mulla on ongelma, josta luulin jo päässeeni viime kesänä, mutta nyt olen huomannut, että se on jälleen ajankohtainen.
on yks poika. siis todella tärkeä mulle, rakastan sitä. tai ainakin niin luulen. seurusteltiin kaksi vuotta, erottiin viime keväänä. kesällä unohdin pojan kokonaan, ja samalla myös tämä ongelma katosi. nyt kuitenkin poika on palannut taas elämääni, enkä tiedä mitä pitäis tehdä.
tää poika on mulle siis tosi tärkeä ja rakas. ja mä olen sille, omien sanojensa mukaan koko maailma. meillä on ollut aina omat vaikeutemme ja riitelemme usein, ihan pelkkinä kavereinakin; olemme niin tulisieluja molemmat. ongelma on siis se, että aina kun olemme erossa ja meillä on riitaa, ja olemme esim. sopineet, että nyt jätämme toisemme kokonaan, emmekä enää pidä yhteyttä, kaipaan häntä suunnattomasti, ja itken hänen peräänsä päivätolkulla. en pysty keskittymään mihinkään, ruoka ei maistu, sydän on sirpaleina. kun saamme sovittua, olen hetken onnellinen, mutta sitten...
kun olen hänen kanssaan, tulen toisiin ajatuksiin. kun olemme suhteessa tai lähellä sitä, en olekaan enää niin onnellinen. tuntuu, ettei hän sittenkään ole se oikea. että suhteemme ei voi toimia, ja voin löytää jotain parempaakin. menetän häneen hermoni usein. seksikään ei enää toimi, koska musta tuntuu, etten rakasta häntä enää yhtä paljon kuin ennen.
mutta sitten... meille tulee riitaa tai sanon hänelle etten haluakaan mitään. sen jälkeen olen taas aivan rikki; itken ja kaipaan hänen syliinsä, ja kaikista pahinta on se, että olen sairaalloisen mustasukkainen hänestä. SIIS aivan tajuttoman mustasukkainen, hän ei saisi tehdä mitään kenenkään kanssa koskaan.
sitten haluan hänet taas takaisin, ja jos onnistun siinä, en haluakaan enää. tiedän, että olen naurettava ja lapsellinen, mutta siis... en pompota häntä niinkuin se saattaa siltä vaikuttaa. hänellä on myös ongelmia tän asian kanssa; tuntee samoin kuin minä.
kiitos, jos joku jaksoi lukea ja keskittyä, ja kenties vielä neuvoakin, että mitä pitäis tehdä.
on yks poika. siis todella tärkeä mulle, rakastan sitä. tai ainakin niin luulen. seurusteltiin kaksi vuotta, erottiin viime keväänä. kesällä unohdin pojan kokonaan, ja samalla myös tämä ongelma katosi. nyt kuitenkin poika on palannut taas elämääni, enkä tiedä mitä pitäis tehdä.
tää poika on mulle siis tosi tärkeä ja rakas. ja mä olen sille, omien sanojensa mukaan koko maailma. meillä on ollut aina omat vaikeutemme ja riitelemme usein, ihan pelkkinä kavereinakin; olemme niin tulisieluja molemmat. ongelma on siis se, että aina kun olemme erossa ja meillä on riitaa, ja olemme esim. sopineet, että nyt jätämme toisemme kokonaan, emmekä enää pidä yhteyttä, kaipaan häntä suunnattomasti, ja itken hänen peräänsä päivätolkulla. en pysty keskittymään mihinkään, ruoka ei maistu, sydän on sirpaleina. kun saamme sovittua, olen hetken onnellinen, mutta sitten...
kun olen hänen kanssaan, tulen toisiin ajatuksiin. kun olemme suhteessa tai lähellä sitä, en olekaan enää niin onnellinen. tuntuu, ettei hän sittenkään ole se oikea. että suhteemme ei voi toimia, ja voin löytää jotain parempaakin. menetän häneen hermoni usein. seksikään ei enää toimi, koska musta tuntuu, etten rakasta häntä enää yhtä paljon kuin ennen.
mutta sitten... meille tulee riitaa tai sanon hänelle etten haluakaan mitään. sen jälkeen olen taas aivan rikki; itken ja kaipaan hänen syliinsä, ja kaikista pahinta on se, että olen sairaalloisen mustasukkainen hänestä. SIIS aivan tajuttoman mustasukkainen, hän ei saisi tehdä mitään kenenkään kanssa koskaan.
sitten haluan hänet taas takaisin, ja jos onnistun siinä, en haluakaan enää. tiedän, että olen naurettava ja lapsellinen, mutta siis... en pompota häntä niinkuin se saattaa siltä vaikuttaa. hänellä on myös ongelmia tän asian kanssa; tuntee samoin kuin minä.
kiitos, jos joku jaksoi lukea ja keskittyä, ja kenties vielä neuvoakin, että mitä pitäis tehdä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tunteet vaihtelee koko ajan murrosiässä. Tejän ehkä kanttis pitää jotai taukoo, et ette puhu toisillenne mitää vaa moikkaisitte vaa vähä (estää riitojen synnyn) ja pysytte irtitoisistanne (tämä aiheuttaa pientä kaipaamista joka ei katoa, paitsi jos löytää toisen). En oo 100% varma et toimiiko toi mut ei sitä koskaan tiiä.
en nyt sanoisi meidän ihan murrosiässäkään enää olevan, kun olemme kumpikin jo 18-vuotiaita. ei nyt ehkä ihan aikuisia vielä, mutta sen kynnyksellä kuitenkin.
En jaksa alkaa selittämään, mutta mulla on yhden pojan kanssa ihan samanlaista.
Vaikeaa on, haluan olla hänen kanssaan, ja toisaalta en halua. Ei voida olla erossa, mutta ei oikein voida olla yhdessäkään.
Olemme toisillemme hirveän tärkeitä, mutta...
Niin kuin joku nainen sanoi suhteestaan ikuiseen rakkauteensa, olemme toisissamme kiinni kuin täit tervassa. :)