Muisto lapsenlapselle

Kaunis ajatus sinulla ja yhdistettynä puheeseen, niin minusta tuo on hyvä idea.
Minä oon saanut mummuni sormuksen. Ihanan runomummuni. Hän aikanaan, kun olin vielä hyvin nuori näytti kättään ja sanoi, että hän tahtoo antaa minulle yhden sormuksen ja sisarelleni sen toisen sormuksen. Hän sanoi, että kun hän kuolee, niin voisinko pitää huolen, että sisareni saa sen toisen sormuksen.

Aikanaan mummuni sitten kuoli. Sormukset menivät äitini korurasiaan. Kun äitini hiljan kuoli, niin otin ne sormukset korurasiasta ja ilmoitin siskolle, että mummu on tahtonut antaa hänelle toisen sormuksensa. Hän ilahtui, koska ei ollut kuullut, että nimenomaan mummuni tahto oli tällainen.

Vastaan kysymykseesi, että ei olisi tyhmää antaa sormusta hänelle.
Hän varmaan tykkää asiasta. Enkä usko, että tulee koskaan sitä romukultana myymään.
Hienon lahjan annat.

Höpsistä,pidä sormus itselläsi niin kauan kunnes sinustakin aika jättää ja perijät voivat saada myös sinunkin sormuksesi. Näin voisi jokainen lapsenlapsesi saada jotakin muistoa mummosta ja papasta.

Noilla perityillä koruilla on tunnearvoa. Kun poikamme syntyi, sain mieheltäni lahjaksi hänen isänsä paksun sormuksen. "Teetä tästä sormus itsellesi." Olin isäni kuoltua saanut äidiltäni kiitokseksi isän hyvästä hoidosta hienon rannerenkaan (hääpäivälahja äidilleni). Niinpä kultaseppä teki isoisän sormuksesta minulle sormuksen, jossa samanlaiset koristekaiverrukset kuin isäni antamassa rannerenkaassa. Käytän niitä koruja vain arvokkaissa tilaisuuksissa. Ne saa jälkeeni tyttäreni, ja hänen jälkeensä tyttärentytär.

Minulla on muitakin perittyjä kultakoruja, toivon näkeväni pojanpoikani morsiamen ennen kuolemaani, hänkin saa jonkin muistoesineen.

Luulen, että saaja osaa arvostaa sormustasi.

Kaunis muisto ja varsinkin kertomus kruunaa lahjan. Toteuta ihmeessä.
Nuoristahan ei koskaan tiedä, arvostavatko vai ei, mutta sen vuoksi ei kannata jättää lahjaa antamatta.

itselläni on myös mummoni vihkisormukset, silkkinauhassa ovat ja sain ne tädiltäni, jolle kummitätini oli antanut ohjeet toimia, ne odottavat vielä aikaansa jolloin ne luovutan eteenpäin.

Olen lahjonut veljeni nuoria heidän ukkinsa muistoilla. Yhdelle urheilijanuorelle annoin ylioppilaslahjaksi lahjakorttien jms lisäksi ukkinsa kirjahyllystä löytämäni Helsingin olympialaisten 1952 juhlakirjan. Hän oli aikamoisen iloinen ja tyytyväinen lahjasta.

Toiselle veljekselle annan tänä keväänä isovanhempiensa perintöä.
Oman harrastukseni puitteissa jalostan keskikokoisen hopealusikan kirjanmerkiksi, siihen jää monogrammit ja päivämääräkaiverrukset muistoksi niin ukilta kuin mummolta koska on heidän häälahjansa. Sitäkään en tiedä kumpaa nuori arvostaa enemmän tekemääni toimivaa kirjanmerkkiä vai hopealusikkaa sinällään. Sen näkee ja kuulee sitten.

Minusta ei sovi alkuunkaan. Outo idea.
Ylioppilas on lakkiaispäivänä sankari.
Minusta teet itsestäsi jonkin ihme numeron.
Ja mitä ihmeen erojuttuja puheeseen.
Todella tahditonta.

Sinulla on ihan hyvä lahja.
Tuona päivänä nuori on niin tohkeissaan ja iloinen.
Kaikki se, mikä liittyy häneen tuona päivänä, on tärkeää.
Sinä et ole keskipiste.


Sormus ja tarinat jätä toiseen ajankohtaan, kahdenkeskiseen.

Sanoisin, että idea sinällään on hyvä, mutta ajankohta väärä.
Tuo sormusasia sopisi johonkin muuhun tilaisuuteen, ehkä syntymäpäivänä.
Itse annoin perityt kultaiset kaulakejut riipputtimineen pojantyttärelle ja pojanpojan vaimolle joululahaksi.

Vielä on toukokuuhun asti aikaa miettiä, annanko sormuksen ylppärijuhlissa, joskus muulloin tai ei ollenkaan. Jokaiselle lapsenlapselle riittää, on sen verran elämää takana.
Oman äidin sormus on minulla. Sen tarina menee näin. Äiti ja isä olivat ostaneet kihlasormukset 30-luvulla, menivät sitten naimisiin, mutta eivät tullut hankkineeksi vihkisormusta, rahakin oli vähissä, joten pappi siunasi isän kihlasormuksen ja laittoi sen äidin sormeen. Kokoeroa ei pahemmin ollut. Äiti riidan tullessa natkutti, ettei isä edes vihkisormusta hänelle ostanut. No, olivat kuitenkin 70 vuotta yhdessä ja aika onnellisilta näyttivät. Minä ostin tällä aloituksessani kertomalla kihlareissullani sormuksen myös äidille. Ettei enää tarvii marista. Äidin hautajaisten lopuksi isä kaivoi sormuksen housun taskusta ja antoi sen minulle. Siitä olisi ensi vuoden ylioppilastytölle sormus tarinan kera. Tämän vuoden yo on poika.

Olen samaa mieltä epun kanssa ettei kihlasormusta valmistujaislahjaksi. Eikä ainakaan tuollaisella itseä säälivällä puheella "ei tiedetty, että erotaan". Riuttää, että "papan vanha kihlasormus, haluatko muistoksi"? Mutta tosiaan vaikka juhannuslahjaksi

Minä voisin kyllä hyvinkin antaa isän sormuksen ylioppilaslahjana lapsenlapselle, Ilman pitkiä puheita, tosin. Lapsenlapsi ei varmaankaan sitä laittaisi sormeensa, mutta sillä on muistoarvoa ja sitoo nuorta ihmistä omaan menneisyyteensä ja sukuunsa ja perinteisiin, vahvistaa juuria.. Näitä tällaisia asioita nuori ei juuri ehkä sillä hetkellä arvosta tai sitten juuri päinvastoin: riippuu paljon luonteesta, kasvatuksesta, perheen keskeisistä ihmissuhteista.
Minäkin säilytän mieheni yliopistosormusta, 18 karaatin kultaa jossa on rubiini, pojalleni kun hän joskus valmistuu.

Annoin viime kesänä muiston lapsenlapselle, vanhan puhelimeni.
Hän katselee siitä tallentamiani videonpätkiä, lähinnä itsestään kuvattuja.
En ymmärrä miksi vanhempansa ottavat välillä puhelimen pojalta pois, nehän ovat tavattoman iloisia ja huumoripitoisia ne kohtaukset.

Kirjoitit aiemmin poikasi voimakkaasti radikalisoituneen , ja koukkaavan äidistään jyrkästi vasemmalta ohi. Onko suorastaan revolutsioonisia ajatuksia liiasta Marxin lukemisesta.

Haluatko ryhtyä tilaisuudenpäähenkilöksi ja ryhtyä muistelemaan nuorena onnellisten isovanhempien elämän negatiivisia tapahtumia ja ikäviä kokemuksia?

"Ei kannata luottaa hyvään, eikä ainakaan rakkauteen ja hyvään parisuhteeseen. Aina voi käydä huonosti ja rakkaus kadota jonnekin. Ero uhkaa ja ikävät kokemukset. Ota muistoksi siitä tämä sormus (tai nämä sormukset). Onneksi olkoon! Elämä ei tarjoa mitään hyvää, ainakaan pitemmän päälle."

Itse antaisi sormukset nuorelle perilliselle joskus ilman sen kummempia juhlia tai puheita.

Leipoa ja pakastaa ainakin jo kannatta. Lihaakin kymmeniä kiloja varata.
Pääsiäisenä ne voi jo syödä, ja tehdä lisää

Minunkin lapsenlapsi kirjoittaa.
Joka viikko hän kirjoittaa tekstarin: anna ukki rahaa.
Ylioppilasainesta vintiö. Tulevaa talouselämän eliittiä.

En kyllä pääse päähenkilöksi. Juhlat kestävät kolmisen tuntia ja minun puheeni pari minuuttia, siinä ei kauan mene kun kakistan jutun ulos ja lykkään sormuksen kouraan, ei mitään seremoniaa. Joka tapauksessa jonkinlaisen puheen pidän, oli sormus siinä tai ei. Eikä oma ero mikään ikävä asia ole, kaikki sulassa sovussa eron jälkeen vuosikausia, vain erotilanne aikanaan oli riitainen ja lyhyt, eikä lastenlasten kuullen ollenkaan. Eikä isän ja äidin sormusriitely ollut mitään ikävän dramaattista, sellaista vanhan parin suukopua. Mikään lahja sormus ei ole, jaan vain pois nyt kun vielä muistan, että niitä laatikossa pyörii. Mutta voi olla että pidän itsellänikin. Kun hoitokodissa jää 250 käteen kuukaudessa, niin on ihan mukava lisä, jos myy tavaroitaan. On Arabiaa, Iittaloita ja Nuutajärviäkin. Ehkä alkuperäinen ideani ei ollutkaan kovin hyvä. Kiitos kannanotoista.

Minä taidan antaa valmistuneelle pojan pojalle ukin kultaisen ortodoksi risti riipuksen, niin mä teenkin..