Sisaruskateus, kohdistatko vai kohdentuuko

Jonkinlaista sisaruskateutta lienee kaikkien sisarusten välillä jossain elämänvaiheessa.
Jos siitä ei ole päässyt eroon 60-vuotiaana, niin tilanne on vaikea.

Et kertonut, mistä sisaruuskateus johtuu, joten on mahdotonta ottaa kantaa aloitukseesi.

Kerro hiukan lisää, mistä on kysymys! Ehkäpä sitten osaan asiasta jotain kirjoittaakin.

En tunnista omasta elämästäni kateutta sisarusteni välillä.
Olen kasvanut vanhimpana ja ainoana tyttönä poikakatraan rinnalla.
Aina ollaan yhtä pidetty, joskus tosin tunsin harmitusta siitä, että pojilla oli poikien jutut, mutta se oli silloin enemmänkin ulkopuolisuutta kuin kateutta.

Sisarkateus voi olla joskus piilossa kauan, mutta sitten kun tulee aika, jolloin vanhempien jättämää perintöä ruvetaan jakamaan, silloin se vasta saattaa ryöpsähtää esiin. Joku on lapsuudessa ja nuoruudessa jo mielestään saanut vähemmän rakkautta, vähemmän vanhempien välittämistä tai muutoin jäänyt jostain syystä vähemmälle kuin muut. Ne on kyllä tosi kimurantteja juttuja selvitellä sitten jälkikäteen ja voivat tulla jopa täytenä yllätyksenä muille sisaruksille. Ehkä silloin on kyse juuri sisarkateudesta, joka on tavallaan lakaistu maton alle. vanhempien vielä eläessä.

Ikävöin aika ajoin kotiseutuani ja sukulaisiani. Sinne on huono päästä, kun on aika korvessa, enkä uskalla lähteä yksin autolla pitkää matkaa ajamaan. Vaikka pääsisin paikalle julkisilla, sielläkin paikkojen välimatkat ovat pitkiä, julkisia ei kulje ja taksimatkat tulevat kalliiksi. Toivoisin, että he kuskaisivat junalle ja takaisin ja paikan päällä tapahtumaan mitä varten olen lähtenyt. Maksaisin mielelläni, ilmaiseksi ei tarvitse ajaa eikä majoittaa. Olen joskus pyytänyt nykyisestä asuinpaikastani ystävän mukaan ajamaan ja olemme yöpyneet matkustajakodissa. Se olisikin paras vaihtoehto, mutta aina ei löydy sellaista joka haluaa lähteä.
Nyt kävi niin että toinen pyysi luokseen ja paria tuntia ennen täältä lähtöäni soitti, ettei otakaan. Suuri sukulaistapaaminen meni ohi ja sisko tiesi kyllä loukkaavansa, ilmeisesti nautti sydämensä pohjasta. Olisin kovin mielelläni tavannut sukulaisia, joita tapaan todella harvoin, ehkä osaa näistä en koskaan. En enää ehtinyt järjestää mitään.
Yleensäkin tuntuu, että minut hyväksytään vain silloin kun menee huonosti. Jos pääsen vaikeuksien yli ja voin hyvin niin silloin välit viilenevät.
Nyt kun tätä kirjoitan, asia tuntuu vähempimerkityksellistä kuin mitä todella tunsin.

Omakohtaisesti en ole koskaan tuntenut kateutta sisariani kohtaan. Olen vain iloinen jos heillä on hyvä elämä ja ovat menestyneet; kukaan meistä ei ole syntynyt kultalusikka suussa ja jokainen on itse rakentanut oman kohtalonsa omilla ehdoillaan. En ole havainnut koskaan mitään kateutta omien sisarieni tai veljieni kesken. Surullista luettavaa...meillä on avoimet ovet ja katettu pöytä kaikille sisaruksille. läheltä tai kaukaa. Nytkin meillä on veli USA:sta viikon visiitillä