Oletko kirjoittanut muisteloita elämästäsi?

Mökillä kirjoitamme yhteistä päiväkirjaa mökkielämästämme.
Varsinaisia muisteloita en ole kirjoittanut, mutta nyt tänä jouluna pojantyttäreni laittoi minulle joulupakettiin kirjan. Isoäiti, kerro minulle. Siinä on osioita lapsuudesta alkaen, erilaisia kysymyksiä ja tilaa valokuville ja vapaata kerrontatilaa.
Sitä kirjoittelen usein aamupäivisin aina pätkän.
Se on sellainen joululahja, joka sitten palautuu pojantyttärelle ja siitä kai hänen tuleville lapsilleen jne.
Huomasin, että on hyvää muistiharjoitusta, kun mieittii ja pinnistelee miten se elämä oikein on kulkenut.

Kansalais- ja varmaan muissakin kansallisissa opinahjoissa on paljon kursseja kirjoittajanaluille. Sinne vaan mukaan! Uskon että jostain kurssista ennen aloittamista on apua ja sieltä saa myös potkua liikkeelle lähtöön. Edellyttäen että kyseinen kurssi on hyvä.

Olen itsekin kursseja katsellut kun ajattelen etteivät edes omat lapset voi ymmärtää millaista elämä 40/50-luvun lapsilla oli. Ja tuskin heillä lapsuudestaankaan mitään faktatietoa on, omia muistoja sieltä täältä tietysti. Kuvat ovat hieno lisä kokonaisuuteen.

Kannustan tässä siis muita - en usko että itse viitsin. Myöhemmin voin ehkä katua?
Mutta: never say never...

Aika kauan.

Jostain ysärin alusta asti. Tota. Yleensä muistelmat on sellasia, niissä kehutaan itteään ja kerrotaan omista saavutuksistaan jne. Mä olen kirjoittanut käänteismuistelmia. Kirjoitan kaikista persereijistä ja haukun niitä. Yllättävänkin kiintoisaa materiaalia.

Ei nuhteettomasta, kunnollisesta, rehellisestä ihmisestä kukaan ole kiinnostunut. Tylsää. Paljon enenpi ja helpompi kirjoittaa spede-osastosta ja net idiootit erittäinkin inspiroivaa materiaalia. Ja se kiinnostaa enenpi.

Kyse siis on mun muistelmista, mutta en kirjoita niinkään itsestäni, kirjoitan elämääni sattuneista muista ihmisistä ja tapahtumista, missä ollut kaikenlaista sukankutojaa.

Jaa julkaisu. He, ei sitä kukaan uskalla kustantaa, menee omakustanteeksi. Ei paperia, netti. Tavallaan, tämänkin huuhaa-palstan kirjoitukseni on tavallaan osa sitä. Mutta ite kokonaisuus, sitä pelkää monet. Moniko on saanut tappouhkauksia muistelmista puhuessaan???

Pitäkäätten varanne :DD

=DW=

---mun äiti aikoinaan kirjoitti millaista oli elämä kahdeksan aika villin mukulan yksinhuoltajana - pesueen isäkuoli 44 vuotiaana - äitioli silloin 38v leski - sisareni kanssa joskuspohdittiin ettå kamalan armoton ja kova oli hänenkin elämänsä.3v orpollapsi oli itsekin äitinsä kuoltua - isäkään ei koskaan maailman meriltä palannut kotiin ---- jäi vain ikuinen ikävä .

Olen.
Tappouhkauksia ei ole vielä tullut, mutta olen editoinut tekstini lähes turvalliseksi :)))

Kun alkaa kirjoittaa, saattaa helposti käydä niin, että muistelut kuljettavat ja avaavat monenlaisia maailmoja, jotka ovat olleet pitkään unohduksissa. Kun antaa ajatusten kuljettaa kiirehtimättä, voi suljettujen silmien eteen avautua monenlaisia maisemia, yksityiskohtia, tunnelmia ja tuntemuksia monilta eri aikakausilta, jopa varhaisilta lapsuusvuosilta.

Minulla on ollut käytössä pieni muistikirja, johon teen tarpeellisia muistiinpanoja, osoitteita ja yhteystietoja ko. vuoden aikana. Vuotuisia muistikirjoja on kaapissa, ja niitä kiireettä selaamalla voi nousta monenlaisia muistoja esiin.

Saapa nähdä, saanko joskus kirjoitettua valmiiksi omat muistelmat elämäni ajalta. Kerran kirjoitin tarinan lapsuusvuosilta, kun piti harjoitella kirjoittamaan suomen kielellä sujuvasti. Joidenkin työvuosien aikana en kirjoittanut suomeksi oikeastaan mitään, kun käytin vain vieraita kieliä. Piti varmistua, että kirjoittaminen onnistuisi edelleen sujuvasti myös suomeksi, jos joutuisin vaihtamaan työpaikkaa tai etsimään uutta kadonnen työpaikan tilalle. - Hauska juttu, että satuin voittamaan yhden avoimen kirjoituskilpailun, kun innostuin sorvailemaan tekstiä.

Minusta on uskoakseni kirjoitettu paljon.
Kuten teevee jo mainitsi, suurin osa minunkin muistelmistani jää tänne nettiin.
Riimit, röhkäisyt ja satunnaisten tunteitten tulvaisut.
Jossain on vielä varmaan koulu-aineitteni pitkän-omaiset vihot.
Vihot, joihin äiti laittoi, koulun pakottamana, paperista taittaen nätit päälysteet.
Missä ne ovat?
En tiedä.
Äiti ei koskaan halunut kadottaa mitään.
Varmaan jossain maa-kunta-arkiston kellarissa.
Yltä-päältä Homeessa.
-
On kammottavaa ajatella vanhan ihmisen alkavan kirjoittaa "muistelmia".
Muistelmat kuuluvat heille jotka ovat vaikuttaneet ihmisten elämään paljon enemmän kuin yksi ihminen omaansa.
-
Ei myöskään pidä innostua kirjoittamaan yli-voimiensa.
Jos ei koskaan ole saanut julkista tunnustusta kyvyistään.

H.

"Minusta on uskoakseni kirjoitettu paljon." kirjoittaa nimimerkki, hunkz, Ouninpohjan Ohjus, Jämsänkosken Järkky…
mutta kuka haluaisi muistella sitä mitä sinusta on kirjoitettu, ystävä hyvä?

Olen tehnyt kirjallisen sopimuksen että pidän pääni kiinni työpaikkani asioista. Yksityiseämäni ei juuri ketään kiinnostakaan.

Jokaisen ihmisen tarina on kertomisen arvoinen, joko varoittavana esimerkkinä, siitä miten karma tulee vastaan jo tässä elämässä tai sitten ei, tai sitten esimerkkinä selviytymisestä tai sitten vain tavallisen ihmisen tiestä ajassa ja paikassa. Minua kiinnostaa nimenomaan tavallisten ihmisten elämäntarinat.
Etenkin jos elämäntarina on jotenkin poikkeava tai valinnat olleet epätavallisia tai rohkeita. Pelottomat ihmiset ovat aina kiinnostaneet minua.

poliisi aikoinaan koulutti että mikäli hennot ja vähan vahvemmatkin naiset joutuu väkvallan kohteeksi työssä tai .matkalla -vapaillakin tms - vaitiolovelvoilisuus saa päättyä oitis - paljonhan immeiset joutuvat kokemaan uhkailua kiristystä ja ihaan silkkaa väkivaltaaa erillaistn jengien taholta

En pikku-pikkusen vihon vertaa ole muisteloita kirjoitellut.
Muisteloita on kyllä paljon, melkein voisin sanoa pilvin pimein.
Kaikenmoisia juttuja. Ne, siis parhaimmat, oon tallentanut mun pääkoppaani.
Kaivelen niitä sieltä esiin, kun ja jos jonkun kanssa juttelen ja keskustelut luiskahtaa muisteloihin.

En ole kuitenkaan koskaan ajatellut niistä kirjoittaa. Jotenkin vaan ei hutsituta.
Epäilen, etteivät mun tarinat niinku kiinnostaisi muita. Tarttis värittää tarinoita ylimääräisillä lisäjutuilla, jos haluaisi niistä värit plinkkaamaan mielenkiintoisesti. Mutta semmonen lisävääristely ei sovi mun luonnolleni.

Mielelläni luen elämänkertoja. Paljon on mun silmät semmosia kirjoja imenyt. Eri aikakausilta ja eri aloilta muutenkin. Ne ovat olleet kuitenkin paljon vivahteikkaampia, kuin mun elämä.

Koulussa tykkäsin ainekirjoituksesta. Kynä liukui paperilla nopeaan ja tarinaa suorastaan pursui. Yli laitojenkin joskus. Mutta ne olivat keksittyjä juttuja, että se siitä kirjottamisesta.

Tekisi mieli kirjoittaa, mutku ei saa ajoiksi; lapsenlapsille olisi kiva jättää enemmän tietoa suvustaan ja yleensä elämästään, lapset on nähneet lähihistorian, mutta ehkä edellisen sukupolvien elämästä ei niinkään, vaikka kuulopuheita ne minullekin ovat, paitsi sukukirjan tekstin kautta jotain.

Seilausvuosista vanha konekladi :) https://youtu.be/eBPQjyoVWQQ

Oma elämäni on aika tylsää ja tavallista, mutta silti olen muistellut ja kirjoittanut niitä koneelle. Ei ne ole johdonmukaisia päiväkirjamerkintöjä, että silloin sitä ja tätä, vaan enemmänkin olen kirjoittanut tarinoita esim. lapsuudestani. Olihan se ihan erilaista kuin omien lasteni saatikka lastenlasteni touhut. Mummoloita oli kaksin kappalein ja ihan erilaista elämää niissä elettiin. Joskus harmittaa ettei aikoinaan kysellyt ja ottanut asioista selvää, ei ole sukulaisissa enää, jotka osaisivat niistä asioista kertoa tarkennuksia. Muistelu kannattaa tehdä ajoissa, kun vielä jotain muistaa.

Opiskeluajasta ja siihen aikaan liittyvistä asioista olen jonkun verran kirjoittanut. Kun olen niitä juttuja lukenut kavereilleni, huomaamme, että niin eri asioita ihmiset muistavat, toinen ympäristöä, joku ihmisiä , joku muistaa ihan sanatarkasti repliikkejä.
Viimeksi olen kirjoittanut työstäni, tuntemattomista ihmisistä, jotka pysyvät tuntemattomina, mutta jokin heissä tai tapahtumissa on kolahtanut ja innostuu muistelemaan.

Muistelu on siitä mukavaa, että kun yhden asian kirjoittaa muistiin, niin hups vaan kaksi uutta asiaa siitä hetkestä tulee heti mieleen. Muistelu ruokkii tavallaan muistia.

Jokainen muistelee omia juttujaan, mutta kirjoittajapiireistä tai esimerkiksi viikonlopuista on hyöty, että siellä tapaa muita, jotka kirjoittavat myös muistojaan ja saa uusia ideoita. Niille vaan rohkeasti mukaan. Elämäntarinayhdistys järjestää kursseja ja on muitakin, netistä löytyy helposti, niille voi ihan vasta-alkajakin hyvin mennä mukaan. Saa vinkkejä mistä ja miten aloittaa.

Nykyisin teen muistiinpanoja matkoistamme ja jokapäiväisestä elämästä, elävoittäen ne kuvilla.
Potkin itseäni päähän kun en tehnyt tuota jo vuosia sitten! Ihmeellistä, miten silloin tuntuneet pikkuasiat ovat unohtuneet. Juuri niistähän se kokonaisuus muodostuu.
Ystävät ja perheenjäsenet kyselevät tapahtumistamme ja muistelemme mitä kukin touhusi silloin ja silloin.
Asiat palautuvat elävästi mieleen lukiessa jo tapahtuneita. se on kuin hämähäkin seitti joka yhdistää nykypäivän tapahtumat entisiin, kuinka yksi asia joti toiseen joka johti toiseen jne. ja miksi omat asiat ovat tänäpäivänä juuri näin.

Olen käsitellyt elämääni riittävän monta vuosikymmentä erilaisssa terapioissa, ammattiauttamista tulee korvista. Nyttemmin olen jo jättänyt menneisyyteni rauhaan, vaikka tiedostankin aika ajoin sen merkityksen elämässäni.

Harrastan kirjoittamista, saamani palautteen perusteella olen siinä kohtalaisen hyvä. Romaanikässäri tuli kymmenkunta vuotta sitten kustantajan palautteen kanssa takaisin, sen on melkein sama kuin julkaisu, en sitten kuitenkaan enää viitsinyt sitä lähteä muokkaamaan, olin sen jo arvostelupalvelunkin kautta kierrättänyt. Se oli ikään kuin kertakäyttöinen, olin jo siirtynyt uusiin aiheisiin. Aiheitahan on maailma täynnä, niitä tulvii koko ajan vaikka mistä ja mielikuvitus tuottaa lisää, sellaista etenkin, mikä menee maagisen realismin puolelle.

Tunnen ja olen tuntenut vuosien varrella paljon harrastajakirjoittajia. Mihinkään elämänkertakurssille minua ei saisi rahallakaan. Elämänkertakirjoittajat ovat tylsiä. Siis kun he kirjoittavat sitä elämänkertamössykkää. Kun ihminen kirjoittaa itsestään ja suvusta ja mitä muuta mössöä siihen liittyy, niin se teksti latistuu. Sama ihminen saattaa kirjoittaa aivan loistavaa fiktiota. Mutta oman elämän kanssa ei ilmeisesti uskalleta irrotella. Kirjoitetaan sovinnaisesti.

Jokaisen päivän alkaen siitä kun täytin 18. Vuosikalentereita yli 40. Toki muutakin skrivattua.
Ikävuodet 3 - 17 muistan ulkomuistista. Sitä on sukukin ihmetellyt, enää ne keitä hengissä.

---aika pitkäkestoista ajassa piinaa jotkut joukot pikkakunnnalla ainakin näkövammmail ja psyykepotilaill järjeestää- syyttävät vainoharhaisuudesta -vetävät turpiin jos kertoo että vaino on ollut vuosikymmenistä ihan todellista - avaimia kadonnu - aiemmin kato enimmäkseen kohdistitettu esineisiin - näina aikoina enimmäksseen henkkoht vakuutus-pankki- autovakuuts -ym tositteden - kaik masukortitkin välilläkateis -uloste ja veritahrojaa käytetyistä kuukautiskuppista ym postilaatikossa - aluetta jolla asun - on vuosikymmeniänimitelty slummialueeksi - myös monet sanoneet ett kaikk hullut pitäis ihan oikeesti listiä nirri veks - entäs ne porukat jotka yöaikaan luuhaavat toisten koteihin - niittenkin taholta koettu monenmoista riettautta........


onko teillä muilla vastavanlaisia rääkistä jonkakohteeksi vammaisihmiset joutuvat---- lääkkeetkin joskus viety kaapista

Sekavissa pinoissani on pari lehtiötä, joihin olen kirjoittanut runon tai aforismin tyyppistä tekstiä silloin kun on mieleen pullahtanut. Teksti liittyy oman elämän tilanteeseen, tuntemuksiin tai tapahtumiin. En tiedä miten lapset suhtautuvat aikanaan, nakkaavatko roskiin vai lukevatko.
Kotini niinikään sekavan sisustuksen (uutta, vanhaa, kallista, halpaa) tavaroihin liittyy melkein jokaiseen jokin tarina. Sen olen kirjoittanut tavaroiden taakse. Niihin liittyy sukuni historiaa. Esim. Ison kananalaisen puun viipaleeseen kaiverrettu upea seinäkello, huovitustyö juuri valmistuneesta kodistamme 40-luvulta, sukulaisen veistämä käsityökirstu, veljen ennen kuolemaansa maalaama taulu jne. Jää jonkun nähtäväksi, kuskataanko minun jälkeeni kaatopaikalle vai koristavatko lapsenlapsen kotia.

En välitä menneitä juurikaan muistella, elän tätä päivää...….jälkeeni jääville ei mitään hyötyä tiedoista miten olen elämäni elänyt.....jokunen kalenteri on laatikossa joissa jotain menoja merkattuna......naamakirjassa jotain harvoille kavereille jaettuna, mutta tarkoitus hävittää nuo kaikki jossain vaiheessa ettei jälkeläiseni tarvitse niistä huolehtia....