Luopumisen varjo, Jumalan lohdutus

Syksyn värikylläisyys hypähtää silmille samaan aikaan kun valon määrä luonnossa vähenee. Luonto vaihtaa väriä ennen valmistautumistaan pimeimpään vuodenaikaan. Syksyssä on ylenpalttista värien loistoa, kuulaita pakkasaamuja ja muuttolintujen lähtöjä. Syksyn kauneutta on mahdotonta ohittaa silloin, kun syyspäivä on täydellinen maiseman säteillessä auringossa.

Syksy antaa ihmisille mahdollisuuden pysähtyä, sytyttää kynttilän ja jäädä hetkeksi paikoilleen. Kesän päättyminen tuo monelle mieleen haikeuden, joka kaivautuu mielen sopukoihin. Samalla syksy tuo muistutuksen katoavaisuudesta. Nykyhetkeen tulee luopumisen varjo. Silloin se, mikä on merkityksellistä, näyttää suuremmalta ja painavammalta, ja mikä on vähemmän merkityksellistä, näyttäytyy entistä pienempänä.

Elämä ei ole pelkästään arkista menemistä tai iloa ja valoa, vaan myös luopumista. Myös pyhäinpäivä muistuttaa elämän rajallisuudesta. Silloin muistellaan läheisiä ihmisiä, jotka on kutsuttu pois keskuudestamme. Syksyisen illan verhoutuessa pimeään valaisevat lukemattomat kynttilät hautausmaat. Rakkaitten ihmisten muistoksi sytytetään kynttilöitä merkiksi kaipauksesta ja ikävästä.

Juuri nyt joidenkin ihmisten silmien edessä on surun sumuverho läheisen ihmisen poismenon johdosta. Sen läpi voi olla mahdotonta katsoa, miltä huominen näyttää. Kaipauksessa me saamme pyytää lohdutusta Jumalalta. Kynttilöiden sammuttua haudoilla pimeyden ylle jää heijastus valkeuden sanomasta, joka on kuolemaa väkevämpi.

Evankeliumi avaa tien ikuiseen elämään Jumalan luona taivaassa. Uskossa poisnukkunutta muistaessa mielessä on toivo ja lupaus jälleennäkemisestä. Siihen asti Jumala on luvannut olla lähellä, voimana ja turvana.

Vapahtaja puhuu vuorisaarnassaan rohkaisun ja lohdutuksen sanoilla, jotka ovat tarjolla kaikille. Onnellisia ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen. Onnellisia ovat kärsivälliset, sillä he perivät valtakunnan. Onnellisia ovat ne, jotka kaipaavat Jumalaa. He saavat nähdä, että Jumala muuttaa kaiken hyväksi. (Matt. 5:1–12).

Onpa elämäntilanteemme millainen tahansa, ympäröipä maailmaamme millaiset paineet, surut tai murheet tahansa, tuosta lupauksesta voi saada voimaa katsoa eteenpäin.

Syksy laskee kätensä
vainioiden päälle,
tuulen kahisuttamat lehdet varisevat,
varjot pitenevät.

Iltarusko värjää
syksytaivaan,
kesän loisto katoaa,
kellonviisareilla ohikiitävä päivä
lyö menneitä hetkiä.

Kaipaus sykkii
metsän reunaan
siivilöityvissä säteissä.

Istun hiljaisuuteen,
odotan hetkeä jolloin kaikki
vaihtuu uudeksi.

Puut vihreydestä huojuvat,
ja oksistossa
helähtää ilo.