Oikea Diagnoosi

Minkä laitoksen antamana hyväksyisit saamasi diagnoosin?

Kaikki diagnoosit ovat vääriä, koska ihmisen mieli ei ole ruumis eikä kone. Se ei "sairastu" eikä siinä ilmene "häiriöitä". Se vain kokee, tuntee, kärsii ja toimii - mahdollisimman mielekkäällä tavalla, turvaten selviytymistään kulloisissakin ympäristöolosuhteissa.

Jokainen tarvitsee joskus toisten ihmisten apua elämän ongelmiin. Silloin pitäisi olla mahdollisuus tavata ammattiauttaja, joka koettaa yhdessä asiakkaan kanssa etsiä ymmärrystä sille mitä on tapahtunut ja sen saamiin merkityksiin.

Diagnoosit ovat tieteellisesti huonosti perusteltuja ja epäluotettavia. Tutkimusnäytön mukaan diagnoosien keskimääräinen reliabiliteetti psykiatrien välillä on 0.4-0.6. On hyvin todennäköistä siis, että toisessa tilanteessa, "potilaan" kertoessa asiaansa hiukan eri näkökulmasta ja eri mielentilassa ja eri tavoin asennoituneelle psykiatrille on tuloksena toinen diagnoosi.

Jos haluat saada diagnoosisi vaihdetuksi sellaiseen mikä sinusta on paremmin sopusoinnussa kokemasi ongelman kanssa voit kokeilla esim. seuraavaa:

- pyydä toiselta psykiatrilta (mielellään kahdelta) eriävä mielipide perusteluineen. Lähetä se siihen paikkaan mistä sait "väärän" diagnoosin. Tästä voi jatkaa esim. seuraavasti:

- sanot että toivot diagnoosiasi tarkasteltavan uudelleen toisen erikoislääkärin lausunnon perusteella. Mahdollisesti pyydät myös keskusteluaikaa tämän tiimoilta. Silloin sinulla on tilaisuus perustella omin sanoin, miksi pidät toista diagnoosia oikeampana. Voit tuoda esiin esimerkiksi, että sinulla on luottamuksellinen (ja toivottavasti myös pitkä) hoitosuhde kyseiseen psykiatriin, minkä vuoksi hän tuntee sinut hyvin ja voi tehdä luotettavamman arvion. Keskustelu kannattaisi oikeastaan päättää tähän, sillä sanomaasi tulkitaan vahvojen ennakko-odotusten valossa. Psykiatrien ei myöskään tarvitse perustella tulkintojaan kovin hyvin, sillä diagnooseja ei käytännön hoitotyössä läheskään aina tehdä, eikä niitä odotetakaan tehtävän pelkästään virallisten kriteerien perusteella vaan yleisvaikutelman (tämä on paitsi yleistä tietoa myös tieteellisesti tutkittu asia - vaikka kaiken pitäisi perustua luokituskriteereihin...).

- jos diagnoosia ei tämän perusteella vaihdeta, voit vaatia kirjaamaan potilaskertomukseesi maininnan toisen psykiatrin eriävästä näkemyksestä. Voit vedota potilaslakiin, jonka mukaan kaikki hoidon kannalta merkittävät konsultaatiot tulee kirjata potilaskertomukseen. Lainkohta koskee sekä kirjallisia dokumentteja että puheluita. - Lausunnon lisäksi on mahdollista myös pyytää toista psykiatria soittamaan hoitavalle psykiarillesi ja keskustelemaan diagnoosista.

- edellä mainittu väylä on turvallisin ja tehokkain. Toinen on että koetat itse keskustella asiastasi hoitopaikassa ja esittää perusteita diagnoosin muuttamiselle.

- On myös mahdollista saada potilaskertomukseen maininta omasta eriävästä näkemyksestäsi, perusteluineen. Se ei tietääkseni ole mihinkään lakiin perustuva oikeus, mutta sellaista kuitenkin usein kirjataan. Kannattaa olla tarkkana, millä perustelet miksi diagnoosi on mielestäsi "väärä". Jos kirjataan pelkästään, että kiistät diagnoosin, se voi olla lääkäreille pelkästään merkki "sairaudentunnottomuudestasi". Kannattaa siis perehtyä psykiatrian kieleen jonkin verran. Se ei ole niin vaikeaa kuin luulisi, sillä alan tieteellinen perusta on hutero ja kielenkäyttö ja termitkin sen vuoksi pinnallisia.

- Jos mikään edellämainituista ei tuota tulosta hoitavan psykiatrisi kanssa voit jatkaa asiaa ylilääkäritasolla valituksin ja muistutuksin, aina sairaanhoitopiirin johtoon asti. Potilasasiamies voi antaa neuvoja valitusmahdollisuuksista, opastaa mm. miten kirjoittaa kirjeitä ja mihin lakeihin vedota. Heidän asiantuntemuksensa ja asenteensa vaihtelee paljon, etenkin kun on kyse psykiatriasta.

- Onnea! ;)

Rupesin hiukan parantelemaan tuota Disson sivuilla olevaa suomennosta Noel Hunterin sitaatista ja sain aikaiseksi yhden lyöntivirheen... Korjattu:

"Ammattilaiset tuhlaavat usein rajallista aikaansa diagnostiseen prosessiin, joka ei tieteellisesti ole validi eikä luotettava. Tämän sijasta tärkeämpää olisi omaksua yksilöllinen, yhteistyöhön perustuva, traumatietoinen lähestymistapa, joka kuulostelee herkällä korvalla yksilön tarpeita tekemättä oletuksia, ja ottaa huomioon ihmisen subjektiiviset kokemukset tosina ja kunnioittamisen arvoisina."

Vielä tämmöinen linkki:
https://www.ts.fi/mielipiteet/lukijoilta/315779/Psykiatrinen potilas on diagnoosin edessa voimaton

Psykiatrian hoitovirheet kärsitään hiljaa:
https://www.mediuutiset.fi/uutiset/psykiatrian-hoitovirheet-karsitaan-hiljaa/673f001b-afcd-36a4-b11e-f700ba656802

"Se miten ihmistä määritellään, luokitellaan, lohkotaan, kategorisoidaan ja nimetään vaikuttaa ihmisen omaan kokemukseen itsestään:"
https://www.aspa.fi/sv/node/860

Linkkini Disson sivuille lähti Suomi24:n tekoälyn voimasta... Tässä uudelleen linkki sivulle, jossa kerrotaan psykologi Noel Hunterista. Hän sai aikoinaan itsekin vakavan psykiatrisen diagnoosin.

http://www.disso.fi/tietoa_traumasta_ja_dissosiaatiosta/kirjoituksia-ammattilaisilta/bruce-e-levine-politiikka-ja-psykiatria-traumojen-peittelyn-hinta/

Avoimen dialogin malli on Länsi-Lapissa käytetty ei-diagnostinen lähestymistapa. Maailmallakin tunnettu. Dokumentti:
https://www.youtube.com/watch?v=c4aKg7gZZrk

Uusi ajattelutapa inhimillisen ahdingon ymmärtämiseksi:
https://madinfinland.org/uusi_ajattelutapa/

Jos diagnoosi ei muutu ja edelleen haittaa sinua, aina voi vaihtaa toiseen sairaanhoitopiiriin. Nykyään kun on valinnanvapaus.

Jotkut pitkäaikaista hoitoa tarvitsevat ovat jopa muuttaneet Länsi-Lappiin. Avoimen dialogin malli mitä siellä harjoitetaan on niin erilainen. Siellä ei aikaisemmin edes annettu ihmisille mitään diagnooseja, vaan pyrittiin pitämään tilanne avoimena mahdollisimman pitkään. Sitten tuli Kanta, ja sen byrokratia velvoittaa merkitsemään jonkun diagnoosin. Mutta edelleen he ovat tarkkana siitä millä tavoin stigmatisoivat ihmisiä.

Nykyäänhän psykiatriset diagnoosit näkyvät Kannan kautta oman sairaanhoitopiirin alueella perusterveydenhuollossakin, ja erikoissairaanhoidon kaikilla aloilla. Omakannan kielloilla ei voi estää tätä, vain sen mikä näkyy oman sh-piirin ulkopuolelle. Samoin leviävät tietysti kaikki diagnoosin oheen tuherretut "potilaskertomukset", eli ihmisten yksityiselämä, ja kaikki mitä ovat sattuneet terapiakeskusteluissa, tutkimustilanteissa ym. kertomaan.

Suomessa saa nykyään valita julkisen sektorin hoitopaikan. Terveyspalvelujen siirto ilmoitetaan nykyiseen terveyskeskukseen ja on voimassa heti. Samalla siirretään kaikki terveyspalvelut, ei voi siis valita esim. vain hammashoitoa toiseen kuntaan. Mutta erikoissairaanhoidossa kiireettömissä tapauksissa on mahdollista valita jonkun tietyn sairauden hoitopaikaksi mikä tahansa sairaala koko maasta. Monet käyttävät tätä mahdollisuutta esim. kun haluavat leikkauksen sellaisessa sairaalassa missä siihen on paras asiantuntemus. Sairaalat kilpailevatkin jo tällä, mainostavat erityisosaamistaan. Myös psykiatriassa se on mahdollista, mutta ei päivystystapauksissa.

Erikoissairaanhoitoon pääsemiseksi tarvitaan lähete. Sen voi kirjoittaa kuka tahansa yksityislääkäri, vaikka yhden käynnin perusteella, joten se ei tule välttämättä edes hirveän kalliiksi.

Rahalla saa sekä yksityisyyttä että parempaa kohtelua. Varakkaat käyvät keskustelemassa vaikeissa elämäntilanteissa psykologin tai psykiatrin kanssa, käyvät jopa pitkässä terapiassa ilman että heille tarvitsee antaa mitään diagnoosia. Koska he maksavat itse. Kantaan joudutaan ehkä kirjoittamaan käynneistä jotain mutta ne eivät näy koska asiakas voi Omakannassa estää yksityissektorin merkintöjen näkymisen kyseisen lääkäriaseman ulkopuolelle. Keskustelut säilyvät aidosti luottamuksellisina. Lääkäriasemat tarjoavat lisäpalveluna salausmahdollisuutta, niin ettei tekstejä näe lääkäriaseman muutkaan lääkärit. "Potilaan" ei siis tarvitse kertoa kaikkia asioitaan samalla koko "hoitotiimille", kuten julkisella täytyy.

Omaa vastaanottoa pitävien psykiatrien, psykologien ja terapeuttien ei edes vielä tarvitse liittyä Kantaan, joten heidän muistiinpanonsa eivät näy minnekään.

Linkkini Turun Sanomien sivulle hävisi. Siellä on lukijankirjoitus tämän ketjun aiheesta. Se ei ole kovin pitkä joten kopioin sen tähän. Alkuperäinen löytyy googlaamalla otsikon perusteella:

"Psykiatrinen potilas on
diagnoosin edessä voimaton

Masennus on kansallissairaus. Tästä on muodostunut lentävä lause, jolla tunnutaan viittaavan suomalaisten yleiseen hapannaamaisuuteen ja epäluuloisuuteen, miesten kovaan alkoholinkäyttöön, kurjiin työkavereihin ja naapureihin.

Sairastuin vakavaan masennukseen 20-vuotiaana ja nyt 31-vuotiaana minun on ihmeteltävä, että olen yhä elossa ja kiitettävä siitä omaa sisukkuuttani ja tukijoitani.

Kun tulin ensimmäisen kerran turkulaiselle poliklinikalle 22-vuotiaana en kyennyt nousemaan vuoteesta tai hoitamaan mitään asioitani. Lääkäriä vastaanotolla tuntui hymyilyttävän. Hän sanoi masennukseni olevan hyvin lievä ja ajan näyttävän.

Aika näytti, että apua en saanut ja yritin kuolla. Jo se oli hoitovirhe, mutta kukaan ei asiaan puuttunut.

Masennusta sairautena voi verrata leukemiaan, mutta omakohtainen kokemukseni on, että se on pahempi. Masentunut ei saa edes avusta lohtua.

Turkuun palasin saman lääkärin potilaaksi vuonna 2002 muistaen, että hän oli jo aikaisemmin ollut täysin kykenemätön arvioimaan tilaani. Lääkäriään ei voi noin vain valita. Jos oikeuksiaan penää, tuntuu että olet heti vaikea potilas, jolla on luonteessa vikaa ja jolle kahvihuoneessa naureskellaan.

En ymmärrä, miksi lääkärinpaperit ja psykiatrin valtuudet voivat saada ihmiset, joilla ei ole empatian kykyä tai jotka eivät noudata absoluuttista rehellisyyttä ja moraalia. Kertaakaan en ole julkisella puolella kuullut lääkärin sanovan, että toimitaan ”potilaan parhaaksi”. Ehkä työn tekemisen motiivi onkin jokin aivan muu, kenties yhteiskunnallinen arvostus ja muhkea palkkapussi.

Eikö lääkäreille tehdä lääketieteellisessä koulutuksessa psykologisia testejä? Lääkärin tulisi ymmärtää yhteiskuntaa ja psykologian perusteista vähintään se, että mikäli ihmisen persoonaa kritisoidaan, ihminen nousee puolustuskannalle.

Siinä vaiheessa, kun vakavaa masennusta aletaan kutsua persoonallisuushäiriöksi, lähtee kaikki luottamus ihmisiin. Kun kysyy, mitä diagnoosi oikein tarkoittaa, vastauksia ei saa, sillä kukaan lääkäri ei ole osannut eikä viitsinyt sitä selittää. On liian kiire.

Persoonallisuushäiriö on kuitenkin siinä mielessä käyttökelpoinen ja nykyisin myös hyvin yleinen diagnoosi, että se voidaan antaa lähes jokaiselle, etenkin silloin, jos sanoo väärän tai ruman sanan lääkärille tai hoitajalle, sillä vihastua ei saa. Ilman tunteita ihminen on oikeanlainen, ja tällä diagnoosilla voidaan vetää huomio pois lääkärin mahdollisista hoitovirheistä ja epäonnistumisista, koska diagnoosi on ”parantumaton” ja omalla tavallaan potilaan ”omaa syytä”.

Kun poliisin vastaanotolla on tietääkseni keskustelemassa kaksi poliisia yhtä epäiltyä kohden, psykiatrisella vastaanotolla on vain potilas ja lääkäri. Asiat tallentuvat potilasasiakirjoihin sellaisena kuin lääkäri ne sinne merkitsee. Sitä en tiedä, kuka näitä potilaskirjoja lukee. Kuka on ylin tuomari terveydenhuollossa?

Potilas ei voi tehdä samaa lääkäristä, tietenkään. Miksi lääkäri sitten voi potilasasiakirjoissa käyttää viranomaisen oikeutta muotoilla asiat siten, että ne vievät huomion lääkärin epäonnistumisista potilaan tilan ongelmallisuuteen, vaikka lääkärin etiikan ja moraalin tulisi olla ylitse jopa muiden virkojen moraalisten vaatimusten?

Kuka valvoo lääkäreitä? Miksi potilasvahinkovastuuyhdistys ei korvaa psykiatrisia hoitovirheitä?

Kuinka moni ihminen tässä maassa ei saa apua? Kuinka moni vaarallisen keskinkertaisesti älykäs saa toimia psykiatrina? Kuinka masentunut jaksaisi nousta barrikadeille ja vaatia omia oikeuksiaan, kun tarvitsee itse tukea ja apua? Pelottavaa."

Minä olen saanut skitso diagnoosin jota en enää hyväksy. se tehtiin minusta väärin ja ne testit niin varmaan yli puolet suomen väestöstä olisi saanut niilä perustein skitso diagnoosin. no nyt yritän piruuttani muuttaa sitä saatua puretuksi , en itsekään usko näin käyvän olen kumminkin loppujen lopuksi realisti. se merkitsisi monen lääkärin ja tohtorin tunaroineen kohdallani ja sitä ei ainutkaan tämän psyykepaska tieteen hippokraten valan tehnyt tee.
sanotaan ennemmin hyväksytään vääryys kuin totuus jos se ei ole lääkäreiden totuus toivoton juttu. KOKEILKAA T,. E.R

Diagnoosi on ehkä joskus monen (2-3) terveyshenkilöstöhenkilön "mielipide" erilaisten paperikysymyksien perusteella. Eivät ne oikeaakaan diagnoosia osaa antaa, eikä minulla ainakaan riitä aika tai mielikuvitus kirjoittelemaan joillekin potilasasiamiehille, mitä väliä jos naapurilla on väärä mielipide minusta. Ei se oikeaakaan osaa muodostaa.

Zuomi on täynnä ihmisiä joille on turha puhua saadakseen erilaista kohtelua. En usko että kirjoituksiakaan lukevat. Ne, joilla mielikuvitus riittää lakimiesten yms. isompien pamppujen vetoon omaa "tuomiota" lieventämään I wizh guud lak.

Se että välittää diagnoosista, kertoo että välittää ehkä liikaa siitä mitä muut ihmiset ajattelee sinusta. Voi myös olla merkki siitä että antaa itsensä uskoa muiden ihmisten näkemyksiä sinusta enemmän kuin omaa näkemystä itsestäsi. Kummassakaan tapauksessa diagnoosi ei ole juurisyy. Mullakin on pitkittyneen psykoosin diagnoosi enkä ole antanut sen haitata elämääni. Itse psykoosikaan ei haitannut elämääni, vaan oma reagointini ääniin, lääkitys ja osastolle vangitseminen.

Jos välität liikaa siitä mitä muut ajattelee sinusta niin tulet elämään stressipitoista ja kapea-alaista elämää. Jos annat muiden määritellä itsesi olet manipuloitavissa ja altis hyväksikäytölle. On helppo luulla olevansa onnellinen kun on pikku dopamiinihuuruissa vapaa-aikana ja tietää pääsevänsä sinne säännöllisesti, mutta se on addiktin onnea, halpaa, särkyvää ja pinnallista.

"Se että välittää diagnoosista, kertoo että välittää ehkä liikaa siitä mitä muut ihmiset ajattelee sinusta."

Eihän kenellekään ole samantekevää mitä terveydenhuollon papereissa lukee. Varsinkin kun ne psykiatrisetkin kertomukset ovat nykyään kaikkien yleislääkärienkin luettavissa joka vastaanotolla. Ei mikään pikkujuttu.

Eräs tuttavani kärsi aika paljon erilaisista psyykediagnooseista mitä hänelle laitettiin eri elämänvaiheissa. Hänellä on asperger-oireyhtymä.
Sitä ennen hän ehti saada mm. skitsofreniadiagnoosin, masennusdiagnoosin, epävakaan persoonallisuushäiriödiagnoosin ja vaativan persoonallisuuden piirteitä -diagnoosin. Tarpeetonta sanoakin nämä olivat kaikki potaskaa. Tunnen kyseisen henkilön hyvin. Ainoa noista mikä piti vähän paikkansa ajoittain oli lievä masennus, koska hänen elämäntilanteensa oli aika vaikea mm. työttömyyden ja somaattisen sairauden vuoksi. Mutta silloinkin, kun hän sai masennusdiagnoosin, hän ei ollut masentunut, vaan toisena ajankohtana. Eli mikään ei ollut oikein, muuta kuin tuo asperger. Ja kaiken kruunuksi: sen asperger-diagnoosin hän sai selville itse. Lukemalla. Sitten hän meni usean lääkärin vastaanotolle, mm. neurologin, ja sai lopulta kirjoihinsa "oikean" diagnoosin.

Niistä vääristä diagnooseista ei tietenkään ole kumottu yhtäkään. Ne on tehty eri paikoissa, julkisella, eri ajankohtina. ja kaikki ovat edelleen voimassa tahoillaan. Kumoaminen vaatisi vaivaa ja ehkä ulkopuolisia lausuntojakin. Tuttavani ei ole jaksanut ryhtyä siihen.

Psykiatriset diagnoosit ovat huuhaata, pseudotieteellistä huttua. Asperger on psykiatristen diagnoosien luettelossa, mutta sen pohja on todistetusti neurologinen, joten se ei sinne oikeastaan kuuluisi. Vaikka asperger-oireyhtymänkin syistä kiistellään, tiede ei ole sanonut vielä viimeistä sanaa... asperger on kuitenkin paremmin dokumentoitu hermostollisena tilana kuin psyykediagnoosit.