Omat hyväksikäyttökokemukset jotenkin vääristäneet elämääni

Minulla on todettu vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä. Olen noin viisikymppinen mies.

Ikävintä on että ymmärrän, tunnen ja tajuan kaiken, ehkä jopa keskiverto kansalaista herkemmin ja
virittyneimmin antennein.

Osaan siis esim lasten ja nuorten käytöksestä, usein nähdä viitteitä, ettei kaikki välttämättä aivan
kunnossa.

Sosiaalinen outouteni, kuitenkin aiheuttaa ( syitä myös muita ) että ympärilläni leijuu ikäänkuin "negatiivinen" karisma, ja ihmisten tuntuu olevan vaikeaa tai mahdotonta ottaa lausuntojani vakavasti tai ns todesta.

Omat lukuisat hyväksikäyttökokemukset, aivan pikkulapsesta, siiihen asti kun kouluni rehtori
sitten alkoi hyväillä ja lyödä ( kesti ekalta luokalta 6 loppuun ) eli koko ala-asteen, aiheuttaneet
sen, että koen näkemäni asiat ikään kuin normaaleina, varsinkin kun koetan jollekulle kertoa,
tuntuu että etteivät ymmärrä, usko tao sivuuttavat vain muuten.

Tänään näin taas miehen, joka joskus kymmenkunta vuotta sitten koetti pakottaa poikaansa
( tai kasvattilastaan, en tiedä ) istumaan saunassa syliinsä ja poika karkasi ja juoksi pukuhuoneeseen
kun avasin saunan oven ja mies painoin erektionsa reisiensä väliin.

Mainitsin lipunmyyjälle joka vain alkoi nauraa ja sanoi, " joo se on kunnalla täällä töissä " ja juttu jäi siihen.

Näin kahdesti vielä lasten kanssa, ja ei olleet kummatkat kerrat ihan ok

Tänään kuulin kun tuli samaan tilaan ja kertoi joko oman poikansa tai tämän kaverin menehtyneen.
Koetin syventyä omiin asioihini ja sulkea mieleni, kun tulin läsnäolostaan niin pahoinvoivaksi.

Kuvittelen että menehtynyt toinen pojista jotka komensi autoonsa joskus 6 vuotta sitten

En voi tietää, mutta kun sanoi jotain , että sillä oli sellaista huumeidenkäyttöä,
niin automaattisesti ajattelin, että kait jos isä tai isäpuoli tai jos toimii sijaiskodissa
tai vastaavassa, ja tekee noita seksijuttuja, niin helpommin kait sitä sortuu aineisiin

Tajuan yhtäaikaa, että on väärin, mutta kun tiedän myös ettei kukaan usko
( näistä näkemistä jutuista jo sen veran aikaa, että pojat jo varmaan nyt jotain 19-20 )

niin en tiedä mikä olisi oikea tapa reagoida/ toimia.

Olen nähnyt, kuullut, ja Minulle on kerrottu niin kamalia juttuja, että jos yht äkkiä
alkaisin jollekkin puhua, ja en pystyisi lopettamaan puhetulvaa, niin viimeinenkin
uskottavuus menisi ja ei varmasti kuulija uskoisi.

Tunnen itseni vieraaksi omassa yhteiskunnassani, kun arkitodellisuus ja ihmisten Minulle
uskomat asiat välillä niin eri maailmoista.

Tuntuu, että ihmiset luulevat että kauheuksia tapahtuu vain jossain elokuvissa,
vaikka pienilläkin paikkakunnilla ja kylissä voi tapahtua aika pahoja asioita.

En ole enää nähnyt miestä lasten kanssa, mutta on yhä kunnan palveluksessa.

En tiedä pojan nimeä jota aikoinaan käytti

Viime kesä näin tuttavan pojan joka sairastunut jotenkin henkisesti

Tuttava jo ennen pojan syntymää kertoi, kuinka rakastaa omaa isäänsä, vaikka
kun oli nuori ja tekivät pyyntimatkoja meren jäälle, isä ja eno molemmat panivat
( liittyi jotenkin siihen kun ei saanut saalista tai jotain ihan outoa ) ja vannotti
etten saa koskaa kertoa kenellekkään.

Nyt kun oma poikansa seonnut, pelkään että tehnyt sille jotain.

Näitä tapauksia tullut elämässä vastaan noin nelisenkymmentä.

Yllättävän moni sanonut ettei saa kenellekkään kertoa, tai aina kun koettanut kertoa,
niin vihaisesti kielletty asia ja annettu ymmärtää että " kuvittelen" tai jotain..

Koen tilanteen outona ja raskaana, en ymmärrä onko tämä osa jotain normaalia
Suomalaista kulttuuria, johon en oman vajavaisuuteni takia vain ole päässyt sisälle,
tai mikä vielä pahempaa, että olen niin syrjäytynyt, ettei mitään sanomaani oteta
vakavasti

Kauhea tilanne elää ja olla, voin kertoa