Lähimmäinen vai kauimmainen vierelläsi?

Vastikään mieleeni nousi tuollainen sana kuin 'kauimmainen' lähimmäisen vastakohtana.

Jos tuollainen kauimmainen on vierelläsi tai elämässäsi selän kääntäjänä, saat kärsiä tuskasi ja kipusi yksin ilman, että tuo toinen pysähtyisi edes kuuntelemaan tai ottamaan osaa.

- En minä mikään terapeutti ole, äiti sanoi syksyllä puhelimessa muistutettuani, miten hän oli reagoinut kesällä kerrottuani kummisetäni, hänen veljensä iskeneen kätensä murrosikäisenä rintoihini. - Puhu vaan kuolleesta pahaa tms. äiti loihi ilkeästi sanomaan kesällä istuessamme keinulla. En silloin voinut uskoa korviani, mitä kuulin, että äiti puolusti mieluummin vanhaa äijänkörilästä kuin omaa lastaan. Loukkaus oli niin valtava, että ajattelin saman tien lähteä maalta kotiin. Miksen ollut kertonut aiemmin, äiti paasasi keinulla ajatellessaan, ettei juttu voinut pitää paikkaansa, koska siitä oli niin kauan. Mutta enhän ollut voinut kertoa hänelle lapsenakaan mitään, mitä hän ei kestänyt, saatuani aina samanlaisen täystyrmäyksen.

Olin keinulla pahoitellut kummisetäni vaimon kohtaloa miehensä katsottua vieraiden perään, josta kirkosta eronneen varsinaisen kummitätini mieskin oli kertonut yhteisen etelänmatkansa jälkeen, kuinka kummisetäni oli juossut siellä nuorten naisten perässä, jotka eivät olleet tästä yhtään välittäneet.

Oman kokemukseni jälkeen välini kummisetääni romahti ja pystyin halaamaan häntä vasta vanhana.

Olin mummolassa tullut juuri ulkovessasta, kun hän käveli kännissä silmät punaisina minua vastaan ja läpäytti toisen kätensä täysillä rintoihini kiinni. Paniikissa sain viskattua käden irti ja juoksin sydän hakaten vintille pelätessäni hänen tulevan perässäni.

Ei minua loukannut enää se, mitä kauan sitten tapahtui, vaan äitini reaktio viime kesänä, josta tämä loihi vielä syksyllä sanomaan, ettei ole mikään terapeutti. Ei juu niin, henkisen vanhemmuuden loistettua poissaolollaan niin kauan kuin muistan valikoiduttuani jo lapsena hänen terapeutikseen, joka on saanut kestää kaikki rutinat.

Viime aikoina on yhä enemmän vaan alkanut häiritä puheluni kauimmaiselle, joissa en oikeastaan voi kertoa yhtään mitään, mitä minulle oikeasti kuuluu. Mitä huonommin voin, sitä kauheampaa on lässyttää vain niitä näitä kenenkään kanssa. Toisaalla on huoli ja murhe vanhasta äidistä, toisaalla tämä vamma hänen sielussaan, joka on estänyt kaiken läheisyyden.

Eikä hän ole ollut ainoa kauimmainen elämässäni lapseni isän muistutettua tuolta osin niin paljon häntä.

Tuskinpa olen edes ainoa kokemuksissani lähimmäisistä ja kauimmaisista tilanteissa, joissa sairauden ja vastoinkäymisten myötä kaikki ihmissuhteet punnitaan.