Elämä on banaalia, loputonta kompromissia ja laihan sopan lipittämistä parempaa päivää odotellessa.
Parempaa päivää ei tule koskaan, tulee vain kuolema. Kuolema on kuitenkin sellainen äärimmäisyys että tietynlainen sielu voi hekumoida ja mässäillä sillä, tumputtaa henkisesti niin että näkymätön räpylä on rakoilla.
Miten hyödyntää ajatusta kuolemasta ilman että vajoaa hekumoinnin suohon? Itsensä menettämisen pelko kulkee hulluuden pelon valepuvussa, ja kuolemaan tulee viharakkaussuhde: kuolisipa ettei tarvitsisi odottaa ja pelätä kuolemaa enää päivääkään. Kaiken maailman HIMien Join me in deathit ja muu "ah kun on ihanaa kun hauta odottaa" -hömpötys vain huvittaa.
Yritän tavoittaa sanoin jotakin mitä en pysty tavoittamaan. Voin vain kuvailla tunnetta jota ehkäpä sellainen ihminen kokee joka juuri on kuullut että hänellä on enää viikko elinaikaa. Tai sellainen ihminen joka tulee kohta astelemaan mestattavaksi.
Minulla on ollut tämä sama tunne oikeastaan pikkulapsesta asti. Välillä pinnalla ja välillä vähän syvemmällä. Kerrotaan että se liittyy persoonallisuushäiriöön tällainen tyhjyyden pelko, mutta sehän ei selitä mitään, eikä varsinkaan kerro mitä tällaiselle pitäisi tehdä tai mitä sillä VOISI tehdä.
Kuolema on loputon arvoitus, joka ikäänkuin huutaa ratkaisua. Mikään uskonto, ismi tai oppi ei selitykseksi riitä. Ei riitä edes omat ajatukset, tunteet tai kokemukset. Siellä se vaan mörkönä möyrii edelleen sielun sokkeloissa.
Voi tehdä vaikka tusinan kakaroita, eikä sillä saa kuolemaa työnnettyä loitommalle (toisin kuin monet uskovat, lapset eivät ole ihmisen minuudelle/tietoisuudelle jatkeita, joten heissä ei muutu kuolemattomaksi!) Voi kirjoittaa hyllyllisen kirjoja, voi sitä ja voi tätä, mitä hyvänsä nyt ihminen saakin aikaan, ja sitten se kaikki kuitenkin on vaan pelkkää paskaa koska on olemassa kuolema.
Sitten on viina, huumeet, seksi, ekstremeharrastukset, Madventures-matkailu etc. Mitä se kaikki hyödyttää? Pysyy ikävä loitolla hetken verran?
Mitä TE, ihmisenä, maagina tai vaikka minä hyvänsä avaruuden mömmönä ajattelette KUOLEMASTA?
Parempaa päivää ei tule koskaan, tulee vain kuolema. Kuolema on kuitenkin sellainen äärimmäisyys että tietynlainen sielu voi hekumoida ja mässäillä sillä, tumputtaa henkisesti niin että näkymätön räpylä on rakoilla.
Miten hyödyntää ajatusta kuolemasta ilman että vajoaa hekumoinnin suohon? Itsensä menettämisen pelko kulkee hulluuden pelon valepuvussa, ja kuolemaan tulee viharakkaussuhde: kuolisipa ettei tarvitsisi odottaa ja pelätä kuolemaa enää päivääkään. Kaiken maailman HIMien Join me in deathit ja muu "ah kun on ihanaa kun hauta odottaa" -hömpötys vain huvittaa.
Yritän tavoittaa sanoin jotakin mitä en pysty tavoittamaan. Voin vain kuvailla tunnetta jota ehkäpä sellainen ihminen kokee joka juuri on kuullut että hänellä on enää viikko elinaikaa. Tai sellainen ihminen joka tulee kohta astelemaan mestattavaksi.
Minulla on ollut tämä sama tunne oikeastaan pikkulapsesta asti. Välillä pinnalla ja välillä vähän syvemmällä. Kerrotaan että se liittyy persoonallisuushäiriöön tällainen tyhjyyden pelko, mutta sehän ei selitä mitään, eikä varsinkaan kerro mitä tällaiselle pitäisi tehdä tai mitä sillä VOISI tehdä.
Kuolema on loputon arvoitus, joka ikäänkuin huutaa ratkaisua. Mikään uskonto, ismi tai oppi ei selitykseksi riitä. Ei riitä edes omat ajatukset, tunteet tai kokemukset. Siellä se vaan mörkönä möyrii edelleen sielun sokkeloissa.
Voi tehdä vaikka tusinan kakaroita, eikä sillä saa kuolemaa työnnettyä loitommalle (toisin kuin monet uskovat, lapset eivät ole ihmisen minuudelle/tietoisuudelle jatkeita, joten heissä ei muutu kuolemattomaksi!) Voi kirjoittaa hyllyllisen kirjoja, voi sitä ja voi tätä, mitä hyvänsä nyt ihminen saakin aikaan, ja sitten se kaikki kuitenkin on vaan pelkkää paskaa koska on olemassa kuolema.
Sitten on viina, huumeet, seksi, ekstremeharrastukset, Madventures-matkailu etc. Mitä se kaikki hyödyttää? Pysyy ikävä loitolla hetken verran?
Mitä TE, ihmisenä, maagina tai vaikka minä hyvänsä avaruuden mömmönä ajattelette KUOLEMASTA?
Vastaukset 41
Vanhimmat
Jäin fundeeraamaan sitä kuinka mustasukkainen olenkaan kaikesta siitä mikä jotenkin liittyy minuun tai on omaa tuotostani. Minun on hyvin vaikea luopua mistään, antaa muiden selittää uniani (ja kuitenkin tarjoilen niitä tänne koska "kato tetä mää tain tällaiten aikaitekti") ja varsin kitkerää on minun kuulla mitään vauvanteko-tuputuksia elämän keskiöksi jos alan vääntää jotain eksistentialismisaagaa...
Jollei tuo kuolemanpelko olisi tullut jotakuinkin 6-8-vuotiaana elämääni ensimmäisen kerran, niin olettaisin että kysymys on vain omasta typerästä omistamisen tarpeestani (=haluan omistaa itseni) ja haluttomuudestani luopua (ajasta, elämästä, egosta jne.)
Onko 6-vuotiaalla jo niin kihahtanut nuppiin oma egonsa, että luopuminen näyttäytyy pelottavana? Epäilen. Tai paremminkin sen ikäisenä sitä on luontevasti ja luonnostaa itsekeskeinen.
Vai onko sittenkin vain kysymys siitä että vanhemmat eivät tarjonneet jotakin mistä ne perusturvallisuudentunteet pakerretaan ja pälä pälä.
Haluaisin selvittää tämän kuolema-jutun kerralla, kunnolla ja ainaisiksi ajoiksi. Alkaa olla vähän tylsää että elämässä on koko ajan paskanmaku mukana luopumisen kammottavuuden takia!
Kuinkas isukki/äityli/kasvinympäristö suhtautui kuolemaan? Ensiksi kannattaa etsiä vastauksia from the most obvious direction, sosiaalisesta ehdollistumasta.
Ylpeänä vanhempana (SUOSITTELEN! TÄÄ ON NASTAA JEE!) sitä helposti herkistyy huomaamaan tuollaisia yhteyksiä (varsinkin kun kaverit neuvoo), että kun ipana öbaut kolmivuotiaana alkaa kyselemään että mitä se kuolema on, niin jos ite hirviän kuolemanpelkoisena ahdistuu kyselyistä niin kyllä se aikuisen ahdistus helposti tarttuu ja siirtyy jälkipolveen.
Tai jos ei kelpaa, niin voit tiätty myös hakea ehdollistumia voimakkaalle kuolemanpelollesi niistä entisistä elämistäsi.
Edelleen voit jatkaa kyselemällä itseltä mikä siinä omassa kuolemassa niin pelottaa, eli mitä kuolema on, mikä kuolemaan päättyy, mikä tai kuka on se joka ei soisi sen päättyvän, siis minkä? Niinku ihan oikeesti?
...haluaisin tietää että mitä te muut saatte kuolemasta irti.
Minusta se on vain asia joka tekee koko elämästä pelkän irvikuvan. Se riistää kaikesta kaiken, se on seikka jonka valossa mikään ei ole mitään. Mitä väliä säästyykö joku panda jossakin Kiinassa? Mitä väliä poksahtaako vaikka koko maapallonen heti huomenna?
Omassa perheessäni kuolemasta ei ikinä puhuttu mitään sen kummempia, ainoastaan kun minä siitä otin ja ahdistuin niin varttuneena kuin 6-8-vuotiaana totesi äitini että kaikki kuolevat joskus. Isäni puolestaan sanoi joskus myöhemmin että jos hän tietäisi ettei kuoleman jälkeen ole mitään, hän tappaisi välittömästi itsensä.
Se meidän kuolema-ajatuksistamme. Köyhää!
Tottakai olen tässä vuosien varrella miettinyt moneenkin kertaan niitä mitä pidän menneinä eläminäni, että kuinka ahdistavaa kuvastoa sieltä löytyy kuolemaankin liittyen. Mutta jos se kaikki onkin pelkkää tietoisuuteni teppostelua... Luotan niihin kuviin - ja en luota. Mistä sen voi ikinä tietää mikä loppujen lopuksi ON totta?
Kuolemasta tekee ahdistavan se, että se vie kaiken merkityksen. Tätä tuskin voinen liikaa korostaa.
Vaikka eihän tietysti millään ole mitään merkitystä muutenkaan, vaikka kaikki säilyisikin aina muodossa tai toisessa. Mutta puhun vain lämpimikseni jos pyörittelen tuollaisia ympäripyöreyksiä, ihan oikeesti soikeesti minä tunnen ja ajattelen että elämässä PITÄÄ olla pointti. Eikä se pointti löydy siitä että sitä nyt vaan ollaan olemassa ja huomenna mädännytään.
Mitä kukaan saa tästä irti? Miten voi onnellisena fundeerata että kivaa, pääsen horsman lannoitteeksi? Siis jos olettaa että oma tietoisuus/energia/what ever päättyy kehon kuolemaan.
Enkä ole nyt tällä hetkellä edes erityisen äärimmäisen ahdistunut, haluaisin vain vihdoin tietää. On jo tässä ikääkin...
Mitä sä muilta kyselet, kyllä sä ite tiedät mitä kuolema on, kuhan jatkat peräänantamattoman tiukasti sitä iteltäs tivaamsta.
Vastataan ny jotain kuitenki, vaikka sulle tää on tietysti vaan Olemisen Metaforan Höpötystä, jotain mitä vastaan voi iltapuhteiks inttää, eikä liity mitenkään millään lailla eikä mielellä sun kuolemaan eikä sun pelkoos eikä auta sua mitenkään saamaan irti jotain vastausta:
Ei kuolemasta saa mitään irti, ku ei sellasta oo olemassa kuin kuolema. Tyhjästä on paha nyhjästä.
Kun mainen taivallus päättyy, materiapateria kierrätetään, mato syö mun, lintu syö madon, epsanjalainen syö linnun... mielistelypielistely taas jatkuu tai ei oikeestaan sitäkään kun mielistelypielistely on silleen niinku ajatonta merkitystä. Kato ku ei aikaakaan oikeesti oo olemas. Nii jot ei siinä kuolemassa lopu muuta kuin harha siitä että aika on ja et kuolema on ja et yleensä on. Elikkäpelikkä kuolemassa vaan toi ekoharha pannaan narikkaan ja mennään jyyppäämään Lethen virvoittavia vesiä. Kapakkafilosofoinnin päätteeksi siis eräänä iltana parikyt vuotta sitten tämän oivalsin, että ei kuolemaa oo olemassa, ja pikkuhiljaa se oivallus vaan uppoo tajuntaan, kun ekoharhoissaan täällä harhailee ja tajuu ja hyväksyy että vaan harhailevansa, vähä vähältä päästää harhoistansa irti ja antaa niitten olla. Soon nimittäin noitten eko- ("et ois jotenkin oma ylhä oma") ynnä muitten harhojen kanssa silläviisiin, ettei niitä voi poistaa eikä kukistaa eikä niistä voi vapautua, ku sekin joka poistais tai kukistais tai vapautuis on harhaa tietty ja.
Ehkäpä kuolema ei ole enää ongelma, mikäli hyväksyn täydellisesti oman itseni! On lupa olla tohkeissaan "menneistä elämistä", on mahdollista uskoa ja olla häpeämättä sitä että turvautuu usko-nimiseen kainalosauvaan... Tiedäpä häntä.
>> Kuolemasta tekee ahdistavan se, että se vie kaiken merkityksen. >>
Tuo juuri on sinun egoistista harhaasi. Aivan kuin maailma lakkaisi pyörimästä ja pandat elämästä jos sinä kuolet.
Tuo lainaamasi lause ei koskettele yksinomaan minua, vaan kaikkea elävää.
Mitä KENENKÄÄN hyödyttää täällä mitään askarrella, jos kuolema on totaalinen loppu, finis, finito, end muttei happy end?
Ehkäpä vastaus on vain pikkukakkosmainen: katsotaan iloisena sitä Pelle Hermannia vaikka se on mädäntynyt haudassaan jo 20 v. Tai jos se tv on tosiaan jo hävitetty, niinkuin sinun tapauksessasi, niin sitten sitä kuoleman loitolla pitämistä täytyy harjoittaa toisin tavoin.
Mutta enhän minä tiedä, ehkä 99,99 % ihmisistä ei välitä paskaakaan kuolemasta, joten silloin juttu kuitenkin on yksityinen eikä yleinen.
Älä silti määrittele minua väärin. Maan pyörimistä en halua estää. Se toive mikä minulla on toisinaan ollut (kuoleman suhteen) on se että en olisi koskaan syntynytkään. En ole ihan niin kusipäinen että mailma joutaisi mukamas helvettiin sen mukaan miltä minusta kulloinkin sattuu tuntumaan.
Mutta ei tämä kakkupala suuhuni mahdu; en pysty tänään tässä nyt selvittämään kuoleman mysteeriota omalta osaltani, saati sitten muiden. Ehkä mitään mysteeriota ei olekaan, ehkä on vain harhaiset aivot.
>> Mitä KENENKÄÄN hyödyttää täällä mitään askarrella, jos kuolema on totaalinen loppu? >>
Minkä loppu se on kun aalto lyö rantaan?
.n
>>>Mitä KENENKÄÄN hyödyttää täällä mitään askarrella, jos kuolema on totaalinen loppu, finis, finito, end muttei happy end?
>Onko tarinan alku ensimmäinen Iso Kirjain vaiko se kun alkaa sitä sepittää?
Vuosien takaa voisin itse todistaa sen puolesta että alku on se kun se alkaa virrata.
Mutta oliko se sitten olemassa jo ennenkuin se alkoi virrata. Hm...
Onko jonkun taidepaskan suoltamisen ja oman elämänkerran sepittämisen välillä muka jotain oleellista eroa? Kysy ja katso tarkkaan: mistä kohtaa sepittäminen alkaa?
>>>Vuosien takaa voisin itse todistaa sen puolesta että alku on se kun se alkaa virrata.
Mutta oliko se sitten olemassa jo ennenkuin se alkoi virrata. Hm...
Minulle fiktion kirjoittaminen silloin joskus oli lähinnä kanavointia. Tottakai se tuli minun päästäni, mutta jotenkin myöskin jostain muualta. Siksi puhuin "virtaamisesta".
Inspiraatio? Flow?
Eikä se mitään taidepaskaa ollut, pelkkää fiktiopaskaa vaan, jotain fantasiaa tai SciFiä. Oma elämäkerta... hmm, no ehkä siinä mielessä että niissä ed. elämissäni on selviä samankaltaisuuksia kuin romaanini juonessa, tosin luulen että eivät ne ihan heti silmille pomppaa.
Niin ja olihan siellä semmoinen jännä jippo että kun pääkkis eli päähenkilö seisoi avoimen haudan äärellä, meni vain muistaakseni pari viikkoa sen kirjoittamisesta kun isäni kuoli. (No se veivinheitto oli kyllä uumoiltu jo pari vuotta etukäteen enivei, spurgu mikä spurgu.)
>>>Minulle fiktion kirjoittaminen silloin joskus oli lähinnä kanavointia. Tottakai se tuli minun päästäni, mutta jotenkin myöskin jostain muualta. Siksi puhuin "virtaamisesta".
Tuohon voisi sanoa monta rasittavaa mutkunputkua, mutta enpä tänään kehtaa! Tänään on sentään täysikuu ja mikä tahansa on mahdollista.
Niin... Mikä siinä on niin vaikea olla mitä mieleen juolahtaa... Pelko siitä että kun on tarpeeksi monena, ei enää tiedä mikä on totta ja mikä harhaa?
Onko jokin totta tai harhaa... Vai onko kaikki kumpaakin.
Odotan kuolemaa mielenkiinnolla. Se on uusi seikkailu - tai sitten ei.
Kuolemanpelkoa en myönnä potevani. Olen istuttanut puun (ihan oikeasti), kirjoittanut kirjan (tai duunannut leffoja itse asiassa), rakentanut talon (siis ainakin kuvaennollisesti) ja tehnyt lapsen (real thing!), joten olen voittanut kuoleman. Olen valmis lähtemään, mikäli käsky kuuluu. Vielä jokin aika sitten luulin ihan oikeasti lähteväni, mutta sainkin sitten jatkoaikaa.
Levätähän sitte hauras!
...ja pääpointtihan on tietysti siinä miltä ihmisestä itsestään korviensa välissä tuntuu, että täyteinen elämä on täyteistä.
Turha minun on kai hakea jotain tiettyä jippoa jonka jälkeen kaikki on yhtä ihanuuksien ihmemaata. Se mikä yleensä ihmisille tekee elämästä antoisaa on minulla jotenkin vajaata, on siis reikä päässä.
Minulla varmaan koko elämä menee siihen että harjoittelen kuolemaa varten. Ettei viedä raivosta rääkyen, vaan niin että saa sanoa että tosiaan sain. Kyllikseni.
>>Se mikä yleensä ihmisille tekee elämästä antoisaa on minulla jotenkin vajaata, on siis reikä päässä.
Itsekin tuossa muuton yhteydessä kävin läpi sukulaisteni vanhoja valokuvia. Niitähän riittää näemmä ihan 1800/1900-luvun vaihteestakin, mutta piru kun en todellakaan tiedä että ketä niissä on. Isävainaan äiti- ja isävainaat olisivat tietysti sen pystyneet kertomaan, mutta kun olivat vainaita jo ennenkuin synnyin... Ja isää ei kiinnostanut kertoa mistään mitään.
Jostain syystä äitini suku ei minua niinkään kiinnosta, vaikka olenkin olevinani feministi! Ehkä heikäläisiä on vain yksinkertaisesti liikaa. Isän suku tuntuu arvokkaammalta, kun ei heitä ole kuin Vilkkilässä kissoja.
Jokin vanha postikortti jotenkin sykähdytti. Siinä isäni isä kertoi isäni äidille että kohta on sota sodittu. Vuoden päästä siitä hän kuoli, sodassa.
Minun suvussani kai toistuu jonkinlainen lerpsahduksen teema: mistään ei tule mitään, kaikki vaan kadotetaan ja menetetään. Ei tämä sotakuolema ole ainoa - ja monillehan sitä sattui.
Ja itse koen itseni useimmiten Aku Ankaksi. Itseasiassa taisin lapsena jopa leikkiä olevani Aku, ja nukkeni olivat Tupu ja Hupu (kolmatta nukkea ei sitten ollutkaan). No miksikö Aku... Nykyisellään ehkä koska olen huumorintajuton, luuseri, äänekäs, rahaton jne. No aina parempi Aku kuin Iines...
Jos ei saa mitään irti suvustaan, sitäkin tärkeämmäksi kai nousee se että pitäisi itse saada jotain aikaan. Ehkä tämä on ikäkysymys. Tässä 30 ja 40 ikävuoden välissä alkaa todella rassata jos ei oikein sitä meriittiä ala löytyä. En minä voi ikuisesti vedota johonkin 20 ja risat ikävuosina kirjoitettuun romaaniinraatoonkaan...
Siksi minun kai pitää tehdä tiedettä olemassaolemisesta. Uppoutua zenismiin tai ehkä mieluummin taolaisuuteen... Kokea luonnollisuuden täyteys ja tekemättömyyden ihanuus. Jos ei tee mitään, niin eipähän tee väärin!
Minusta elämän tekee siedettäväksi tieto kuolemasta. Kuolemanpelko joka saattaa iskeä jossain tilanteessa on vaistomainen juttu, jolle ei voi tietoisesti mitän, vaikka ei pelkäisi tippaakaan kuolemista.
Mietin tässä lapsuuden kuolemanpelkoa (vaikka pitäisi tehdä töitä...) Varmasti kasvuympäristön käsitykset kuolemasta ja sen jälkeisistä olosuhteista vaikuttavat lapseen. Mutta lapsi kuitenkin miettii sitä ihan itsekin, koska tuntee sismmässään tyhjyyden ja kaiken loppumisen odottavan kuolemisen takana. Lapselle se merkitsee sitä, että ei näe äitiä enää ikinä... ja ikinä on hirveän pitkä aika, se ei lopu ikinä. Muistan itse kammonneeni ennen kouluikää ja jonnekin varhaisen teini-ikään asti kuoleman mukanaan tuomaa minuuden loppumista. Sitten muistin ensimmäisen kerran eläneeni ennenkin, ja varsinkin kuolleeni, ja silti olleeni koko ajan tietoinen minä. Pelko tyhjyyteen haihtumisesta katosi samantien. Vasta pari vuotta sitten muistin, tehtyäni paljon työtä itseni kanssa, että minulla oli alle kolmevuotiaana täydellisen tasapainoinen minätietoisuus, joka ei eritellyt millään lailla elämää ennen ja jälkeen kuoleman ja syntymän, mutta olin unohtanut sen tiedon totaalisesti ennen kouluikää. Nyt minulla siis on taas se tieto, se sisimmäinen tasapaino. Lapsilla varmaankin onkin se kunnes ympäristön hivutus alkaa vaikuttaa ja syöksee hänet kammon valtaan. Pelotteleminen on vahva konsti pitää lapset kiltteinä. Onneksi nykyään ei varmaankaan kasvateta lapsia kuriin ja Herran nuhteeseen pelotelemalla helvettiin joutumisella. No, ehkä jotkut kovanahkaisimmat uskovaiset sitä vieläkin tekevät. Ja seurakunnan kerhotädit heti kun saavat pikku piltin kynsiinsä.
Vaikka olisikin helppo sanoa että kuoleman pelkosi, Quadesha, on turhaa ja lähes naurettavaa kun ajattelee että tiedät eläneesi ja kuolleesi ennenkin, niin minusta kuoleman ajatteleminen on hyvä asia. Se antaa järkkymättömän taustan poukkoileville ajatuksille ja tuntemuksille. Kuolen, siksi olen olemassa. Kuolema on paras asia mitä ihmsellä voi olla, hänen suojelijansa, ystävänsä, hellä rakastajansa tässä ajan sitkeässä hämähäkinverkossa, jossa sätkimme kukin tahollamme.
Niin, kyllähän tämä naurettavaa on. Välillä tulee kaiketi seistyä ihan liian monella pallilla yhtäaikaa. En voi olla sekä kriittinen tiedefani että jotakin jostakin joskus nähnyt.
Silloin kun kuolema ei ole irvokas raiskis, se on tasapainottaja joka tekee itseasiassa elämästä mielekkäämpää, koska kuoleman vuoksi mikään vääryys ei voi kovin kauaa kukoistaa. Ylpeät natsit, inhotut kommunistit, diktaattorit, ketkä hyvänsä jotka riehuvat mielipuolen lailla ja luulevat jotakin pysyvää saavuttavansa... Kaikki se joskus tulee katoamaan.
Ja tuskin se nyt aivan tuulesta tempaistu ajatus on kaikenmaailman vampyyrileffoissakaan, että pitkästyisihän sitä ajan mittaan kun eläisi, eläisi ja aina vaan eläisi ja katselisi kaikenlaiset hömpötykset siinä ohessa.
Jumala teki ihmisen omaksi kuvakseen, siis miksi?, jamala itse on iankaikkinen, niin olet myös sinä!, Jumala myös antoi ihmiselle vapauden valita hyvän ja pahan väliltä, miten sinä valitset, tämä elämä on se valinnan aika, kuoleman jälkeen on myöhäistä, sen jälkeen alkaa iankaikkisuus, joko taivas tai helhetti.
Kerro vielä mikä jamala itse on!
Elossaoleminen on immuniteettiä ja ihmisenä oleminen on lisäksi identiteettiä.
Niinkuin saippuakupla, joka hetken aikaa leijailee, kuin olisi erillinen kaikesta ympärillään, ja sitten poksahtaa. Ei se todella ollut erillinen mistään ympärillään. Se oli saippuakupla, jonka pinnalla hetken aikaa toteutui immuniteetti.
Kuolema ei todella muuta mitään, muuta kuin vie pois sen niin mukavan mutta myös tuskallisen harhan, jonka mukaan "minä olen".
Kuolema ratkaisee oman olemassaolon ongelman. Ja jos tiedostaa elämän väliaikaisuuden jo eläessään, silloin ikäänkuin kuolee vielä elässään.
Keho hajoaa. Ajatukset hajoavat. Tunteet hajoavat. Onko meissä jokin sellainen kupla joka kestää hajoamatta kuoleman ylitse?
Kenties. Sen selvittäinen on yleensä uskonnon harjoittamisen perimmäinen tarkoitus. Ehkä se mitä kestää, on läsnä koko ajan jo nyt tässä hetkessä meissä, mutta emme osaa erottaa sitä siitä mikä on katoavaista, koska se on niinkuin seepra heinikossa. Havaitsemme sen erillisenä katoavaisesta vasta kun se "jättää ruumiin".
Tässä ei voi kuin luottaa siihen mitä itse kokee tietävänsä varmuudella. Sanat ovat onttoja.
Hyvän ja Pahan Tiedon Puu... Sitä tämä elämä on. Ne jotka eivät mussuta hedelmiä, kietaisevat puun oksaan keinun ja kiikkuvat siinä onnesta soikeana.
Kenties jopa ottavat vauhtia ja lentävät kohti tuntematonta.
Ehkäpä siinä uskontunnustukseni. Eräs mahdollinen. Toistaiseksi vielä makaan lasiarkussa omppo kitarisoihin tungettuna. Mutta satujen prinssi minun pitää silmikoida itsestäni esiin!
Sun pitäis vaan lopettaa haihattelu ja spekulointi ja mieluummin paneutua johonkin kunnolla. Ja lakata huolehtimasta niin paljon.
N
Sen "kuuluisan" sielun pitaisi selvita hajoamatta sinne "rajan taakse" eli "tuolle puolen"...jotenkin tuohon on aika helppoa uskoa, koska ainakin minulla on omakohtaisia kokemuksia siita, miten jo kuolleet ovat ottaneet yhteytta minuun...;)
Ja itse asiassa he ovat olleet niissa nakemissani "visioissa" myos kovasti itsensa nakoisia...(siis "fyysisesti")...
Eraat tahot uskovat ns. astraalikehon olemassaoloon...
"kuolema" niin kuin me sen lihassamme ymmärrämme, on portti "ajasta ikuisuuteen", sinne Jumalan totuuteen, sitä ei voi kukaan ihminen muuksi muuttaa, on totuus, on valhe, on taivas on helhetti, on ikuisuus, joko siellä, tai täällä, sinä itse valitset, kumpi se on!, niinkuin Jumala sanassaan sanoo: Minä olen tie, totuus ja elämä, siis, uskokaa siihen.
Johannes 3:16
Pitihän se arvata että raamatunpaukuttaja havahtuu tyrkyttämään oppiaan kun kuolema otetaan puheeksi. Ryömi takaisin helhettiis, olet väärällä palstalla.
Kun äitini oli kuolemaisillaan sairaalassa, koin bussissa mennessäni viimeistä kertaa häntä katsomaan jotain, jota voin kuvata vain sanoilla 'kuoleman majesteetti'. Se oli samanaikaisesti tunne ihmiselämän lyhyydestä ja heikkoudesta mutta samalla myös elämän ja koko maailmankaikkeuden merkityksellisyydestä. Sitä on vaikea sanoin kuvata, mutta se oli merkillisen lohdullinen tunne: tiesin että äitini kuolee, mutta tiesin myös että kaikki on hyvin.
Myöhemmin olen pari kertaa välähdyksenomaisesti 'nähnyt' äitini - ts. kokenut hänen läsnäolonsa eräänlaisena mielikuvana. Siinä äitini vaikuttaa huolettomalta ja onnelliselta, ja koen myös että hän seuraa tätä omaa maallista vaellustani jotenkin hyväntahtoisen huvittuneena.
Näiden kokemusten jälkeen olen ollut 'sinut' kuoleman kanssa. Olen kyllä aina uskonut kuolemanjälkeiseen elämään ja taivaaseen, mutta nykykristittyjen barbaarinen kuva helvetistä perustuu minusta UT:n tekstien väärinymmärrykseen tai alun perin jopa niiden tahalliseen vääristelyyn.
Minulla on usein tunne, että raja tämän- ja tuonpuoleisen välillä on vain ohut verho ja että Jumalan ikuinen maailma on niin lähellä, että voisin melkein koskettaa sitä. Olen pitkään harjoittanut ns. hiljaista rukousta, ja sen kautta koen että ikuisuus ja Jumala löytyy oman sisimpäni keskipisteestä. Löytämäni Jumala on kyllä paljon armollisempi kuin minkään uskonnon kaupittelema eikä tahdo luoduilleen mitään pahaa...
Olen myös oivaltanut, että elämä on koulu ja tärkein läksymme on oppia olemaan ihmisiksi. Sitähän Jeesuskin kovin väärinymmärretyissä opetuksissaan oikeasti korostaa.
En ehkä pysty omilla kokemuksillani vakuuttamaan sinua, mutta monet muutkin ovat kokeneet jotain samaa. Itse olen saanut paljon tukea ajatuksilleni kuolemanrajakokemuksista, joita olen studeerannut mm. netistä:
http://www.near-death.com
http://www.nderf.org
...että oikeastaan kun en aina jaksa luottaa omiin kokemuksiini, niin on kiva kuulla muiden kokemuksia!
Ex-kumppanini kuoli epäselvissä olosuhteissa joitakin vuosia sitten. Hieman hänen kuolemansa jälkeen tapasin hänet lucid-tyyppisessä unessa. Hän sanoi jotain, mutta vain hänen huulensa liikkuivat, ääntä ei kuulunut. Hän huomasi sen itsekin ja hymyili juuri sillä tavalla kuin tapasi eläessäänkin tehdä.
Ehkä todella kohtasin hänet.
Isävainaatakin olen unissa tavannut, ja aikoinaan useita kertoja kaikkein rakkainta kissaani. Se että ne tapaamiset voi niin helposti selittää "pelkiksi" uniksi tietysti vie arvoa noista tapaamisista, mutta lopulta... Miksi se kaikkein ankein vaihtoehto, eli että kuolema olisi lopullinen loppu, olisi automaattisesti totta vain sen vuoksi että se on ankein? Onko inhorealismi ainoaa oikeata realismia?
Ehkei sen ole niinkään väliä että minä lopun, muut loppuvat, kaikki loppuu. Sillä on väliä että loppuuko kerran löytynyt rakkaus. Jos se loppuu, millään ei ole mitään väliä.
Niin - elama on oppimista...kaikki joutuvat oppimaan jonkun "laksyn", elleivat useampia...noin minakin olen sen nahnyt...
Elamassa joutuu ikaankuin saannollisin valiajoin "pieneen liriin", josta sitten pitaisi kyeta selviamaan voittajana...(jos ei tilanteen voittajana - niin ainakin ITSENSA voittajana)...
Mika tietysti myos saattaisi johtaa siihen, etta jos "laksyt jaavat oppimatta", niin joudumme jalleensyntymaan tanne....
Itse pidän kuolemaa luonnollisena asiana, mutta olen aina kokenut sen oudon läheiseksi, aivan kuin minulla ei olisi kauhean paljon aikaa täällä ja tietäisin sen. Olen joka tapauksessa joutunut hieman miettimään elämää uudestaan, asioiden tärkeysjärjestystä ja teenkö nyt sitä mitä haluan, sillä siihen ei välttämättä ole "sitten tulevaisuudessa" mahdollisuutta sillä sitä tulevaisuutta ei meille kaikille tule. No, kuulostaapa masentavalta, mutta en itse miellä sitä sellaiseksi.
Joskus ennen kun olin vielä kristitty pelkäsin kuolemaa, mutta olen tajunnut että elämä jatkuu jollain tavalla fyysisen kuoleman jälkeenkin. Ja jos ei jatku niin sillehän ei sitten voi mitään. En kyllä tiedä mitä järkeä tässä elämässä on, mutta nyt kun kerta ollaan täällä niin yritetään tehdä tästä jotenkin siedettävää.
--------
Ja tämä menee nyt hieman off-topiciksi, mutta näin HIMistä tykkäävänä häiritsi tuo "Kaiken maailman HIMien Join me in deathit ja muu "ah kun on ihanaa kun hauta odottaa" -hömpötys vain huvittaa." Mieti niitä sanoja uudemman kerran, ei se biisi ole mikään oodi itsemurhalle (joksi media on sen leimannut) vaan se enemmänkin tuntuu kuvastavan vain jonkinlaista loppua, ei edes välttämättä fyysistä kuolemaa.
Njaa, no ehkäpä täytyy tsekata siitä piisistä muutakin kuin kertosäe...
Yksi näkee vain pinnan, toinen syvemmälle. Ja eihän sitä tietysti mitään näe, jos ajattelee jo valmiiksi että teinihumppaa hehhehhee. (Aivan sama juttu minulla minkä hyvänsä kanssa mistä tulee suosittua: en haluaisi olla moisen kanssa tekemisissä. Ja kuitenkaan maussani sinänsä ei ole mitään erikoista elvistelyn aihetta. Kaikki käy, melkein.)
Niin...se HIM:in biisi..........voivathan ihmiset yhtya toisiinsa muutenkin kuin a) rakastelun b) itsemurhan merkeissa...;)
Siis ajatustasolla kuoleman jalkeen...!
Jos tuolta näkökannalta tarkastelee asiaa ,niin kuolemaa ei voi väistää/ohittaa /siirtää tai mitään se tulee eikä sille voi mitään .joten jos tämä elämä mikä nyt on ,on ainut ja toista ei tule niin pitää keskittyy olennaiseen eli elämään nyt ja nauttimaan siitä.
...ja samalla minun lempiaiheeni...!:)
Voikohan tata edes sanoa aaneen, mutta mina taidan RAKASTAA kuolemaa...
Minulle se ei ole "tyhjyys", vaan uusi ulottuvuus, jossa on mahdollista kommunikoida niiden kanssa, jotka ovat jo "siella jossain"...lisaksi oletan tapaavani ns. "korkeampia henkia", jotka eivat ole ihmisia...ja jos hyvin kay...itse LUOJAN...(sekin on aivan todennakoista)
Kuolema ei ole LOPPU minulle, se on uudenlainen TILA...se on HELPOTUS maallisista karsimyksista...se on todennakoisesti myos OPIN ja KEHITTYMISEN tila...
Mina en pelkaa kuolemaa - ei sita tarvitse pelata...tama "maanpaallinen vaellus" paattyy minun mielestani siihen, mista se alkoi, eli oletan palaavani samaan "tilaan" kuin missa olin ennen syntymaa...
Voihan se tietysti olla niinkin että se minkä me nyt tällä hetkellä koemme niin todellisena elämänä onkin itseasiassa vain sen todellisemman todellisuuden varjopuoli, missä varsinainen Itse luuraa.
Joan Grant jokusen edellisten elämiensä muistoihin perustuvan romaaninsa aloitti niin että sanoi "lähtevänsä maanpakoon", kun puhui siitä miten syntyi tänne fyysiselle tasolle. (Olisiko ollut "Siivekäs faarao" se kirja. Löytyy kirjastojen varastosta, jos ollenkaan.)
Olen pohdiskellut sitäkin että ehkä kuolema on minulle angstinen asia sen vuoksi, että vaikka muistankin mielestäni ed. elämiäni, niin välitilaa en muista. Saatoin tosin tehdä itsemurhan edellisimmän elämäni päätteeksi, ja kuulema itsemurhaajat menevät suoraan johonkin harmaaseen paikkaan mistä tuskin mitään haluaisikaan muistaa. Kumppanini kyllä muistaa välitilasta "kauniin naisen ja kukkasia".
Myöskään ne hengenlähdöt mitä olen kokenut, eivät ole järin kaksisia. Se että päädyin hain syötiksi ei minua pahemmin ahdista, mutta se kuolema joka tuli hitaasti tukehtumalla jossakin kivipöykyssä maanvyöryn myötä taitaa vähän lyödä leimaansa nykyisyyteeni. Sen sijaan mielikuvat mädäntymisestä eivät ole vielä löytäneet mitään tiettyä inkarnaatiota ympärilleen. Voin mieltää ympärilläni pinoittain ruumisarkkuja ja itseni sinne jumiin tulemaan hulluksi siitä kauhusta mitä elävältä haudatuksi tuleminen mätänevien ruumiiden seassa aiheuttaa. Mutta en osaa sijoittaa tätä kuvaa minnekään, enkä ole niistä arkuistakaan niin varma. Tämä on eri juttu kuin se kivikasajuttu.
...olisi, että kun minulla on jonkinlainen käsitys siitä että yritin itsemurhaa ed. elämässäni loikkaamalla tornista alas, en olisikaan kuollut vaan olisin pökertynyt. Sitten olisin herännyt siellä katakombissa, vai mikä lie ruumissäilö ollutkaan. Hyi helvetti kumminkin.
Pari vuotta sitten liikuin hautausmaalla missä oli kaivettu hautoja auki, ja siinä multakasojen tuntumassa leijui sellainen tietty haju... Kumppanini väitti että se oli kalman haju. Voi olla, mutta siinä taas yksi seikka miksi en ole kuoleman kaveri.
Mutta eihän kuolema tietenkään ole pelkästään ruumiin hajoamista, pitäisi keskittyä siihen sielulliseen puoleen...!
"Mutta eihän kuolema tietenkään ole pelkästään ruumiin hajoamista, pitäisi keskittyä siihen sielulliseen puoleen...!"
Tuossahan se POINTTI juuri on...!:)
Itse ainakin oletan olevani jo "muualla", kun itse biologinen hajoamisprossi on paassyt kayntiin...
En tiedä tykkäätkö, kun kirjoittelen, mutta lupaan pyöritellä vain omia ajatuksiani.
Ihmisessä on jotakin katoamatonta. Ajatus siitä, että näin pitää olla, tai kaipuu jonkin jäämisestä jäljelle, on siksi luontevaa.
Tuo katoamaton osuus meissä on se, mitä voi sanoa sieluksi (huono nimitys sinänsä, koska sille on niin monta tulkintaa).
Ihminen on menettänyt välittömän yhteyden elämän todelliseen lähteeseen, universumin olemassa olon alkusyyhyn - Luojaan. Paluu välittömään yhteyteen käy päinsä vain, jos vialliset kommunikaatiokanava/-apparaatti (=> syntiinlankeemusjuttu) hävitetään ja luodaan uusi aluksi uusi kanava (usko, eli jonkinlainen kommunikaatiokanava syntyy) yhteyttä varten.
Kuolemassa hävitetään vioittunut apparaatti lopullisesti ja ylösnousemuksessa luodaan (alkuperäisen tekijän toimesta) uusi, toimiva apparaatti (sielu ja ylösnousemusruumis).
Kuolema on pelottavaa, koska se on ennalta kokematon asia. Mutta se on myöskin toivon asia, portti parempaan.