Luovien alojen opiskelu, rankkuus, elämäntavat

Kuinka rankkaa on henkisesti tai sielullisesti luovien alojen opiskelu? Itselleni on rankkaa tai aikaa vievää käsitellä koulun asioita ja jännitän välillä uusia tehtäviä, pelkään epäonnistumista ja koen, että tuolla pitäisi olla parempi. Olen yliopistoon valmentavassa koulutuksessa nyt.

Itse näen luovuuden alitajuntaisena voimana ja taiteilijan sielullisena ilmentymänä, niin on uutta ja erilainen näkökulma, kun tuolla ruoditaan ja kritisoidaan jne. Mietitään millin tarkasti onko joku viiva keskellä tms. Arvostellaan, jotta voi kehittyä, mutta jos näkee taiteen ja luovuuden alitajuisina mystisiä ilmentyminä, niin voiko siinä "kehittyä" oikeastaan? Tietysti opiskelemme pääsykokeita varten, ja ajattelinkin tuolla olevan tekniikan ja taitojen opettelua. Mutta hyvin paljon on tuommoisia asioita, jotka tuntuvat enemmän mielipide- tai makuasioilta. Teoria ja hienot periaatteet eivät toteudu käytännössä. En tiedä onko kurssin ilmapiiri sellainen, ettei se salli epäonnistumista, vai onko se vain oma päänsisäinen tunne; oma riivaava perfektionismi.

Toinen asia, mitä pohdin on se, että täytyykö taiteilijan elää "stereotyyppistä" hunninkoelämää? Yksi ope nimittäin puhui juomisesta ja arveli sitä osaksi luovien alojen asioiden käsittelyä. Ja totesi, että jos kännäätte, niin sitten känniputken jälkeen tulette takaisin koulunpenkille. Toivoisin, että olisi terveempiäkin elämäntapoja ja keinoja käsitellä luovien alojen ongelmia ja luovuuden komplekseja. Onko pakko elää epäsäännöllisesti, elämää ja ongelmia paeten, juopotellen yms.?
Kuinka paljon luovilla aloilla tulee komplekseja ja henkisiä ja sielullisia ongelmia ja tuskia, joita täytyy käsitellä? Kun itse en jaksaisi tuskailla koko ajan, haluaisin vain rauhassa keskittyä työhöni ja elää tasapainoista ja onnellista elämää: en mitään luovan tuskan värittämää kärsimystä.