Näissä näyttelyissä on paljon erilaisia tehosteita, ääniä, liikkeitä, vaihteleva valaistus ja jopa ehkä nopeastikin vaihtuvat lämpöefektit ovat näyttelyiden erikoisuus.
Olen monesti ohittanut tuollaisen näyttelyn uppoutuneena ajattelemaan jotain mielestänäni tärkeämpää asiaa. Toisaalta olen joskus ottanut kameran mukaan ja lähtenyt etsimään uusia kokemuksia. Yhdellä tällaisella kuvausmatkallatajusin asian ytimen, näyttelyiden ajattoman
kauneuden ja siveltimen herkkyyden.
Itselläni on seinällä muutamia mielestäni onnistuneista valokuvista otettuja suurennuksia, mm. viime lauantaina Googlen ruuduttamasta Haukiniemestä Aulangon läheisyydessä otetun kuvan parin vuosikymmenen takainen lähes identtinen kaksonen,
Mutta se herääminen. Viime syksyinenruska Eteläsumessa, pakkohan siitä oli otaa kuvia, meilata niitä sukulaisille ja kerskua autuudesta. Aurinkoisiia kuvia metsästä, yksittäisistä lehtipuista, auringon laskiessa ottettuja kuvia pilvistä ja veden peilistä. Kunnes sitten kerran kotiin palatessa katseeni pysähtyi jalkakäytävälle…. Satoja kertoja siinä kävellyt mielessä
vain kahvi tai jotain vastaavaa, mutta nyt, kullankirjava lehtimatto valmiina kuvattavaksi.
Pari yötä sitten puiden oksille ilmestynyt valkoinen ihme, valkoinen paksu lumikerros, joka takertui oksiin tuulesta huolimatta. Ikkunan takana olevat riippakoivut se hunnutti kuin ylkäänsä odottaviksi morsiasiamiksi. Aamuyön aikana ilmestyneet jäniksen jäljet piirtyneet maan peittävään tahrattomaan lumeen, yksinäinen viiva lumella, ilmeisesti metsähiiri tai myyrä taapertanut. Etäämpänä autojen katoilla paksut lumikerrokset, toisaalla pyörätelineeseen nukahtaneet polkupyörät vetäneet valkohuovat uniensa suojiksi,
Päivällä istahtavat linnut puiden latvoille, ne tai kiipeilevät oravat saavat aikaan lumen keijukaistanssin, Myöhemmin, jos säät sallivat, maisema kylpee aurigon timanttisateessa, lapset leikkivät lumisotaa ja pihan täyttää iloinen nauru.
Hetki vielä ja talitintIn riemukas viserrys, kevään ensiaskeleet, peipponen ja monet muut etelän linnut, valkoinen maa ja lehtipuut saavat vihertävän sävyn. Talven kylmät tuulet unohtuvat ja tilalle tulevat kesän haasteet ja riemut kunnes puut pukeutuvat syksyn karnevaaleihin. Taidenäyttelyt puretaan yksi kerrallaan ja tilalle tulee kuin huomaamatta uusi, ei välttämättä yhtä riemukas ja riehakas kuin edellinen, taidenäyttely kuitenkin.
Olen monesti ohittanut tuollaisen näyttelyn uppoutuneena ajattelemaan jotain mielestänäni tärkeämpää asiaa. Toisaalta olen joskus ottanut kameran mukaan ja lähtenyt etsimään uusia kokemuksia. Yhdellä tällaisella kuvausmatkallatajusin asian ytimen, näyttelyiden ajattoman
kauneuden ja siveltimen herkkyyden.
Itselläni on seinällä muutamia mielestäni onnistuneista valokuvista otettuja suurennuksia, mm. viime lauantaina Googlen ruuduttamasta Haukiniemestä Aulangon läheisyydessä otetun kuvan parin vuosikymmenen takainen lähes identtinen kaksonen,
Mutta se herääminen. Viime syksyinenruska Eteläsumessa, pakkohan siitä oli otaa kuvia, meilata niitä sukulaisille ja kerskua autuudesta. Aurinkoisiia kuvia metsästä, yksittäisistä lehtipuista, auringon laskiessa ottettuja kuvia pilvistä ja veden peilistä. Kunnes sitten kerran kotiin palatessa katseeni pysähtyi jalkakäytävälle…. Satoja kertoja siinä kävellyt mielessä
vain kahvi tai jotain vastaavaa, mutta nyt, kullankirjava lehtimatto valmiina kuvattavaksi.
Pari yötä sitten puiden oksille ilmestynyt valkoinen ihme, valkoinen paksu lumikerros, joka takertui oksiin tuulesta huolimatta. Ikkunan takana olevat riippakoivut se hunnutti kuin ylkäänsä odottaviksi morsiasiamiksi. Aamuyön aikana ilmestyneet jäniksen jäljet piirtyneet maan peittävään tahrattomaan lumeen, yksinäinen viiva lumella, ilmeisesti metsähiiri tai myyrä taapertanut. Etäämpänä autojen katoilla paksut lumikerrokset, toisaalla pyörätelineeseen nukahtaneet polkupyörät vetäneet valkohuovat uniensa suojiksi,
Päivällä istahtavat linnut puiden latvoille, ne tai kiipeilevät oravat saavat aikaan lumen keijukaistanssin, Myöhemmin, jos säät sallivat, maisema kylpee aurigon timanttisateessa, lapset leikkivät lumisotaa ja pihan täyttää iloinen nauru.
Hetki vielä ja talitintIn riemukas viserrys, kevään ensiaskeleet, peipponen ja monet muut etelän linnut, valkoinen maa ja lehtipuut saavat vihertävän sävyn. Talven kylmät tuulet unohtuvat ja tilalle tulevat kesän haasteet ja riemut kunnes puut pukeutuvat syksyn karnevaaleihin. Taidenäyttelyt puretaan yksi kerrallaan ja tilalle tulee kuin huomaamatta uusi, ei välttämättä yhtä riemukas ja riehakas kuin edellinen, taidenäyttely kuitenkin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Osaisinpa vangita talvimaiseman valon sellaisena kuin silmä sen näkee, valon mukaanhan maisema muuttuu täysin, sen tunnelma ja herkät sävyt. Hiukan utuinen pakkaspäivä on hyvä kuvaamiseen , kun varjoja ei synny , vain kaikenkäärivä valkeus pehmein muodoin. Säätämällä kameraan ylivalotusta saa lisää valoisuutta, valkean ja helmenharmaan sävyt erottuvat paremmin. Sydäntalven maisema on hiljainen, lumivaippa vaimentaa ja kätkee. Koskematon hanki silmien edessä on puhdas ja täydellinen, siihen sopii lasten ja lastenmielisten heittäytyä enkelinkuvia tekemään.
Huikeat aurinkoisen pakkaspäivän näkymät antavat valtavasti energiaa, sinisensininen taivas, varjot hangella, siinä on jo lupaus keväästä. Eläinten jäljet vastasataneessa lumessa ovat luonnon omaa kieltä, merkkejä metsän asukkaista, pieniä piiperryksiä ja sorkkien painalluksia, käpälien kertomuksia. Riemastuttavaa ajatella, miten tuossa on peura kulkenut , sorkkien jäljet sydämenmuotoiset. Tuossa rantatörmällä on saukko laskenut peffamäkeä, voimakas häntä peräsimenään. Jäljet johtavat sulapaikkaan rannassa, ja jos malttaa odottaa, voi tuon vekkulin viiksiniekan nähdä ilmestyvän.
Nyt täällä etelärannikolla on taas suojan puolella, mutta uusia lumisateita luvassa, pakkaspäiviäkin ja uhkeita huurteisia koivuja luvassa.
Elämyksellistä sydäntalvea !