Täytän ihan pian 30-vuotta ja koko elämä on mennyt pilalle mielenterveysongelmien takia jotka alkoivat jo joskus 16-17-vuotiaana. En ole enää lukion jälkeen kyennyt opiskelemaan itselleni ammattia enkä ole ollut koskaan vakituisissa töissä. En ole myöskään koskaan seurustellut ja kokemukset seksistä ovat jääneet olemattoman vähäisiksi. Minulla oli kyllä vaikea etäsuhde joka kesti muutaman vuoden ja sekin loppui omaan mahdottomuuteensa ja sen jälkeen koko maailma romahti lopullisesti. Muutama kaveri on mutta ei sitä masentuneena oikein jaksa olla niidenkään kanssa tekemisissä. Enemmän vain ahdistaa sekin kun tulee joskus kutsuja joihinkin bileisiin enkä yksinkertaisesti kykene menemään mutta hävettää myöskin kieltäytyä niistä.
Nyt olen lisäksi tullut myös fyysisesti sairaaksi enkä ole pystynyt enää moneen kuukauteen asumaan omassa asunnossani enkä käymään edes kaupassa. Ennen jaksoin vielä sentään laittaa ruokaa, siivoilla silloin tällöin ja käydä suihkussa päivittäin, enää en jaksa mitään noistakaan. Olen siis ollut pelkästään vanhempieni luona kykenemättä tekemään juuri mitään. Ei ole enää mitään syytä elää, joka yö valvon miettien sitä kuinka epäonnistunut ihminen olen ja haaveilen kuolevani. Olen ajatellut että pitäisi vain myydä pois kaikki ylimääräinen ja alkaa valmistelemaan lähtöä tästä maailmasta.
Onhan niitä varmaan paljonkin samassa tilanteessa olevia mutta jotenkin silti tuntuu kuin olisi yksin tämän asian kanssa ja kaikki pienetkin arkiset asiat tuntuvat täysin ylitsepääsemättömiltä enkä enää näe muuta keinoa päästä pois tästä paskasta kuin itsemurha. On sitä aikanaan jo tullut kokeiltua terapiat, lääkitykset ja kaikenmaailman turhat kuntoutuskurssit sekä vertaistukiryhmät mut eipä noista ole ollut paskankaan hyötyä. Uskontoasioita on myöskään turha tulla tuputtamaan. Tuntuu todellakin että ainut järkevä ratkaisu on päättää päivänsä niin loppuu tämä mielipuolinen kärsimys kokonaan.
Saman kohtalon kokeneita?
32
686
Vastaukset
- AhdistunutMies
Kunpa sitä olis voinut syntyä normaaliksi ihmiseksi mutta kyllä jo jotenkin tavallaan tajusin sen viimeistään yläasteella ettei minusta tule koskaan mitään enkä tule saamaan myöskään naisystävää enkä perhettä.
- LohiGrillissä
Näen tilanteesi näin: Kyse on minäkuvastasi joka on huono, koska nykytilanteesi ei vastaa toiveitasi. Seksi on ihan yliarvostettua muutenkin. Ajattelepa kaunista naista, miltä hän näyttää ilman hiuksiaan. Se on todellisuus. Sooloseksi voi olla paljon parempaa kuin huono seksi toisen kanssa.
Minusta sinun pitää irrottaa itsesi henkisesti näistä kaikista maailman asioista mitkä sinua painavat. Se on mahdollista, eikä sitä varten tarvitse kuolla. Itse uskon sitäpaitsi jälleensyntymiseen, Miksi? Kaikki on syklistä eli toistuvaa, joten miksi ei syntyminenkin. Lisäksi miksi juuri minä olen juuri minä? Mistä nämä ongelmani ja kiinnostukseni ovat tulleet? Ei niitä ollut minulla syntyessäni... Nimenikin olen saanut lahjaksi - se on minulle annettu kannettavaksi - se en ole minä. Myöskin nämä kaikki ajatukset ja niistä seuraavat tunteet, nekin on minulle opetettu tai olen ne oppinut maailmasta ulkopuolelta. Meillä ei ole mitään pysyvää persoonallisuutta, vaan minäkuvammekin rakentuu olosuhteiden perusteella ja kestää vain sen aikaa kun olosuhteet ovat läsnä.
Sinun pitäisi ehdottomasti muuttaa kotoasi pois ja elää itse. Vapaana kuin sarvikuono, joka elää metsässä ja kulkee minne haluaa. Nykyään sitäpaitsi tehdään lapsia usein aika vanhana. Tiedän monia jotka ovat hankkineet lapsia ja löytäneet kumppaninkin vasta joskus 45 vuotiaana. Ovat vain olleet hiljaa toteutumattomista toiveistaan siihen asti. Ei täällä ole mikään pakko saavuttaa mitään tai tehdä mitään. On niitä oranssikaapuisia munkkejakin, jotka ovat luopuneet suuripalkkaisista ammateista pilvenpiirtäjissä ja urheiluautosta ja joilla on ollut paljon naisia ja ovat silti hylänneet kaiken, istuakseen hiljaa ja kuunnellakseen hengitystään.
Kirjoitan ehkä myöhemmin lisää tähän.- KalaUunista
Jatkoa:
Pelkään vain että olet niin syvällä tuossa nykyisessä mielentilassasi, ette näe sitä valoa ja niitä mahdollisuuksia mitä minä näen olevan tavoitettavissasi. Tarvitset jälleen ammattiapua, eli siis keskustelua psykologin kanssa ja terapiaa. Ihmisen mieli ei ole läheskään aina hänen paras ystävänsä. Näethän että en minäkään osaa neuvoa parhaalla mahdollisella tavalla.
Sinun pitää irtaantua noista olosuhteista missä olet, kuten vanhempien kotona asuminen. Vanhempiesi jatkuva seura ja lähellä oleminen ei ole hyväksi sinulle, koska olosi ei parane nykyolosuhteissa - sinun pitää muuttaa ympärilläsi olevia olosuhteita parempaan päin. Ystävät ei aina ole "ystäviä". Päihteet pitää heittää pois ja antaa pään selvitä. Kaikista huonoiten se selviää vanhempien läsnä ollessa. Sinun pitäisi asua pari päivää jossain luonnossa jotta pää selkiytyisi. Siten saisit luottamukset itseesi, eikä yhteiskunnan merkkejä olisi muistuttamassa sinua niistä "asioista jotka sinun muka pitäisi tehdä". Se toimisi ja auttaisi varmasti. Olen itsekin niin tehnyt jonkun kerran. Nyt ei tosin säät suosi, mutta alkavat taas suosia muutaman kuukauden päästä.
Toivottavasti tässä oli jotain mikä jäi mieleesi ja auttaa Sinua jatkamaan. Älä anna periksi! Älä luovu unelmistasi!
- tänään.täällä
Sinussa on paljon potentiaalia. Kirjoituksesi ovat kauniita. Terapia voisi auttaa sinua, oletko koettanut hakeutua?
- Rikki34
Ihmiset niin mielellään neuvovat toisiaan täällä. En usko, että aloittajan tilanne korjautuu ystävällisillä neuvoilla.
Minä olen päälle 30 -vuotias nainen, ja tietystä näkökulmasta tarkasteltuna voi ajatella, että elämäni on mennyt pieleen huonon itsetunnon, masennuksen ja yleisen pessimistisyyteni takia. En aikanaan uskaltanut hakea minua todella kiinnostavalle alalle, koska uskoin, ettei minusta olisi siihen. En ole uskaltanut odottaa miehiä, jotka oikeasti ymmärtäisivät minua, vaan olen pompannut epätyydyttävästä suhteesta toiseen. Minulla on kavereita mutta ei yhtään ystävää - en tiedä tarkalleen, miksi näin. Viimeksi depressiotestistä tuli taas "vakavan masennuksen" pistemäärä, ja tämän lisäksi minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö. Lapsuuden perheeseen minulla ei ole oikeastaan yhteyksiä - vaikeuteni juontavat sieltä.
Ulospäin elämä näyttää kivalta. On hyväpalkkainen joskin vaativa työ, ihan ok parisuhde, rakas harrastus ja suunnitelmia tulevaisuudelle. Moni ei usko, että olen ollut masentunut viimeiset 20 vuotta. Välillä masennus hälveneekin mutta sitten se palaa taas, aina. Ulkokuori on kunnossa, mutta sisältä olen kovin, kovin rikki ja ajoittain erittäin itsetuhoinen.
Lääkitys ja terapia ovat elämäni isoja kulmakiviä, joita ilman jaksaisin huomattavasti huonommin. Sitä ihmettelenkin, että sinä AhdistunutMies tyrmäät niin voimakkaasti saatavilla olevan avun. Lääkityksiä on hyvin monenlaisia, samoin terapeutteja.- Rikki34
Mielelläni muuten kirjoittelisin kanssasi ihan yksityisesti noin niinkuin vertaistuen merkeissä. En tiedä, oletko kiinnostunut tällaisesta.
T: Edellinen kirjoittaja
- Surullinen33
Oon 33-vuotias nainen ja kärsinyt myös mielenterveysongelmista n.11 vuotiaasta lähtien, masennuksesta 17 vuotiaasta saakka, josta asti olen myös syönyt lääkkeitä. Ensin tuli mielenterveysongelmat ja sitä seurasi ahdistava uskoontulo teininä (uskonto ja mielenterveysongelmat on huono kombo, ainakin mun elämästä teki helvettiä). Tää kaikki vei multa mahdollisuuden seurustelusuhteiden muodostamiseen (ja seksiin) ja myöskin ystävyyssuhteet on kärsineet pahasti. Oon tosi yksinäinen. Vasta kolmekymppisenä, uskonnollisista ajatuksista vihdoin vapautuneena, oon koittanut tapailla miehiä. Mutta eihän siitä mitään oikein tule. Kannan niin valtavaa häpeää ja itsetunto-ongelmat on kamalia. Vuosi sitten meni hiukan paremmin ja toivo heräsi jo parantumisesta, mutta nyt oon taas hirveessä kuilussa. Lääkityksiä muutettiin kesällä, kun halusin eroon SSRI-lääkkeistä. Sen seurauksena jäätävä ahdistus. Tällä hetkellä olen töissä, mutta vain määräaikaisessa suhteessa, joten pian olen taas tyhjänpäällä. NIinkuin monesti ennenkin.
Sitä kuulee kaiken maailman ihmeparantumistarinoita, mutta tää vuosi on kyllä vienyt multa toivon. Kaipaisin vertaistukea, mutta en löydä sitä. Mulla on muutamia ystäviä, joilla on myös ongelmia mielensä kanssa, mutta ei verrattavissa omiini. He kaikki ovat parisuhteessa, lapsiakin on tai ainakin suunnitteilla. Itse en voisi koskaan hankkia, olen siihen liian sairas. Tääkin taas yksi este parisuhteelle. - Surusiipi
Täällä 40-vuotias nainen. Mielenterveysongelmia on ollut murrosikäisestä lähtien. Kaikki alkoi sosiaalisten tilanteiden pelolla, jonka jälkeen tuli masennus. Ahdistus- ja masennusoireet jatkuivat vähän aaltoillen vuosia niin että välillä oli parempia ja välillä huonompia kausia. Alle kolmekymppisenä sitten menin psykoosiin. Siitä seurasi pitkä sairasloma ja kuntoutustuki. Olen tässä ollutkin jo noin 10 vuotta kuntoutustuella. Toisinaan katkeruus nostaa päätään, kun mietin omaa sairastelua. Muut saa elää iloista ja hyvää täyttä elämää, ja minä en. Rangaistaanko minua jostakin? Jos yrittää kaivella hyviä puolia tilanteesta, niin niitä on ehkä se, että psykoosi ei ole uusiutunut nyt yli 10 vuoteen, ja olen pystynyt opiskelemaan yliopistossa, joskin aika hitaaseen tahtiin. Oikeastaan en edes haluaisi ajatella omaa elämääni. Elän kuitenkin, ja koetan ylläpitää toivoa. Jospa joskus olisin onnellinen, tai saisin hetken aikaa olla onnellinen.
- Surusiipi
Tulipa purkauduttua. Toivottavasti en aiheuttanut ahdistusta tarinallani. Kaikki ahdistuneet tai masentuneet ei sairastu psykoosiin. Koettakaa kanssakulkijat pitää kiinni toivosta. Ehkä meillekin joskus vielä elämä hymyilee.
- paremmatajat
Sinulle surusiipi toivon todella, että saisit olla enemmän kuin hetken aikaa onnellinen.
- Surusiipi
Kiitos! Elämässä on ollut joitain onnellisia hetkiä ja aikoja. Niitä sitten koetan muistella kun mieliala meinaa mennä liian matalaksi. Yritän ajatella että kun niitä hyviä aikoja on ollut ennenkin niin ehkä niitä tulee tulevaisuudessakin. Yritän myös olla iloinen pienistä asioista, esim siitä että lenkillä ollessa paistaa aurinko. Ahdistaa kun psykiatri oli sitä mieltä etten tule toipumaan työkykyiseksi. Miksi nekin yrittää lannistaa? Olen kuitenkin ajatellut, että kuntoutan itseäni siitä huolimatta. En anna periksi. Ehkä lepään hetkittäin, mutten anna periksi.
- Ang
Itse 27 ja aina kärsinyt mielenterveysongelmista. Tulevaisuudenkuvani on hyvin tuskainen, niin omalta kohdalta kuin koko ihmiskunnan. Minusta kirjaimellisesti tuntuu kuin olisin syntynyt helvettiin. Eniten hävettää se että olen tehnyt lapsia, koska olen kykenemätön vanhemmuuteen ja tosiaan minun mieleni kertoo minulle että kaikki tulee menemään huonosti. Liekö olen jo jossain psykoosissa kun tämmöisiä vain ajattelen. Toisaalta jossain sisimmässäni nauraen mietin ettei mikään tässä maailmassa ole vakavaa. Mutta kaikki vaan tuntuu järjettömän vääristyneeltä. En voi katsoa edes televisiota koska ne ohjelmat aiheuttavat niin pahaa oloa. Kaikkiin asioihin liittyy negatiivinen mielikuva. En pääse niistä yli. Jos lapsia ei olisi niin päättäisin päiväni, vaikka en sitäkään hyvänä ratkaisuna pidä. En vain kestä enää. Minulla on niin yksinäinen ja lohduton olo. Toivottavasti saamme jostain vielä toivoa.
- 15v_avohoitoa
Paljon hyviä neuvoja, ja paljon myös sellaisia että niiden antaja ei selvästi tiedä mitä on vakava masennus.
Tuossa tilanteessa parhaita vaihtoehtoja olisi pakkohoito ja/tai lääkitys joka auttaisi pahimnan yli. Valitettavasti tuskin tulet saamaan niistä kumpaakaan, mutta kannattaa yrittää. Valitettavan moni joutuu hakemaan lääkkeensä jopa kadulta, joka taas johtaa helposti muihin aineisiin sortumiseen.
Kaiken kaikkiaan, suomalainen mt-hoito on hirvittävässä jamassa. Toimivan lääkityksen antaminen nähdään pahempana kuin potilaan itsrmurha, joka nyt on vähintäänkin sairasta.- AhdistunutMies
Aijaa, mun mielestä Suomessa suorastaan tyrkytetään mielialalääkkeitä vaivaan kuin vaivaan. Ainakin jos puhutaan srri-lääkkeistä ja neurolepteistä. Pakkohoitoon en taas menisi mistään hinnasta mutta tuskin sitä siinä vaiheessa minulta kysyttäisiin jos joku päättäis mut sellaiseen passittaa.
Toivottavasti en joudu ikinä pakkohoitoon kun koen kuitenkin olevani järjissäni siitä huolimatta että olen todella pahasti masentunut ja menettänyt toimintakykyni. Jos ei ennen pakkohoitoa ole psykoosissa niin olen lähes varma että viimeistään sieltä palatessa on.
Kauhea ikävä naisystävää, kumpa voisin saada hänet takaisin niin sillä korjautuis monta asiaa mutta se ei ikävä kyllä taida olla mahdollista. :(
- vipattava-ratas
Lukiessani teidän tuntemuksia ja kokemuksia, tulee mieleeni, että huumoria pitäisi kylvää reilusti.
Huumorilla nimittäin on positiivinen vaikutus ja myönteinen.
Media rummuttaa onnettomuuksia, vääristynyttä totuutta, huolia yms. joten niitä ei kannattaisi kuunnella tai lukea. Ainakin itse huomaan, että ne masentavat aina, kun niitä höpöhöpö tarinoita luen tai kuuntelen. Mietinkin usein, että onko mediassa niin sairaita tyyppejä töissä, että ne sairastuttaa myös muut.
Mutta huumoria.
Jos minulla olisi mahdollisuus, niin perustaisin töyhtöpäiden klubin. Sinne saisi tulla kaikki hassut, huonot ja väsyneet piristymään. Voisimme miettiä kaikkea pöhköä, kuten vaikka avaruusmäärärahojen määriä ja jakoperusteita. ( eihän semmoista kai oikeasti ole, kun avaruusmääräraha).
Kaikenlaisia tuollaisia tärkeitä pohdintoja. Sitten liikuntaa vaikka ilmapalolla lentopalloa pöydän yli ja muuta tärkeää.
Eli siis että hölmöilyä hallitusti ja hauskasti. Jokainenhan voi sitä tietenkin harrastaa itsekin.
Se vapauttaa ja päästää ihmistä irti painoista.- Kuolema.lähestyy
Kummmiskin joku joku trolli menis sinne klubiin ja pilaisi koko tunnelman... en kestäisi joutua naurunalaiseksi jonkun kiusaajan nähden.
- Vihdoinkinonnellinen
Itse kärsinyt kroonisesta vakavasta masennuksesta noin 15 vuotta. Sain vihdoin avun lamotrigiinistä, jatkuva ahdistus katosi ja pystyy nauttimaan elämästä ilman sumua.
- fdfdsfdfdsfdsf
Unohda sitten kaikki viralliset hoitovaihtoehdot. Älä yritä väkisin muuttaa itseäsi joksikin mahdottomaksi. On liian suuri harppaus ajatella itsensä "kunniallisena veronmaksajana" jos on alun toistakymmentä vuotta ollut enemmän tai vähemmän kaikesta syrjällä. Tavoitteiden on oltava pienempiä.
Aloita joku harrastus. Joku, johonka väkisinkin uppoaa ja jossa unohtaa itsensä. Varsinkin musiikilla on ihmeellistä ja todistettua voimaa monessa asiassa. Katsopa oman kuntasi kansalais- tai työväenopiston kurssitarjontaa. - dfghdfghdfghdfgh78678
Minä olen 34 vuotias nainen ja olen kärsinyt mielenterveysongelmista yli kymmenen vuotta. Sitä ennenkin nuoruudessa puhkesi sosiaalisten tilanteiden pelko, jonka kanssa pärjäsin järkeilemällä ja päättäväisyydellä. Nuorena aikuisena kuitenkin jokin loksahti paikoiltaan, pelot palasivat, niiden myötä viime vuosien aikana jatkuva ahdistus ja tähän tilanteeseen liittyvä masentuneisuus. Olen töissä ja naimisissa, siinä mielessä asiat ovat hyvin, mutta eivät ne olosuhteet muuta sitä sisäistä pahaa oloa ja tunnetta siitä, että on täysin epäkelpo ja arvoton. Apua en ole osannut hakea, häpeän tätä liikaa.
- narrative
Hirveää lukea kuinka ihmiset kuvailevat itseään sairaus- ja oirekielellä. Leimat on hyvin opittu.
Jos löytyy hyvä terapeutti, joka osaa ja uskaltaa kysyä mitä on tapahtunut ja miten se on vaikuttanut elämääsi, ja kuunnella, niin se on yksi keino päästä eteenpäin. Näin oman kokemukseni mukaan. Minusta tässä ketjussa on vain terveitä ja normaaleja ihmisiä, joilla on riittävästi kärsimystä ilman diagnostisia leimoja, leimoja jotka eivät tuo vastausta eivätkä apua, vaan eristävät muista ja alentavat itseluottamusta, ja sotkevat minäkuvaa entisestään.- Pohdittavaa
Jos sairastaisin jotain fyysistä sairautta, olisiko hirveää, jos kertoisin diagnoosini?
- Ovatko-lääkkeet
pilanneet terveytesi ?
Toivottavasti olet rehellinen, ainakin itsellesi ?- Aijaa
Aika yksipuolinen näkökulma psyykkisiin sairauksiin.
- Ja-muuten
Aijaa kirjoitti:
Aika yksipuolinen näkökulma psyykkisiin sairauksiin.
helevetin hyvä mielipide !
Kiva kun huomasit !
- Lueppa-tämä
se voi auttaa ja parantaa terveyttäsi....
http://www.tritolonen.fi/artikkelit/185-masennus-depressio- Joo-ja
Tryptofaani tunnetusti auttaa masennukseen.
- Kokenutsenkin
Olin suunnilleen samassa kunnossa 30 vuotiaana. Onneksi tajusin ettei ihminen ole pelkästään fyysinen ja psyykkinen olento vaan myös henkinen. Jos ei välitä henkisestä puolesta niin mikään muukaan ei voi sujua koska se on itseasiassa tärkein osa-alue. Se määrää meneekö elämä ylämäkeen vai alamäkeen.
Uskonnoista viis, mutta jollain tavalla henkinen puoli on huomioitava ja toteutettava käytännön elämässä. Eri ihmisten elämässä se voi tarkoittaa eri tapoja, Jokaisen on löydettävä itse oma tiensä. Minä lähdin joogan ja meditaation tielle, enkä ole katunut päivääkään. Elämästäni tuli seikkailua, toisten auttamista ja jatkuvaa uusiutumista, kiitollisuudella.
Jos olet jo tekemisissä henkisten asioiden kanssa ja yhä masentunut, jotain lisää tarvitaan. Elämä 'masentaa' joskus tarkoituksellakin, pakottaen ihmisen etenemään päättäväisemmin.- Tuossa-mielessä
kannattaa tutustua kirjaan;
V E Frankl; "ihmisyyden rajalla", joka kertoo kuinka tärkeä osa elämää ovat "arvot, henkisyys, hengellisyys,, ymv"....
Frankl oli ensimmäinen psykiatri, psykologi joka toi arvot mukaan psykologiseen keskusteluun.
HYVÄ FRANKL ! - ElämäOnHauskaa321
Jos saa kehitettyä ihan simppelin halun auttaa joitakuita ihmisiä tai eläimiä, niin se lisää nopeasti hyvinvointia ja vähentää huolia yms. Buddhalaiset harjoittavat tietoisesti "metta"-meditaatiota joka on hyvän tahdon muodostamista, ensin itseä kohtaan ja sitten muitakin.
Poikani oli hyvin masentunut viimeiset aikansa. Viimeisen kerran nähtiin jouluaattona -17.
Tämä kaikki oli seurausta työtapaturmasta jonka vuoksi sitä leikattiin monista kohdin. Kipulääkitys oli sitä luokkaa että sen oli vaikea pysytellä hereillä ja välillä puheesta ei saanut mitään selvää.
Näin ollen oli myös vaikea ihmisille jotka pitivät olla sille lähimpiä. Hirveät velat, älyttömiä autonremppoja jne. Pian ei kukaan heistä enäää jaksanut häntä. Minä jaksoin koska olin se ainut. Meillä oli hyvät välit mutta en läheskään aina ymmärtänyt missä nyt mennään.
Sitten 16.4. pienestä hotellista löytyi hänen ruumiinsa. En tiedä kuolinsyytä vieläkään vaikka poliisi laittoi sen 16.4.
Ei hajuakaan mitä sitten tapahtui. Soitin viikko sitten Oikeuslääketieteelliseen laitokseen ja kysyin asiaa. Vastaus oli että siinä on vielä paljon tutkittavaa.
Ainoa mitä tiedän että hän oli saanut edellisenä perjantaina huumeiksi verrattavia lääkkeitä. Silloin puhuimme puhelimessa viimeistä kertaa ja hän oli tosi iloinen siitä että "nyt ei pitkään aiikaan särje mistään".
Mutta mitä hän teki noin 70 kilometriä kotipaikastaan? Oli ollut siellä jo aamuyöllä ja odottanut että hotelli aukeaa klo 7.
Mennyt huoneeseensa ja hieman enne puoltapäivää soittanut että voisiko saada aamiaisen huoneeseensa. Henkilö vei sen sinne ja poika nosti päätään että havaittu. En tiedä sanoiko mitään.
Iltapäivällä oli hotellin työntekijä mennyt koputtamaan ovelle että mitä asiakas meinaa. Koputukseen ei vastattu. Hän meni omilla avaimillaan sisään ja siellä makasi poikani sängyssään kuolleena kuin kivi.
Nyt kun on kaikki hautajaset sm ohi olen lukemattomat kerrat miettinyt olisinko jotain voinut tehdä toisin.
Autoin niin paljon kuin pystyin mutta mikään ei riittänyt. En myöskään nää hyvässä valossa niitä ihmisiä jotka heittivät sen yli laidan. Heidän suhteensa tunteeni on kuollut kuin itse vainaja.- Surusiipi
Otan osaa. Lapsen kuolema on raskas asia, kenenkään ei pitäisi joutua hautaamaan oman lapsensa. Itsekin olen joutunut katsomaan läheltä, kun vanhemmat ovat menettäneet lapsensa. Menetin sisarukseni. Suru on läsnä jollain tavalla varmaan koko loppuelämän. Aluksi suru on raastavaa, varsinkin ensimmäisen vuoden. Sitten se alkaa helpottaa, ja ajan kanssa surusta tulee pehmeämpi. Siihen tulee enemmän haikeutta ja ikävää, eikä se enää jatkuvasti pyöri mielessä. Jossain vaiheessa voi tuntea myös kiitollisuutta siitä, että poisnukkunut henkilö on ollut osa omaa elämää. Itseäni lohduttaa ajatus siitä, että elämä ei lopu kuolemaan, vaan jollain tavalla se jatkuu eri olomuodossa. Ajattelen, että ehkä me nähdään vielä, sitten joskus kun on sen aika. Ja ehkä menneet läheiset on vielä jollain lailla mukana meidän elämässä.
Surusiipi kirjoitti:
Otan osaa. Lapsen kuolema on raskas asia, kenenkään ei pitäisi joutua hautaamaan oman lapsensa. Itsekin olen joutunut katsomaan läheltä, kun vanhemmat ovat menettäneet lapsensa. Menetin sisarukseni. Suru on läsnä jollain tavalla varmaan koko loppuelämän. Aluksi suru on raastavaa, varsinkin ensimmäisen vuoden. Sitten se alkaa helpottaa, ja ajan kanssa surusta tulee pehmeämpi. Siihen tulee enemmän haikeutta ja ikävää, eikä se enää jatkuvasti pyöri mielessä. Jossain vaiheessa voi tuntea myös kiitollisuutta siitä, että poisnukkunut henkilö on ollut osa omaa elämää. Itseäni lohduttaa ajatus siitä, että elämä ei lopu kuolemaan, vaan jollain tavalla se jatkuu eri olomuodossa. Ajattelen, että ehkä me nähdään vielä, sitten joskus kun on sen aika. Ja ehkä menneet läheiset on vielä jollain lailla mukana meidän elämässä.
Olet oikeassa, kaikki aikanaan. Uskon myös samalla lailla että vielä näemme. Että nään muitakin rakkaita poisnukkuneita.
Kyllä varmaan aika korjaa ja jotain jo korjannutkin. Jouluaatto tulee olemaan vaikea. Ei voi olla muistamatta enkä yritäkään että hänet silloin viimeisen kerran näin.
Ehkä se seuraava jouluaatto on jo helpompi. Tosin tässä iässä valmistautuu tavallaan jo siihen että tämä päivä voi olla viimeinen. Toki niinhän on kaikilla mutta nuorena sitä ei ajattele. Nyt kyllä se on mielessä ja mielilauseeni onkin että tehdään vaan jos Luoja suo.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 663005
Sinä saat minut kuohuksiin
Pitäisiköhän meidän naida? Mielestäni pitäisi . Tämä värinä ja jännite meidän välillä alkaa olla sietämätöntä. Haluai252093Minä en ala kenenkään perässä juoksemaan
Voin jopa rakastaa sinua ja kääntää silti tunteeni pois. Tunteetkin hälvenevät aikanaan, poissa silmistä poissa mielestä671688Loukkaantunut lapsi on yhä kriittisessä tilassa
Seinäjoella Pohjan valtatiellä perjantaina sattuneessa liikenneonnettomuudessa loukkaantunut lapsi on yhä kriittisessä t241540- 281291
Tiedän, että emme yritä mitään
Jos kohtaamme joskus ja tilaisuus on sopiva, voimme jutella jne. Mutta kumpikaan ei aio tehdä muuta konkreettista asian161287Näin pitkästä aikaa unta sinusta
Oltiin yllättäen jossain julkisessa saunassa ja istuttiin vierekkäin, siellä oli muitakin. Pahoittelin jotain itsessäni61196Mitä, kuka, hä .....
Mikähän sota keskustassa on kun poliiseja on liikkeellä kuin vilkkilässä kissoja281160Taisit sä sit kuiteski
Vihjata hieman ettei se kaikki ollutkaan totta ❤️ mutta silti sanoit kyllä vielä uudelleen sen myöhemmin 😔 ei tässä oik101117Noh joko sä nainen oot lopettanut sen
miehen kaipailun jota sulla EI ole lupa kaivata. Ja teistä ei koskaan tule mitään. ÄLÄ KOSKAAN SYÖ KUORMASTA JNE! Tutu621001