Jatkoa tarinalle Arvet selässä
Tapahtui puolueettomassa naapurimaassa, johon olin paennut desanttitytön kanssa. Sota oli ohi, kotimaamme suurvallan miehittämä.
"No, saitko lauantai-iltana?" työkaverini kysyi maanantain kahvitauolla. Istuin hiljaa. "Se on vähän kummallinen mies, tuo." puuttui toinen mies keskusteluun. Totta se oli: olin vetäytynyt omiin oloihini, tansseissa en ollut käynyt kolmeen viikkoon. Alkuvaiheessa uudessa maassa olin seurustellut useiden pakolaistyttöjen kanssa mutta eräs lauantai-ilta palautti mustan menneisyyteni tajuntaani. Hain tavalliseen tapaani erästä tummatukkaista tyttöä tanssimaan, kumarsin ja katsoin häntä. Nuo kasvot ja katse iskivät tajuntaani palauttaen mieleeni päivän, jona ymmärsin maailman pahuuden. "Anteeksi, minun on mentävä." sain sanotuksi ja poistuin yöhön.
Olin taitava metsässä liikkuja ja kohtalaisen hyvä ampumaan. Taitoni huomattiinkin pian ja sain komennuksen osallistua partioretkille armeijamme miehittämällä alueella. Neljän nuoren miehen partio tiedusteli vihollisen toimintaa taitavasti, tappioita ei tullut. Eräänä lämpimänä kesäpäivänä saavuimme suuren järven rantaa. Meitä odotti uskomaton näky: kolme alastonta neitoa kylpi rantavedessä ja vartiomies nukkui auringonpaisteessa. Näky mykisti meidät ja herätti poikamaisuuden. Olimme varomattomia. "Löytäjä saa pitää!" Sovimme, että kun yksi meistä on ampunut vihollismiehen, kaappaamme sotilastytöt ja sidomme heidät. Niin tehtiin. Juoksimme kaksi tyttöä kiinni, kolmas ui karkuun muutta hukkui. Painauduin alastoman, toivottomana piehtaroivan neidon päälle ja painoin hänet hiekkaan. Odotellessani köyttä kopeloin tyttöä poikamaisesti.
Vangit vietiin leiriin ja partiomme tunnelmat olivat korkealla. Mitä saisimme palkinnoksi?
Toisen tytön kohtalosta en tiedä, mutta vangitsemani tytön tapasin uudelleen. Minut oli komennettu toisen sotamiehen kanssa vartioon hirsimökin ovelle. Vangittu tyttö tuotiin mökissä majapaikkaansa pitäneen majurin luo kuulusteltavaksi. Majuri oli hieman maistissa ja pelkäsimme häntä. Ovi suljettiin ja tyttö jäi kahden majurin kanssa. Avoimesta ikkunasta pystyin kuulemaan äänet ja ikkunaruutu heijasti tapahtumat eteeni.
Majurilla oli ase kädessään, kun hän aloitti kuulustelut. Hän repi tytön vaatteet ja käski tämän imeä aseessa piippua. Sitten hän heitti tytön lattialle ja riisui housunsa. Hän nosti onnettoman uhrinsa pöydälle, tarttui tyttöä lantiosta ja painoi aseensa piipun tytön jalkojen väliin. Hän käänsi uhrinsa vatsalleen, laski aseensa pöydälle ja työntyi hitaasti takaapäin... Suljin silmäni. Voi helvetti! Sadistinen majuri oli halunnut, että juuri minä joutuisin seuraamaan sivusta tätä kuulustelua voimatta vaikuttaa tapahtumiin.
Majuri oli partisaanitytön kanssa varomaton: tilaisuuden tullen tyttö sieppasi ladatun aseen pöydältä, kääntyi ja ampui majurin. Vartiokaverini avasi oven, astui sisään ja sai luodin otsaansa. Suojauduin seinän viereen. Kuului kolmas laukaus. Tiesin, mitä oli tapahtunut. "Olen pahoillani, olen pahoillani", selittelin itsekseni urhean naisen ruumiin vierellä. Suljin tytön silmät ja peittelin hänet. Kasvot syöpyivät lähtemättömästi mieleeni. Mökin takana itkin ja oksensin. Kuulustelussa minua kiellettiin henkeni uhalla kertomasta tästä kenellekään. Ymmärsin, mistä sodassa oli kyse. Muutuin: ajoittain olin uhkarohkea, leikin kohtalolla.
Täällä vapaassa maassa elämäni oli lähtenyt kohtuullisesti käyntiin. Olin saanut työtä tehtaasta ja jopa oman huoneen. Tunsin koti-ikävää ja huolta omaisista, mutta mitään tietoa heistä en saanut. Olin yksinäinen mutta urheiluharrastukseni avulla sain kavereita. Irinasta en ollut kuullut reiluun vuoteen mitään. Tiemme olivat eronneet kokoamisleiriltä pääsyn jälkeen. Mietin usein häntä ja kohtaamistamme. Hänen tapaamisensa oli helpottanut oloani mutta oli maksaa minulle henkeni.
Lepäilin vuoteellani, kun ovelleni kolkutettiin. Kaksi vakavailmeistä miestä pyysi minua lähtemään mukaansa heti. Minut vietiin huoneeseen, jossa mies istui kirjoituspöydän takana. Varmaan jokin kuulustelu.
"Tunnetko tämän naisen?" mies kysyi. Mietin tuntisinko vai en, tyttö oli Irina! "Oletko pannut tätä naista silmät kiinni, kun et näytä tuntevan!" mies korotti ääntään. Katsoin häntä ja kysyin: "Tyttö vai poika?" "Voi... Taidat olla huumorimiehiä." kuului vastaus.
"Asiamme koskee partisaanityttö Irinaa, jonka kanssa pakenit maahammme. Tiesitkö hänen sotilasarvonsa? Tiesitkö, millaisen ihmisen kanssa olit tekemisissä? Ole onnellinen, että olet hengissä! Olemme selvittäneet taustanne. Tietosi saimme maanne sota-arkistosta, joka siirrettiin pääkaupunkiimme turvaan miehittäjän tieltä. Irina tekee nyt yhteistyötä salaisen poliisimme kanssa ja antoi meille listan mahdollisesti pakolaisiksi tekeytyneistä urkkijoista. Hän sai lukea arkistotietosi ja tietää sotatapahtumasi. Nyt suurvalta painostaa, että luovuttaisimme hänet takaisin - hänhän ampui rajavartiosotilaan pakonne yhteydessä. Haluamme auttaa teitä. Pakkaa kaikki tavarasi ja mene tähän osoitteeseen. Tee johtopäätöksesi!" "Siis poika, vai?" heitin lähtiessäni. Mies hymyili ja toivotti onnea.
Matkustin junalla toiselle puolelle maata, meren rannikolle. Astelin laukkuineni annettuun osoitteeseen. "Sinä tulit sittenkin!" Irina liikuttui minut nähdessään. Hän tuli eteeni, asetti kätensä olkapäilleni ja katseli minua kaikessa rauhassa. Olin hieman hämmentynyt. Istuimme pöydän ääreen keskustelemaan. Irina aloitti: "Kahlejuoneni meni pieleen heti aluksi. Muistathan kun syleilit minua. Tunsit tietysti kahleen vara-avaimen ihollani. Huomasit, että kannoin mukanani veistä. Olit sodan kauhut kokenut ja tiesit, mikä minä olen. Miksi leikit kanssani varomatta? Tarkoitukseni oli ampua sinut lopuksi mutta rajasotilaan laukaus ehti edelle. Kiven takana piilossa sait tilaisuuden tappaa minut mutta sen sijaan tartuit minua kädestä ja veit turvaan. Tajusin hyvyytesi ja laukaukseni pelasti sinut. Ladossa ihastuin sinuun."
Jatkoin keskustelua: "Niin, ehkä halusin hyvittää Sinulle jotain. Tiedät taustani. Halusin olla hellä ja ihastuin Sinuun, vaikka tiesin sen olevan vaaraksi. Annoin kohtaloni käsiisi. Odotin, että tapat minut. Sen olisin ansainnut." Irina jatkoi: "Muistathan tuon ihanan päivän erämaajärven rannalla kalliolla. Rakastellessamme oli minulle erityisen hellä. Laukesit sisääni..."
Oivalsin ja katsoin ikkunasta pihalla olevia lastenvaunuja. "Poika vai tyttö?" "Poika."
Keskustelumme rönsyili ja ilta lähestyi. Tiesin missä paikkani oli. Irina oli asettanut levittämälleen vuodesohvalle kaksi tyynyä rinnakkain vihjeeksi. Riisuimme ja kosketimme toisiamme varovasti - katsoimme toisiamme silmiin ja annoimme itsellemme luvan ryhtyä siihen, mikä meitä halutti. "Kumpi tehdään, tyttö vai poika?", heitin jälleen. "Tyttö!" "Käskystä!" Olimme onnellisia.
Suurvallan lähettämät asiamiehet olivat kiinnostuneita Irinasta. Tyttöä seurattiin päivisin. Pysyttelin hänen seurassaan, jotta häntä ei voitaisi siepata. Päätimme tehdä ratkaisun, jota tämän vapaan maan salainen poliisi tuki.
Sekavin mielin katselimme horisonttiin loittonevaa vanhan mantereen rantaa. Laivan potkuri velloi meren pintaa. Olimme matkalla valtameren taakse uuteen elämään kuten niin moni muu tuohon aikaan. Kohtaloni oli lopullisesti kietoutunut Irinan, arvoituksellisen naisen, kohtaloon. Olin leikkinyt kohtalolla ja näin piti käydä.
Tapahtui puolueettomassa naapurimaassa, johon olin paennut desanttitytön kanssa. Sota oli ohi, kotimaamme suurvallan miehittämä.
"No, saitko lauantai-iltana?" työkaverini kysyi maanantain kahvitauolla. Istuin hiljaa. "Se on vähän kummallinen mies, tuo." puuttui toinen mies keskusteluun. Totta se oli: olin vetäytynyt omiin oloihini, tansseissa en ollut käynyt kolmeen viikkoon. Alkuvaiheessa uudessa maassa olin seurustellut useiden pakolaistyttöjen kanssa mutta eräs lauantai-ilta palautti mustan menneisyyteni tajuntaani. Hain tavalliseen tapaani erästä tummatukkaista tyttöä tanssimaan, kumarsin ja katsoin häntä. Nuo kasvot ja katse iskivät tajuntaani palauttaen mieleeni päivän, jona ymmärsin maailman pahuuden. "Anteeksi, minun on mentävä." sain sanotuksi ja poistuin yöhön.
Olin taitava metsässä liikkuja ja kohtalaisen hyvä ampumaan. Taitoni huomattiinkin pian ja sain komennuksen osallistua partioretkille armeijamme miehittämällä alueella. Neljän nuoren miehen partio tiedusteli vihollisen toimintaa taitavasti, tappioita ei tullut. Eräänä lämpimänä kesäpäivänä saavuimme suuren järven rantaa. Meitä odotti uskomaton näky: kolme alastonta neitoa kylpi rantavedessä ja vartiomies nukkui auringonpaisteessa. Näky mykisti meidät ja herätti poikamaisuuden. Olimme varomattomia. "Löytäjä saa pitää!" Sovimme, että kun yksi meistä on ampunut vihollismiehen, kaappaamme sotilastytöt ja sidomme heidät. Niin tehtiin. Juoksimme kaksi tyttöä kiinni, kolmas ui karkuun muutta hukkui. Painauduin alastoman, toivottomana piehtaroivan neidon päälle ja painoin hänet hiekkaan. Odotellessani köyttä kopeloin tyttöä poikamaisesti.
Vangit vietiin leiriin ja partiomme tunnelmat olivat korkealla. Mitä saisimme palkinnoksi?
Toisen tytön kohtalosta en tiedä, mutta vangitsemani tytön tapasin uudelleen. Minut oli komennettu toisen sotamiehen kanssa vartioon hirsimökin ovelle. Vangittu tyttö tuotiin mökissä majapaikkaansa pitäneen majurin luo kuulusteltavaksi. Majuri oli hieman maistissa ja pelkäsimme häntä. Ovi suljettiin ja tyttö jäi kahden majurin kanssa. Avoimesta ikkunasta pystyin kuulemaan äänet ja ikkunaruutu heijasti tapahtumat eteeni.
Majurilla oli ase kädessään, kun hän aloitti kuulustelut. Hän repi tytön vaatteet ja käski tämän imeä aseessa piippua. Sitten hän heitti tytön lattialle ja riisui housunsa. Hän nosti onnettoman uhrinsa pöydälle, tarttui tyttöä lantiosta ja painoi aseensa piipun tytön jalkojen väliin. Hän käänsi uhrinsa vatsalleen, laski aseensa pöydälle ja työntyi hitaasti takaapäin... Suljin silmäni. Voi helvetti! Sadistinen majuri oli halunnut, että juuri minä joutuisin seuraamaan sivusta tätä kuulustelua voimatta vaikuttaa tapahtumiin.
Majuri oli partisaanitytön kanssa varomaton: tilaisuuden tullen tyttö sieppasi ladatun aseen pöydältä, kääntyi ja ampui majurin. Vartiokaverini avasi oven, astui sisään ja sai luodin otsaansa. Suojauduin seinän viereen. Kuului kolmas laukaus. Tiesin, mitä oli tapahtunut. "Olen pahoillani, olen pahoillani", selittelin itsekseni urhean naisen ruumiin vierellä. Suljin tytön silmät ja peittelin hänet. Kasvot syöpyivät lähtemättömästi mieleeni. Mökin takana itkin ja oksensin. Kuulustelussa minua kiellettiin henkeni uhalla kertomasta tästä kenellekään. Ymmärsin, mistä sodassa oli kyse. Muutuin: ajoittain olin uhkarohkea, leikin kohtalolla.
Täällä vapaassa maassa elämäni oli lähtenyt kohtuullisesti käyntiin. Olin saanut työtä tehtaasta ja jopa oman huoneen. Tunsin koti-ikävää ja huolta omaisista, mutta mitään tietoa heistä en saanut. Olin yksinäinen mutta urheiluharrastukseni avulla sain kavereita. Irinasta en ollut kuullut reiluun vuoteen mitään. Tiemme olivat eronneet kokoamisleiriltä pääsyn jälkeen. Mietin usein häntä ja kohtaamistamme. Hänen tapaamisensa oli helpottanut oloani mutta oli maksaa minulle henkeni.
Lepäilin vuoteellani, kun ovelleni kolkutettiin. Kaksi vakavailmeistä miestä pyysi minua lähtemään mukaansa heti. Minut vietiin huoneeseen, jossa mies istui kirjoituspöydän takana. Varmaan jokin kuulustelu.
"Tunnetko tämän naisen?" mies kysyi. Mietin tuntisinko vai en, tyttö oli Irina! "Oletko pannut tätä naista silmät kiinni, kun et näytä tuntevan!" mies korotti ääntään. Katsoin häntä ja kysyin: "Tyttö vai poika?" "Voi... Taidat olla huumorimiehiä." kuului vastaus.
"Asiamme koskee partisaanityttö Irinaa, jonka kanssa pakenit maahammme. Tiesitkö hänen sotilasarvonsa? Tiesitkö, millaisen ihmisen kanssa olit tekemisissä? Ole onnellinen, että olet hengissä! Olemme selvittäneet taustanne. Tietosi saimme maanne sota-arkistosta, joka siirrettiin pääkaupunkiimme turvaan miehittäjän tieltä. Irina tekee nyt yhteistyötä salaisen poliisimme kanssa ja antoi meille listan mahdollisesti pakolaisiksi tekeytyneistä urkkijoista. Hän sai lukea arkistotietosi ja tietää sotatapahtumasi. Nyt suurvalta painostaa, että luovuttaisimme hänet takaisin - hänhän ampui rajavartiosotilaan pakonne yhteydessä. Haluamme auttaa teitä. Pakkaa kaikki tavarasi ja mene tähän osoitteeseen. Tee johtopäätöksesi!" "Siis poika, vai?" heitin lähtiessäni. Mies hymyili ja toivotti onnea.
Matkustin junalla toiselle puolelle maata, meren rannikolle. Astelin laukkuineni annettuun osoitteeseen. "Sinä tulit sittenkin!" Irina liikuttui minut nähdessään. Hän tuli eteeni, asetti kätensä olkapäilleni ja katseli minua kaikessa rauhassa. Olin hieman hämmentynyt. Istuimme pöydän ääreen keskustelemaan. Irina aloitti: "Kahlejuoneni meni pieleen heti aluksi. Muistathan kun syleilit minua. Tunsit tietysti kahleen vara-avaimen ihollani. Huomasit, että kannoin mukanani veistä. Olit sodan kauhut kokenut ja tiesit, mikä minä olen. Miksi leikit kanssani varomatta? Tarkoitukseni oli ampua sinut lopuksi mutta rajasotilaan laukaus ehti edelle. Kiven takana piilossa sait tilaisuuden tappaa minut mutta sen sijaan tartuit minua kädestä ja veit turvaan. Tajusin hyvyytesi ja laukaukseni pelasti sinut. Ladossa ihastuin sinuun."
Jatkoin keskustelua: "Niin, ehkä halusin hyvittää Sinulle jotain. Tiedät taustani. Halusin olla hellä ja ihastuin Sinuun, vaikka tiesin sen olevan vaaraksi. Annoin kohtaloni käsiisi. Odotin, että tapat minut. Sen olisin ansainnut." Irina jatkoi: "Muistathan tuon ihanan päivän erämaajärven rannalla kalliolla. Rakastellessamme oli minulle erityisen hellä. Laukesit sisääni..."
Oivalsin ja katsoin ikkunasta pihalla olevia lastenvaunuja. "Poika vai tyttö?" "Poika."
Keskustelumme rönsyili ja ilta lähestyi. Tiesin missä paikkani oli. Irina oli asettanut levittämälleen vuodesohvalle kaksi tyynyä rinnakkain vihjeeksi. Riisuimme ja kosketimme toisiamme varovasti - katsoimme toisiamme silmiin ja annoimme itsellemme luvan ryhtyä siihen, mikä meitä halutti. "Kumpi tehdään, tyttö vai poika?", heitin jälleen. "Tyttö!" "Käskystä!" Olimme onnellisia.
Suurvallan lähettämät asiamiehet olivat kiinnostuneita Irinasta. Tyttöä seurattiin päivisin. Pysyttelin hänen seurassaan, jotta häntä ei voitaisi siepata. Päätimme tehdä ratkaisun, jota tämän vapaan maan salainen poliisi tuki.
Sekavin mielin katselimme horisonttiin loittonevaa vanhan mantereen rantaa. Laivan potkuri velloi meren pintaa. Olimme matkalla valtameren taakse uuteen elämään kuten niin moni muu tuohon aikaan. Kohtaloni oli lopullisesti kietoutunut Irinan, arvoituksellisen naisen, kohtaloon. Olin leikkinyt kohtalolla ja näin piti käydä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.