Tykistön ampumamenetelmät. Oliko Suomi edelläkävijä tulen korjaamisessa?

Ei mikään ihme. Tulen korjaamisen kehittyminen kulkee käsi kädessä sen asian kanssa että käsitetäänkö bolshevismin mädännäisyys ja Neuvostoliiton pahuus vai ei. USA:ssa ja Britanniassa meni yllättävän pitkään ennen kuin Neuvostoliiton rikollinen valtiollinen luonne tajuttiin.

Ei pidä paikkaansa, everstin arvoinen britti on toteuttanut 100 vuotta sitten vastaavan alulle, menetelmä laajennettiin 1942 alkuvuonna yleiseen käyttöön ja sen esitteli Kenraalimajuri Parham.

Ja pitkään pysyttiin.
Riitti, kun tj määritti maalin ja ilmoitti tähystyssuunnan. Sen jälkeen voitiin ampua vaikka 20 patteristolla. Tulta voitiin korjata, vaikka ei edes tiedetty mikä patteristo ampui.

Murkulaa putkeen & pumpum.

Ye-everstiluutnantti Mielonen on luultavasti ottanut selvää myös Britannian KÄYTÄNNÖSTÄ mikä sillä oli viime sotien aikana. Suomihan siirtyi järjestelmään totaalisesti vuosina 1942-43.

Ehkäpä tuon Parhamin ehdotukset ja mallit eivät ole olleet kovinkaan laajalti käytössä brittiarmeijassa koska Mielosen mukaan armeija siirtyi tulenkorjaamisjärjestelmään vasta lopulta v. 1951-52.

Ps. Britannian maavoimien yleinen kenttätykkimalli oli muuten 87 mm, ainakin divisioonatasolla.

Tuskin olivat edelläkävijöitä suomalaiset. Mutta kysyä sopii miksi suurvallat Saksa, Neuvostoliitto, USA ja Britannia eivät ottaneet sitä käyttöön kuin vasta sodan jälkeen. Sokeuttiko tuo teknologia ja lentokoneet liiaksi eikä simppeliä systeemiä otettu järjestelmällisesti koulutukseen ja täyteen käyttöön vaan jäätiin (korkeintaan) kokeilutasolle?

Juuri pula siitä ettei ollut modernia nopeasti liikuteltavaa tykistöä ja suurvalta vastassa pakotti suomalaiset hakemaan jotain tasoittavaa ratkaisua. Tuossa tilanteessa ja Nenosen arvovallalla suhteellisen yksinkertainen järjestelmä ajettiin läpi Suomessa. Todennäköisesti vähän kaikkialla tykistöpiireissä tällaisia hankkeita oli ollut menossa jo vuosikausia ympäri maailmaa. Puuttui useimmissa maissa vain se että innovaatiot otettiin käyttöön.

Onneksi tämän innovaation kanssa suomalaiset eivät vatuloineet kuten Soten kanssa. Muuten olisi voinut käydä todella huonosti.

Amerikkalaiset kehittivät oman järjestelmänsä 1941, mutta eivät halunneet antaa etulinjan tulenjohtajalle tulikomentoja, vaan rannikkotykistön tapaiseen tulenjohdon keskukseen, koska heillä oli viestiyhteydet kunnossa ja laskenta tapahtui keskitetysti. Tämä menetelmä on kehitetty 1935 Fort Sillissä.

Sekä britit, että amerikkalaiset kuitenkin päätyivät ilmatähysteiseen tulenjohtoon, mitä Suomessakin käytettiin Rukajärvellä.

Miten täällä joku voi väittää, että briteillä ei divisioonan tasolla ollut keskitettyä johtoa, koska heillä oli radiot tulenjohtopesäkkeissä jo 1928 ja Ev.ltn Brooke, joka oli asiaa tutkinut WW1 lähtien, kehitti asiaa siten, että olipa tulenjohto lentokoneessa tai panssarissa, oli oltava radioyhteys, mikä taistelussa saattoi toimia satunnaisesti puhelimen mentyä.

Olipas ne hölmöjä poikia, kun eivät käyttäneet kyyneltä tulenjohdossa,

Parham ei ollut Britanniassa saanut järjestelmää laajaan käyttöön ainakaan 1943-44 mikä ilmenee dokumenteista. Sitä testattiin, todettiin hyväksi mutta kaikesta huolimatta järjestelmään siirryttiin vasta sodan jälkeen .

Joskus innovaation käyttöönoton ongelma voi olla että se on liian sippeli. Haetaan jotain teknoratkaisu tms vaikka halpa ja hyvä olisi otettavissa välittömästi. Sama juttu kun ihminen ei löydä etsimäänsä esinettä joka on aivan silmien edessä, ehkä liian lähellä.

Linkkiä kehiin. Täältä löytyy koko juttu:

https://docplayer.fi/19506395-Ylijohdon-ja-yhtyman-tykisto-toisessa-ilmansodassa-seka-ylijohdon-tykistolle-kuuluvat-tehtavat-ja-kaytto-tavat-meilla.html

Torvald Ekman oli täysipäinen kenraali, hän romukaluston järjesteli tehokkaaseen muotoon Ihantalassa siten, että pystyttiin ampumaan vaikka ilman radioyhteyttä suojaetäisyyden päähän omista.

Suuntaus ei ollut trigonometristen kaavojen muuntaminen korteille, vaan radion käyttö panssareista ja lentokoneista, sekä tulenjohto ilmakuvien pohjalta. Ihantalassa oli jo radiohäirintä voimakasta, puhelin yhteydet lenti näreen oksille heti alkupaukusta.

Ekman oli sotakorkeakoulun opettaja, eikä ilman hänen tulenkäytön johtosuhteita koskevia havaintoja Ihantalan operointi olisi ollut mahdollinen, Nenosen toteamus tulen keskittämisestä yllätyksellisesti ei ole kuin idea iskusta. Ekmanin johtamisopeilla Lucander pystyi siihen kolmen minuutin tulenavaukseen, mikä näyttää tulleen tavoitteeksi eri puolilla maailmaa. . Varmennetut radio- ja puhelinyhteydet sekä ryhmäupseerin radiokeskuksen sieppaustoiminta mahdollistivat tulen keskittämiset jopa 10 minuutissa, Puhelinyhteyksiä kaivettiin, koska ryssä johti myös tulta samoilla taajuuksilla omiin.

Patteristojen ja jv-pataljoonien komentajia jatkosodassa vertaillut tutkimus havaitsi patteriston komentajien olleen paremmin koulutettuja, nuorempia ja teknisiin asioihin enemmän suuntautuneita.

Eräs syy miksi talvisodassa Taipeen puolustus kesti mutta Summa ei johtui siitä että Taipaleessa oli jv-pataljoonaa kohden tuplasti enemmän tykkejä. Puna-armeijalla puolestaan oli joulukuisen Taipaleen epäonnistumisten jälkeen vähemmän tykkejä kun tykistöä jopa siirrettiin siltä suunnalta Summan painopistesuunnalle.

Aarne Blickin (Itä-Kannaksella toimineen armeijakunnan johtajan) mukaan juuri tykistö auttoi ratkaisevasti siinä ettei rintamat siellä murtuneet.

Kunniamaininnat on saatu ja hieno muisto jäi.

Suomalainen tykistö osoitti tehonsa ja korkean ammattitaitonsa jo Tuuloksen tulivalmistelussa (hyökkäysvaihe, 3.syyskuuta 1941). Tulisuunnitelmia laadittaessa kävi ilmi, että saksalaisen 163. Divisioonan tykistö, jonka piti myös osallistua tulivalmisteluun, ei pystynyt siirtämään tulta suomalaisten tahdissa. Tämän takia sille täytyi tehdä oma tulisuunnitelma. Lisäksi saksalaisten patteristojen tulen tarkkuuteen ei myöskään luotettu, eikä niille senkään vuoksi annettu tulitustehtäviä lähelle omaa ryhmitystä, vaan ne saivat ammuttavakseen maaleja, jotka olivat kauempana omista joukoista.

Talissa ja Ihantalassa taistelleen puna-armeijan 30. Kaartinarmeijakunnan sotapäiväkirja kertoo, että omat joukot syötettiin taisteluun kapealla rintamalohkolla, mikä vähäteisessä maastossa aiheutti joukkojen kasaantumisen yhteen. Tämä antoi suomalaisille mahdollisuuden ampua näitä joukkokeskittymiä, ei vain tykistöllä vaan kaikilla aseilla. Maasto suosi suomalaisia.

Lähestymisreitit suomalaisten puolustusasemiin olivat tykistön ja heittimistön tulijärjestelmän (maalialueiden) suojassa. Suomalaisen tykistön tuliasemat olivat enimmäisetäisyydellä rintamalta, millä varmistettiin se, että jos jouduttaisiin vetäytymään, tykistön sulut siirtyisivät viivytyksen mukana järjestelmällisesti siten, että hyökkääviä joukkoja pystyttäisiin kuluttamaan koko ajan. Kuvaus vastaa pääpiirtein suomalaista käsitystä Talin–Ihantalan taistelusta. Suomalaistykistö oli hyvin valmistautunut taistelemaan, erityisesti Ihantalassa. Kaikki tykistöjärjestelmän osat toimivat joustavasti koko taistelualueen ja myös oman ryhmityksen syvyydessä.