Tässä tietoa skitsofreniasta

Nimenomaan ne lääkkeet kutistaa aivoja, jos niitä syö vuosia. Kannattaa syödä antipsykootteja vain sen aikaa, että oireet häviää.
Diapamit on hyviä lääkkeitä, ennemmin niitä, jos ei nukuta muuten.

Edelliselle: Totta, Diapamit ja muut bentso-ryhmän lääkkeet ovat hyviä lääkkeitä rauhoittumiseen. Niihin kehittyy vaan aika nopeasti riippuvuus ja vieroitusoireet voivat olla sellaisia, että ahdistus on entistä kovempi. Unen laatua bentsot heikentävät pitkällä aikavälillä myös, syvä uni vähenee. Mutta lyhytaikaisessa käytössä, muutaman päivän tai korkeintaan viikon ajan käytettynä, ne ovat aika turvallisia lääkkeitä.

Psykoosista ja sen hoidosta suosittelen seuraavaa dokumenttia Avoimen dialogin hoitomallista, joka on käytössä Länsi-Lapissa. Sillä saadaan erinomaisia tuloksia, 80-90 prosenttia hoidetuista toipuu kokonaan.

Hoitomallissa vältetään neuroleptejä, bentsoja käytetään akuuteissa tilanteissa rauhoittamiseen mikäli on tarvetta.

https://www.youtube.com/watch?v=c4aKg7gZZrk

Minun on todella vaikea uskoa, että olen kymmenen vuotta elänyt töissä käyden ja kaksi maisterintutkintoa suorittanut täysin tietämättömänä tuosta aivoissani kytevästä sairausprosessista, joka tuhoaa etuotsalohkoani ja tuhoaa kognitiivista suorituskykyäni. Mitä enemmän luen näiden tieteentekijöiden tutkimuksia oletetusta "sairaudestani", sitä enemmän uskoni heikkenee tieteellisen koulutuksen saaneiden ihmisten älykkyyteen ja päättelykykyyn. Toisaalta en ole yllättynyt niitä lukiessani, että miksi hoitosuhteeni katkesi kauan sitten siihen, että psykiatrit melkein tappoivat minut lääkityskiimassaan. Heillä on todella häiriintynyt kuva potilaistaan ja hoitamistaan ongelmista. Lääkityksen vaikutukset sotketaan johonkin kuvitteellisen sairauden vaikutuksiin, vaikka sairauden diagnostiikka on jo itsessään niin kehittymätöntä, että on potilailla on erittäin suuri riski saada eri diagnoosi eri lääkäreiltä ja eri ajanjaksoilta. En yhtään ihmetttele, miksi avoimen dialogin mallissa on saatu skitsofrenian vuosittainen ilmaantuvuus laskemaan33/ 100 000 kohti 3/100 000 kohti. Ei paljon tarvitse tehdä oikein, jos vallitseva hoitoparadigma on itsessään erittäin merkittävä psykoosien uusiutumisriskiä nostava tekijä. Sen näkee jokainen, joka ei ole jälkeenjäänyt ja osaa ajatellla omilla aivoillaan.

Mahtoiko tutkija tosiaan ajatella sitä että skitsofreniadiagnoosin saaneet ovat käyttäneet kovia aivoja tuhoavia lääkkeitä ties kuinka kauan. Voisi tarkistaa väitöskirjasta, jos viitsisi, mutta ei kiinosta kun on toisia tutkimuksia. Lääkkeet tekevät kauheita oireita, ei niitä kannata ihmisille mainostaa eikä ainakaan pakkosyöttää. Voi tulla vaikka tapposyyte.

https://keskustelu.suomi24.fi/t/7111286/laakkeet-tuhoaa-vaan-ihmisen

Olisi mukava nähdä objektiivisia vertaisarvioituja todisteita siitä että skitsofrenia on oikeasti olemassa oleva sairaus.

Psykiatri Loren Mosher sai hyviä tuloksia skitsofrenian hoidossa välttämällä
psykoosilääkkeiden käyttöä (ks. luku 6), mutta muut psykiatrit kokivat hänen
metodinsa uhkaaviksi.22 Mosherin henkilökunta kohteli potilaita empaattisesti
ja arvostaen ja käytti mahdollisimman vähän lääkkeitä. Potilaiden psykoosijaksot uusivat harvemmin ja he pystyivät säilyttämään työpaikkansa ja opiskelemaan paremmin kuin ne, jotka saivat psykoosilääkkeitä. Hänen hoitohenkilökuntaansa ei kuulunut psykiatreja, ja asiantuntijat kokivat loukkauksena,
että tavalliset ihmiset pystyivät auttamaan hulluksi tulleita enemmän kuin psykiatrit ihmelääkkeillään. Mosher oli kuitenkin Yhdysvaltain kansallisen
mielenterveysinstituutin (NIMH) skitsofreniakeskuksen johtaja, joten häntä
ei ollut helppo pysäyttää. NIMHin kliinisen projektikomitean oli siis saatava
hänen tutkimustiiminsä lähestymistapa vaikuttamaan tieteellisesti epäilyttävältä. Komitea myös vähensi Mosherin projektin rahoitusta niin paljon, ettei
sitä enää voitu jatkaa.22
Tämä on hopeaselkäpsykiatrien standardimenettely, mikäli projektin
tulokset uhkaavat status quota ja heidän huolellisesti muokkaamaansa kuvaa psykiatriasta. Mosher yritti kiertää esteen hakemalla rahoitusta toiselta
NIMHin osastolta, jonka alaa oli sosiaalihuolto, ja vertaisarviointikomitea oli
erittäin innostunut. Kliininen projektikomitea kuitenkin ampui projektin alas,
koska se uhkasi koko akateemisen lääkemalliin perustuvan psykiatrian uskottavuutta. Se vihjaili tutkimuksesta muka löytyneen ”vakavia virheitä” ja viimeinen isku oli, että lisärahoitusta heruisi vain, jos Mosher väistyisi projektin
johdosta ja komitea voisi suunnitella projektin uudestaan!
Tämä on yksi rumimmista tempuista, joita olen koskaan nähnyt käytettävän korkeassa asemassa olevaa tutkijaa vastaan, ja 25 vuotta myöhemmin
Mosher sanoi katkerasti: ”Koska tulokset olivat niin hyviä, minä en mitenkään voinut olla rehellinen tiedemies.”22 Kun komitea oli tehnyt projektista
selvää eikä rehellisyydestä enää ollut haittaa, se kuitenkin teki tämän hämmästyttävän tunnustuksen:
”Projekti on luultavasti osoittanut, että joustava, lääkkeetön psykososiaalinen hoito-ohjelma, joka toteutetaan muualla kuin sairaalassa ja jossa hoitohenkilökunta koostuu muista kuin asiantuntijoista, voi toimia yhtä hyvin kuin
perinteinen sairaalan ulkopuolella annettu mielenterveyshoito.”22
Mosherista tehtiin hylkiö ja hänet potkaistiin kolme vuotta myöhemmin
kokonaan ulos NIMHista. Jos muut yhdysvaltalaiset uskaltautuivat kyseenalaistamaan neuroleptien ansioita, he oppivat pian, ettei se edistäisi heidän
uraansa, eikä NIMH myöntänyt enää varoja tämäntyyppisille projekteille.4
Mosherin metodit otettiin kuitenkin käyttöön useissa Euroopan maissa,
ja muut lääkärit raportoivat saaneensa mahdollisimman vähäisellä lääkkeiden käytöllä yhtä hyviä tuloksia kuin Mosher.22 Monta vuotta myöhemmin
psykiatri John Bola analysoi Mosherin tutkimuksen seuranta-aineiston, joka
oli siihen asti vain kerännyt pölyä arkistossa, ja havaitsi tulosten olevan vielä
positiivisempia kuin mitä Mosher oli julkaissut.22
Mosherin tulokset on vahvistettu Suomessa.4
Kokeilut alkoivat vuonna 1969,
kun psykiatri Yrjö Alanen neuvoi henkilökuntaansa kuuntelemaan potilai
ta, jotka vainoharhaisista puheistaan huolimatta kertoivat usein mielekkäitä
tarinoita vaikeasta taustastaan. Hoidon ydin oli ryhmäperheterapia, jossa ei
keskitytty psykoottisiin oireisiin vaan toivon säilyttämiseen. Potilaan otetta
elämästä vahvistettiin puhumalla hänen aikaisemmista onnistumisistaan. Nykyään Suomen suositukset ovat valitettavasti melko lailla valtavirtaa – potilaiden lääkitystä suositellaan jatkettavan ainakin viisi vuotta ensimmäisen
sairausjakson jälkeen, mikä on katastrofin resepti.
Lapissa työtä jatkoi Jaakko Seikkula, ja metodi alettiin tuntea avoimen
dialogin nimellä. 75 potilaan otoksessa, jossa 30:lla oli skitsofrenia ja 45:llä
muita psykooseja, kahta kolmasosaa ei ollut koskaan altistettu psykoosilääkkeillä, mutta viiden vuoden kuluttua 80 % oli töissä, koulutuksessa tai etsi
töitä.4 Seikkula on selittänyt Whitakerille, että jos ihmiset pannaan lääkehoitoon, he menettävät otteensa elämästä eivätkä enää osaa pitää huolta itsestään. Ideana on siis rajoittaa psykotrooppisten lääkkeiden käyttöä pitämällä
avoimia kokouksia, missä osallistujat jakavat vapaasti ajatuksiaan. Näissä
tapaamisissa käytetään hyvin erilaista kieltä kuin mitä terapeutit yleensä käyttävät, ja potilaiden kokemuksia ja ajatuksia ja myös omaisten kokemuksia ja
ajatuksia kuunnellaan enemmän.4
Kuten tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard kirjoitti 1800-luvulla, ihmiset on kohdattava heidän omalla alueellaan.
Se pätee myös psykiatriaan.
Tärkeä osa metodia on, että hoitotiimi järjestää tapaamisen vuorokauden
sisällä, jos psykoosi on tulollaan. Länsi-Lapissa ilmenee vuosittain vain 2–3
uutta skitsofreniatapausta, mikä on 90 % vähemmän kuin 1980-luvun alussa. Syynä on se, että psykoottiset jaksot kestävät harvemmin pitempään kuin
puoli vuotta

https://www.tuimakka.fi/psykiatria-hajalla

Psykiatriset diagnoosit

Diagnoosien kyseenalaistaminen lähti vauhdilla liikkelle, kun David Rosenhan johti kuuluisan valepotilaskokeen 1970-luvun alkupuolella. Kokeen innoittamana tehdyt selvitykset asettivat psykiatrian kyvyn erotella psyykkisesti sairaat terveistä vähintäänkin kyseenalaiseksi. Työn helpottamiseksi ja uskottavuuden parantamiseksi luotiin DSM eli psykiatrinen diagnoosiluokitus. Koska DSM luetteloi ja kuvaa erilaisia henkisen kärsimylsen luokkia, viestittävä kuvaus pulman luonteesta saattoi parantua.

Daviesin kirjan ehdottomasti mielenkiintoisin osa on kuvaus Robert Spitzerin johtaman ryhmän työskentelystä. Lyhyesti luonnehtien diagnoosiluokitus syntyi huutoäänestystä muistuttavan prosessin kautta. Äänestäminen ei ole tiedettä vaan kulttuuria. Pulmana on, että psyykkistä diagnoosia voi vain hyvin harvoin perustaa verikokeisiin tai muihin objektiivisesti havaittaviin merkkeihin.

Mielenterveyteen liittyvät pulmat eivät odota ”löydetyksi tulemistaan”, kuten vaikkapa molekyylit tai bakteerit. Siksi diagnoosiluokitus ei anna viitettä siitä, miten kärsimystä tulisi lievittää ja/tai mistä kärsimys johtuu. Psykiatriset diagnoosit olisikin nähtävä ikään kuin tähtikuvioina, joita ihmiset ovat eri aikoina hahmotelleet tähtitaivaalta. Diagnoosi on parhaimmillaan valistunut arvaus ja pahimmassa tapauksessa pimeässä hapuilua.

Luokituksen kehittäjät eli Spitzer ja kumppanit toki ymmärtävät luokituksen rajoitukset, mutta suuren yleisön keskuudessa esimerkiksi traumaperäinen stressireaktio, vakava masennustila, sosiaalisten tilanteiden pelko tai epävakaa persoonallisuus alettiin mieltää yhtä todellisiksi sairauksiksi kuin nielurisatulehdus, vyöruusu tai flunssa.

Olen kauan väittänyt, että psykiatrian järjestelmä lepää pakkohoidon ja syyntakeettomuusvetoomuksen varassa ja että kumpikin on vallan turmeltuneisuuden paradigma (yleisesti hyväksytty asiantila). Jos “potilaaksi” kutsuttu henkilö ei riko mitään lakia, hänellä on oikeus vapauteen. Jos hän rikkoo lakia, hänet tulee viedä oikeuteen ja rikosoikeudellisen järjestelmän tulee julistaa hänet syylliseksi tai syyttömäksi.

Jotkut ihmiset pahoinpitelevät, raiskaavat, ryöstävät ja tappavat toisia ja siten vaarantavat yhteiskunnan. Miten psykiatria auttaa heidän käsittelyään? Tahdosta riippumattomalla mielisairaalaan passittamisella (civil commitment), joka on eufemismi (kiertoilmaus)turvasäilöön ottamiselle, ja syyntakeettomuusvetoomuksella ja -järjestelyllä, jotka ovat eufemismi vangitsemisen määrittelemiselle hoidoksi (tai strategiaksi syyllisyydestä päästämiseksi). Nämä kaksi menettelytapaa ovat ne pilarit, joiden varassa psykiatrian mahti lepää. Kumpikin laillistaa kuvitelman psykiatrisesta asiantuntemuksesta hoitaa “vaarallisuutta”.

Kumpikin luo ja vahvistaa illuusiota, että me toimimme viisaasti ja hyvin kiusallisten sosiaalisten ongelmien suhteen, kun tosiasiassa me sotkemme ja pahennamme niitä. Näin psykiatrian mahti turmelee paitsi psykiatrit, jotka käyttävät sitä, ja potilaat, jotka joutuvat sen alaisiksi, myös sen yhteiskunnan, joka tukee sitä. – – Vastentahtoisille psykiatrisille väliintuloille ei ole sen enempää oikeutusta kuin tarvetta.

Moderni psykiatria epäinhimillistää ihmisen kieltämällä ihmisen henkilökohtaisen vastuun olemassaolon tai jopa mahdollisuuden moraalisena toimijana. – – (Psykiatrian mandaattina) on juuri hämärtää, ja todella kieltää, elämän eettiset pulmat ja muuttaa ne lääketieteellisiksi ja teknisiksi ongelmiksi, joihin apu saadaan “asiantuntijoiden ratkaisuista”.

Mielenterveyspotilaat eivät tarvitse mielisairaaloita; he tarvitsevat asyyleja, turvapaikkoja, joissa he ovat turvassa suojelijoiksi tekeytyneiden vainoajien pakkovaltaa vastaan.

Jos käyttäytymisterapeuteilta viedään lääketieteen ammatillinen tuki ja hoidon yhteiskunnallinen oikeutus, heidän täytyisi myydä palveluitaan avoimilla markkinoilla; siellä he eivät voisi pakottaa vastentahtoisia asiakkaita tekemään asioita, joita nämä eivät halua tehdä, eivätkä he voisi huijata yleisöä ja valtiota tukemaan heitä veronmaksajien kustannuksella.

Minulle eräs selvimmistä asioista psykiatriassa on ollut se, että psykoterapia on vain puhumista ja kuuntelemista. Koska tässä keskustelussa, riippumatta siitä, kuinka mahtipontisesti sitä nimitämme, on kysymys siitä, kuinka ihmisten tulisi elää, on selvää, että psykoterapia on papillista (sielunhoidollista) toimintaa eikä lääketieteellistä toimintaa (Szasz: “The Myth of Psychoterapy”, 2. p., esipuhe).

Itse asiassa ei ole olemassa sellaista asiaa kuin psykoterapia. Aivan kuten psyykkinen sairaus, myös psykoterapia on vain kielikuva ja myytti (Szasz: “The Myth of Psychoterapy”, 1. p., esipuhe).

Lyhyesti sanottuna, ei ole olemassa sellaista asiaa kuin skitsofrenia (Szasz: “Schizophrenia – The Sacred Symbol of Psychiatry”, s. 191).

https://madinfinland.org/diagnostiikka_relativismi/

Rosenhanin tutkimus ja diagnoosin yhteys stigmaan
Psykiatriset sairaudet perustuvat sopimuksen varaisten oireiden yhteenlaskuun, jossa potilaalla on esiinnyttävä tietty määrä oireita, jotta sairaus voitaisiin diagnosoida. Toisinaan diagnoosi tehdään pelkän lääkärin intuition perusteella, mikä tekee diagnoosista luonnollisesti vieläkin epävarmemman. Konsensukseen perustuvien diagnoosien tekeminen onkin osoittautunut odotetun vaikeaksi. Tästä klassinen esimerkki on psykologi David Rosenhanin johtaman tutkijaryhmän 70-luvulla tekemä koe.5 Rosenhanin tutkimus osoitti, että psykiatriseen hoitoon lähetettyä ihmistä tulkitaan siinä roolissa ja asiayhteydessä, missä hän sattuu olemaan. Tutkimuksessa Rosenhan ja seitsemän muuta tutkijaa hakeutuivat psykiatrisen sairaalan vastaanottoon väittäen kuulevansa ääniä. Muuten he käyttäytyivät täysin normaalisti. Kaikki tutkijat otettiin sairaalaan, missä he lopettivat väittämästä kuulevansa ääniä. Tutkijoita pidettiin kuitenkin mielisairaina, koska he olivat potilaan roolissa psykiatrisessa sairaalassa. Heitä pidettiin sairaalahoidossa keskimäärin 19 päivää ja heille määrättiin tuona aikana 2100 pilleriä psyykenlääkkeitä, jotka he kuitenkin jättivät salaa syömättä. Kaikki kotiutuivat diagnoosilla oireettomassa vaiheessa oleva skitsofrenia.

Kokeen jälkeen eräässä sairaalassa ei uskottu Rosenhanin tutkimustulosta. Rosenhan kertoi lähettävänsä kyseiseen sairaalaan seuraavan kolmen kuukauden aikana valepotilaita. Sairaala raportoikin pian tunnistaneensa 40 Rosenhanin lähettämää valepotilasta. Rosenhan vastasi, että todellisuudessa valepotilaita ei oltu lähetetty yhtäkään.

Kuten edellinen esimerkki osoittaa, psykiatrinen diagnostiikka on niin epämääräistä, että se jättää paljon tulkinnan varaa lääkärille. Esimerkkinä voidaan käyttää skitsofreniadiagnoosista tuttua määrettä: ”esiintyy suurimman osan ajasta tai jonkin aikaa useimpien päivien ajan”. Ilmiöitä, joita psykiatriassa nimitetään sairauden oireiksi, esiintyy jokaisella ihmisellä ja myös tämä seikka tekee psykiatrisesta sairausluokittelusta hyvin kyseenalaista. Tätä havainnollistaa 70-luvulla tehty tutkimus, jossa tutkijat haastattelivat 463 terveeksi luokiteltua ihmistä, ja heistä jokaiselta löytyi ajatuksia, uskomuksia, mielialoja tai fantasioita, jotka olisi voitu tulkita sopivassa asiayhteydessä tukemaan mielisairausdiagnoosia.5

Rosenhanin tutkimus osoitti, että diagnoosin asettamisen jälkeen ihminen tulkitaan diagnoosinsa kantajana ja ihminen itse tulkitsee itsensä diagnoosin mukaisen sairauden kantajaksi. Lisäksi molemmat edellä käsitellyt tutkimukset osoittavat, että diagnosointi on erittäin tulkinnanvaraista ja käytännössä mahdotonta tehdä järkiperusteisesti. Tämän vuoksi niiden käyttöä tulisi myös aina välttää. Psykiatrinen diagnoosi sosiaalisena konstruktiona onkin todellinen leimautumisen lähde sekä alistamisen oikeuttaja, ja leimautuminen sinetöidään usein elinikäisellä lääkehoidolla. Esimerkiksi ne mitä nykyään kutsutaan psykoosilääkkeiksi, otettiin 1950-luvulla käyttöön voimakkaina rauhoittajina, joilla ei ollut tarkoituskaan parantaa ketään.7 Nykyiset voimakkaat rauhoittajat paitsi tekevät käyttäjistään zombimaisia, niin lihottavat erittäin voimakkaasti ja aiheuttavat insuliiniresistenssiä sekä lähes 20 vuotta aikaistuvan kuoleman.5,7 Elinikäiseen lääkehoitoon alistaminen ei ole mahdollista ilman psykiatrista diagnoosia.

Miten relativismiin reagoidaan alan sisällä?
Sairauskäsityksen epätieteellisyys ja perustuminen jyrkkään relativismiin tiedostetaan varsin hyvin myös psykiatrian alan sisällä ja diagnooseille on aina yritetty etsiä vimmatusti biologisia korrelaatteja. Tämän voi yhdistää siihen, että aivo- ja geenitutkimuksiin on käytetty miljardeja ja taas miljardeja dollareita saamatta tuloksia.5,8 Esimerkiksi jopa Amerikan psykiatriyhdistys APA on joutunut myöntämään, että masennuksen serotoniinihypoteesille ei ole saatu vuosikymmenten tutkimusteenkaan jälkeen vahvistusta.7 Kemialliset epätasapainot ovatkin pitkälti lääketeollisuuden sekä sen agentteina toimivien psykiatrien lobbauksen tulosta ja on esitetty jopa verrattu neurolepteja insuliiniin.5,7 ”Skitsofreniageenien” etsimisen puolestaan olisi pitänyt lopettaa jo Pekka Tienarin kaksostutkimus vuodelta 1963, jossa toisistaan erilleen adoptoitujen identtisten kaksosten kohdalla skitsofrenian konkordanssi, eli samanaikainen esiintyvyys, oli 0.9 Kuten ruotsalainen psykiatri Johan Cullberg on todennut, mitään biologisia korrelaatteja ei ole olemassa edes psykoosin suhteen, jossa biologisen psykiatrian tutkimuksen painopiste nykyään on.10 Tästä johtuen niitä ei ole voitu koskaan potilaille osoittaa ja psykiatriset diagnoosit pysyvät konsensuksen varaisina konstruktioina ja inhimillisyyden patologisointiin, taloudelliseen tuottavuuteen, potilaiden alistamiseen sekä erilaisuuden suvaitsemattuuteen perustuvan toiminnan oikeuttajina.