hermot pinnassa

Kyllähän se koville ottaa, jatkuvaa epätoivoa ja odotusta. Ja sitten pettymys !
Mietinkin että sit kun se plussa napsahtaa, miten sitä osaa elääkään ! Siis kun jää kaikki se stressi ja kalenteriin tuijottelu ja kuukautisten laskeminen pois.
Mä yritän ottaa tän niin että mulla on sellanen ajattelutapa että joillakin on asiat vielä paljon huonommin. Kuitenkin vierellä on ihana mies ja terveitä muuten ollaan, ei ole syöpää tms.
Onhan sitä keskusteluapua lääkärikin tarjonnut, mutta ainakaan vielä ei ole ollut sen aika. Ehkä sitten jos kumpainenkin käperrytään omaan kuoreen eikä pystytä enää asioista puhumaan, on syytä hakea apua.

Me yritimme useita vuosia saada lasta ja kävimme hoidoissakin, huonoin tuloksin.Elämä alkoi kulkea kahden viikon sykleissä ja joka kuukausi sai pettyä. Lopulta päätimme pitää koko touhussa taukoa. Ei kytätty enää kalenteria enkä ostanut ovulaatiotestejä.

Nyt tuosta taukopäätöksestä on jo melkein vuosi aikaa. Seksiä ollaan harrastettu silloin kun mieli tekee ilma mitään "painenta". Tässä vuoden aikana meidän molempien ajatusmaailma on alkanut muuttua siihen suuntaan, että tulemme elämään lopun elämäämme kaksistaan. Sen sijaan että murehtisimme joka päivä sitä ettemme saa lasta, huomaamme pikku hiljaa nauttivamme siitä, että on omaa aikaa ja vapaus mennä miten haluaa ja minne haluaa, kaikki ylimääräinen raha on vain itsemme varten jne. Voihan tämä olla vain omanlaisensa puolustusmekanismi itsensä suojelemiseksi. Mutta asioilla on molemma puolet. Lapset antavat vanhemmilleen paljon, mutta niin he myös vaativat. Samoin on lapsettomuuden suhteen.

Kun juttelin tästä aiheesta samassa tilanteessa olevan ystäväni kanssa, hän myönsi samantyyppisiä ajatuksia on hänelläkin.

Elämä antaa jokaiselle mitä antaa, siihen ei voi määräänsä enempää vaikuttaa. Ja jokainen päivä on yksi päivä vähemmän meille annetuista päiväistä. Jotkut ikävät asiat täytyy vain hyväksyä tosiasioina ja elää sen mukaan. Ei koko loppu elämää kannata jäädä murehtimaan. Ja jos sellainen onnellinen "vahinko" joskus käy, niin sitä osaa taatusit sitten arvostaa.

Monasti olen miettinyt sitä, miten hyvin minä olen kestänyt lapsettomuuden, hoidot ja pettymykset. Jostain kummasta sitä voimaa vaan löytää! Sitten kun on vielä ollut muitakin vastoinkäymisiä, läheisten kuolemat, työpaikan menetys yms niin kyllä se vaatii aikamoisia hermoja. Vierellä on ihana mies, ja olenkin ajatellut että hänen kanssaan on hyvä olla vaikka sitten kaksistaan, jos vauvaa ei kuulu. Mutta vielä ei ole kaikkea toivoa menetetty vaikka tässä yli 4 vuotta ollaan yritetty. Heikompi ihminen olisi varmaan jo masentunut.

Itse olen miettinyt ihan samaa juttua.. Tunteet aaltoilee laidasta toiseen. Mutta jotenkin sitä jaksaa. Meillä on auttanut että on saanut jutella asiasta, jos ei oo kelle jutella tai ei halua tuttaville kertoa kaikkea, niin tarjolla on paljon asiantuntijoita jotka on myös meitä lapsettomia varten. Tässä elämäntilanteessa tarvii älyttömän paljon tukea kanssaihmisistä.

Mulla on sama ongelma et miehelle tulee raivostuttua älyttömän herkästi, nykyään vaihtelevasti, mut joku vuosi oli ihan kamalaa. Nyt on alkanu tasottuun, vaik ei näytä sen aurinkoisemmalta tämä tilanne. Kaikkeen tottuu ja näidenkin asioiden kanssa voi sopeutua elämään ainakin jonkin asteisesti.

Mut sen olen huomannut, et ei ihan kaikille vois tällästä elämäntilannetta antaa. Meille "vahvoille" se on annettu jaksettavaksi, joku toinen olis tullu hulluksi. Kyllä tässä oppii arvostaan monia asioita!!

Anna auringon paistaa ja käännetään asiat parhain päin!!! =)

Muista et välillä on lupa uupua ja sitte taas jaksaa paremmin!!!!