahdistut, niin olet aina skitsofreenikko, etkä vaikka ahdistunut siksi että et tunne itseäsi riittäväksi, joku kuoli, tai olet kokenut traumatisoivat kokemuksen. Tuo diagnoosi ja psykkoloogien hömpötykset ovat jo itsessään riittävätt aiheuttamaan ahdistuksen.
https://yle.fi/uutiset/3-5461299
Nimenomaan mielenterveyspotilaat kuolevat 20 vuotta nuorempina eivät sairauden takia, vaan että kaikki tuo diagnoosishitti ottaa heidän elämänsä hallintaan ja muihin, kuolettavampiin ongelmiin ei kiinnitetä huomiota.

Minusta tuki on tärkeää hänelle sinulta, positiivista on, että hän tiedostaa oman rajallisuutensa ja on valmis näkemään vaivaa, et saa tilanteen normalisoitumaan. Elä tunteella, tukekaa toisianne, rakkaus on toisianne kokoava voima, itse olen lääkevastainen, lukenut jonkun verran mm. siitä, että jotkut lääkäreistä syöttävät asiakkaille turhaan lääkkeitä, vaikka ilmankin pärjäisi?

Jos rakastat häntä, niin tiedät miten toimia! Tsemppiä teille molemmille🌼

Elämästä ei koskaan tiedä etukäteen miten se menee. Pitää yrittää elää hetkessä, toki tuon asian vaikutukset tulevaisuuteen on hyvä tiedostaa. Onko teillä kiire, mitä jos vain jatkaisitte samaan malliin jonkin aikaa, vielä niitä lapsia miettimättä? Itse olin naimisissa 7v mielenterveysongelmaisen miehen kanssa, nyt kahden pojan yksinhuoltajana. Oli todella vaikeita aikoja lopussa, mutta myös hyviä hetkiä tietenkin. Itsekin olin seurustelun alkaessa tosi ihastunut, eikä toisen mielenterveysongelmat vaikuttaneet yhdessäoloomme. Ajan myötä ne sitten alkoi pahentumaan koska exäni ei ottanut vastuuta hoidostaan. Sinun tilanteesi kuulostaa toisenlaiselta. :) Itse en suosittelisi heti yhteenmuuttoa tukijakson päättymisen jälkeen, siinä on vaarana että saatat itse joutua toimimaan tälläisenä "tukihenkilönä" toiselle jos hänen voimavarat ei riitäkkään. Toki parisuhteessa kuuluu tukea, mutta kyseessä on kuitenkin ensisijaisesti parisuhde eikä hoitosuhde. Ja lääkkeistä vielä sen verran, joihinkin sairauksiin ne ovat välttämättömiä.
Tsemppiä teille :)

Eiköhän meistä jokainen ole enemmän tai vähemmän mielenvikaisia. Missä se sairauden raja oikein menee jos mitää sairautta ei varsinaisesti olekaan, vaan on vain erilaisia ihmisiä erilaisine asenteineen, luonteineen ja kokemuksineen.

Pimeys voi viedä suomalaisilta energiaa mutta jos jotakin pitää syyttää meitä ahdistuksesta on se yhteiskunta. Meitä ei ole luotu palvelemaan yhteiskuntaa tällaisena kuin se on vaan me tehdään sitä vasten tahtoisesti!

Siinä myös syy päihteiden ja huumeiden käyttöön.

Olen itse skitsofreenikko ja miehelleni kerroin sairaudesta heti suhteen alussa. Nyt olemme olleet yhdessä yli 13 vuotta, josta naimisissa 10, meillä on kolme ihanaa lasta, koti ja kaikki on hyvin. Ei vaikeakaan sairaus ole este hyvälle suhteelle tai elämälle.

Meillä käytännön arki vaatii mieheltä kuitenkin kompromisseja. Kun minulla on vaikeampi jakso, hän joutuu kotona tekemään enemmän. Toisaalta toisinpäin: kun minulla on hyvä jakso, en haihattele omiani vaan teen enemmän kotona, jotta mies saa omaa aikaa tai levätä.

Skitsofreniaa on olemassa "eri tasoista", toiset pystyvät elämään ihan tavallista elämää. Toiset ei sitten millään. Teillä tilanne kuulostaa hyvältä. Muistathan kuitenkin, että et voi sitoutua vain hyviin hetkiin ja hylätä naista kun (jos) menee huonommin?

Tärkeää on se hoitopositiivisuus. Että syö lääkkeet ja käy sovituissa hoidoissa. Silloin on turvaverkko kunnossa. Tällaiseen suhteeseen on ihan ok jäädä. Huonompia kausia voi tulla, mutta niiden kanssa oppii tulemaan toimeen - sinäkin. Sinun ei tarvitse ruveta tukihenkilöksi, mutta parisuhteessa ollaan läsnä myös vaikeina hetkinä. Ajan kanssa opit asettamaan omat rajasi sairauden suhteen.

Meillä avioliitto ja perhe-elämä onnistuu, koska ollaan sovittu, etten kerro miehelle yksityiskohtia. Jos menee huonommin, sanon sen ja saan enemmän omaa rauhaa ilman että muu perhe kuormittuu. Esim. Miehen ei tarvitse tietää että millaisia harhoja on. Kunhan tietää antaa minun levätä silloin. Meillä tämä kuvio toimii hyvin. Mies on tyytyväinen, perhe on tyytyväinen ja minä myös.

Minä sanoisin, että älä turhaan pelkää skitsofreniaa. Sillä on kova leima osittain ihan turhaan. Kyllä, elämä skitsofreenikon kanssa on erilaista kuin jos sama henkilö olisi terve. Mutta jos on itse valmis joustamaan, sellainen elämä voi tuoda itselle myös paljon. Minun mieheni aina sanoo minulle: "Elämä sinun kanssasi ei ole ainakaan tylsää." :D