Löysin puolisoni hirttäytyneenä - tarina sinulle, joka suunnittelet itsemurhaa

Oli kaunis kesä. Elämä oli täynnä odotuksia ja suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta. Koimme, että olimme etsineet toisiamme koko elämämme ja niin onnellisia toisistamme. Olimme alle nelikymppisiä ja meillä oli lapsia edellisistä liitoista. Oli kuitenkin elämää varjostavia asioita. Molemmilla meistä oli taustalla raskaita elämänvaiheita, erot aiemmista liitoista ja miehelläni lapsuudenkokemuksena vieraannuttaminen. Mieheni ei saanut olla isänsä kanssa niin paljon kuin olisi halunnut. Tämä kaikki vaikutti siihen, että mieheni itsetunto jäi kovin heikoksi.

Rakkaani sanoi minulle muutamaan otteeseen, että oli miettinyt itsemurhaa. Toisaalta hän sanoi, että ajatus itemurhasta liittyi vain "lepoon pääsemiseen". Keskustelimme hänen kanssaan paljon asioista. Hän oli luvannut hankkia itselleen terapeutin, jonka kanssa hän kävisi aiempaa elämää läpi ja aikoi oppia tutustumaan itseensä paremmin.

Eräänä kauniina kesäisenä iltana tulin kotiin. Ihmettelin kotiin tullessani sitä, miksi ulko-ovi oli auki. Sisälle tultuani näin mieheni roikkumassa köydestä. Siinä lyhyessä hetkessä elämäni rikkoutui miljooniksi sirpaleiksi. Huusin EEIIII, EI NÄIN...EI EI EI.. ja juoksin hakemaan keittiöstä jotain millä saisin kuormaliinan poikki... katkaisin köyden ja pyrin laskemaan mieheni varovasti lattialle, mutta hänen kuollut, hieman jo viilennyt ruumiinsa rojahti lattialle päälleni. Aloin elvyttää häntä, vaikka näin hänen olevan kuollut. En kuitenkaan voinut "luovuttaa häntä kuolemalle" vaan minun oli yritettävä saada hänet henkiin. Aloitin paineluelvytyksen. Elvytin häntä niin kauan että voimani olivat loppu. Painelun voimasta kylkiluitakin murtui. Puhalluselvytystä en voinut tehdä, sillä mieheni kieli roikkui suupielestä turvonneena ja sinisenä. Hänen silmänsä olivat puoliksi auki. Lopulta soitin kotiimme apua. Mieheni laitettiin lopulta ruumispussiin ja nostettiin ruumiskärryihin. Silitin hänen hiuksiaan ja sanoin ruumisauton kuljettajalle ettei veisi vielä miestäni pois. Lopulta minun oli sanottava miehelleni hyvästit. Viranomaiset lähtivät ja jäin kotiin. Tästä alkoi äärimmäinen psyykkisen kivun pitkä, raskas taival.

Tästä on kulunut nyt puoli vuotta. En ole työkykyinen, sillä kärsin traumaattisista stressioireista. Näen painajaisia, joiden seurauksena olen äärimmäisen ahdistunut. Haudalla käyminen on saattanut minut dissosiaatiotilaan, jolloin mieleni pakenee todellisuudesta toisaalle. Minun oli muutettava lapset pois kotitalosta, sillä en uskaltanut olla talossa enää pimeällä yksin. Järjestin hautajaiset ja puin mieheni arkkuun. Laitoin sydänkorun hänen kaulaansa merkkinä raukkaudestani. Elin useita kuukausia sumussa. Kuntoilin armottomasti ja tein remonttia. En kyennyt olemaan hetkeäkään paikallani, sillä silloin minut valtasi armoton ahdistus. Öisin näen edelleen painajaisia, joissa näen mieheni roikkumassa hirressä, hänen puhuvan minulle kuolleena tai muuta aivan kamalaa. Aamuisin olen hiestä märkä ja alan herättyäni itkeä, sillä todellisuus on painajaisiakin pahempi. Joskus pelkään nukkumaan menoa näiden painajaisten takia. Olen hirvittävän yksin. Minulla on aivan hirvittävä ikävä miestäni. Joku sanoi hautajaisten jälkeen, että nyt vain pitää hiljalleen palata arkeen. Mietin, mikä on se arki. Mieheni kuului jokaiseen päivääni, aamuihin ja iltoihin. Minulla ei ole enää sitä tuttua arkea. Minun on rakennettava koko elämäni uudestaan. Koottava se pienistä palasista. Usein aamulla mietin miten jaksan iltaan saakka. Yritän selvitä huonoina päivinä vain tunnin kerrallaan.

Mieheni kuoleman jälkeisinä päivinä olin suunnitellut oman itsemurhani ja olin valmistellut kaiken sitä varten. Siksi, etten kestänyt sitä hirvittävää surua. Olin hankkinut lapsille hoitajat ja lähtenyt kotoa. Sitten lapseni kaksi lausetta pelastivat minut aikeiltani. Pieni lapseni sanoi lohduttomasti "äiti, tule kotiin. Minulla on sinua ikävä". Minä havahduin tuona hetkenä aikeistani. Tämän jälkeen en ole enää edes harkinnut itsemurhaa. Olen ajatellut, että minun on tarvottava tämän psyykkisen kivun läpi. Minun on tehtävä se ensisijaisesti lasteni takia. Mieheni teko ei ollut oikein. Hänellä ei olisi ollut oikeutta tehdä itsemurhaa ja jättää minua ja lapsia kokemaan tällaista. Olen välillä hänelle hirvittävän vihainen. Tiedän, että olisimme saaneet vaikeudet selvitettyä ajan kanssa.

Lapsuudella on suuri merkitys ihmisen hyvinvoinnille aikuisuudessa. Vieraannuttaminen luo ihmiselle erittäin hauraan itsetunnon ja näen, että mieheni tapauksessa suuri syy tälle tragedialle oli tuo. Mieheni yritti miellyttää elämässään kaikkia ja lopulta uupui siihen, ettei osannut sanoa kenellekään "ei". Yritin auttaa häntä, mutta ennen asioiden läpikäyntiä hän päätyi ahdingossaan ja "pimeänä hetkenään" tähän.

Sinä, joka suunnittelet itsemurhaa: Älä jätä läheisiäsi kokemaan tällaista. Sinä olet arvokas virheistäsi huolimatta ja sinua rakastetaan. Onni löytyy pienistä arkisista asioista, ei vallasta tai menestyksestä. Hae apua itsellesi rakkaimpiesi tähden.