Hei!
Olemme asuneet mieheni kanssa nyt kohta kolme kuukautta Suomessa. Tapasimme noin vuosi sitten yhteisen työprojektin merkeissä, ja menimme naimisiin marraskuussa. Oleskelulupapäätös on vielä tulematta. Vaikka olen perehtynyt monikulttuurisuuteen monella tavalla, sekä työn puolesta että henkilökohtaisten arvojeni pohjalta, on "monikulttuurinen rakkaussuhde" monella tapaa todella haasteellista. Mieheni on kaukasialainen, jossa kysymykset kunniasta ja häpeästä saavat erilaisia sävyjä kuin Suomessa. Toisaalta olen yllättynyt aika tavalla itsestäni, miten ennakoitunut olen ollut kaikenlaisiin vaikeuksiin. Mieheni on tähän asti oikeastaan selvinnyt byrokratiaviidakossa ja arjessa paremmin kuin minä, sillä pelkään koko ajan, että jotain kauheaa varmasti kohta tapahtuu. Sen sijaan yllätyn häpeissäni siitä, että ennakkoluuloiset odotukseni hänen kohtaamastaan kohtelusta eivät aina pidäkään paikkaansa. Hän on tähän asti pärjännyt mainiosti eri virastoissa, nauttii suomen kielen opiskeluista ja kohtaa uteliasta, auttavaista ja iloista kohtelua.
Koskaan aikaisemmin en toisaalta ole elänyt samalla tavalla päivä kerrallaan kuin nyt. Koska oleskelulupa päätöstä vasta odotellaan, niin on pakko suhtautua myönteisesti ja positiivisesti kaikkeen. Kaikenlaista murehdittavaa tulevaisuuden suhteen on enemmän kuin riittävästi. Mitä tapahtuu, jos päätös on kielteinen, mitä sitten jos hän ei heti löydä töitä tai pääse opiskelemaan, mitä jos hänen sinnikkyytensä laantuu....Mutta haluan uskoa, että kaikki vielä järjestyy parhain päin, niin kaikki tähän asti on mennyt. Ja se saa minut jaksamaan, samoin kuin ennentuntematon rakkauteni miestäni kohtaan.
Tällä hetkellä minua mietityttää ennen kaikkea oman ystäväpiirini suhtautuminen meihin, kaikki suhtautuvat päällisin puolin positiivisesti, mutta ovat samalla varuillaan. Samoin tietenkin ajatukset miehen ja naisen välisestä tasa-arvosta ovat arjessa jatkuvasti koetuksella, ja väännämme kättä esim. miespuolisista ystävistäni ja heidän merkityksestään. Herääkin kysymys, kuinka paljon luovun omista periaatteistani, kuinka suhtaudun mustasukkaisuuteen, kun hän on vuokseni luopunut hienosta urasta (ainakin väliaikaisesti) ja muuttanut tänne minun takiani.
Olisi todella kiinnostavaa kuulla kommentteja ja mielipiteitä sellaisilta, jotka ovat kokeneet nämä alun vaikeudet (?!) ja ja vinkkejä siitä, mikä auttaa jaksaa eteenpäin.
Toiveikkaana kaikesta huolimatta.
Olemme asuneet mieheni kanssa nyt kohta kolme kuukautta Suomessa. Tapasimme noin vuosi sitten yhteisen työprojektin merkeissä, ja menimme naimisiin marraskuussa. Oleskelulupapäätös on vielä tulematta. Vaikka olen perehtynyt monikulttuurisuuteen monella tavalla, sekä työn puolesta että henkilökohtaisten arvojeni pohjalta, on "monikulttuurinen rakkaussuhde" monella tapaa todella haasteellista. Mieheni on kaukasialainen, jossa kysymykset kunniasta ja häpeästä saavat erilaisia sävyjä kuin Suomessa. Toisaalta olen yllättynyt aika tavalla itsestäni, miten ennakoitunut olen ollut kaikenlaisiin vaikeuksiin. Mieheni on tähän asti oikeastaan selvinnyt byrokratiaviidakossa ja arjessa paremmin kuin minä, sillä pelkään koko ajan, että jotain kauheaa varmasti kohta tapahtuu. Sen sijaan yllätyn häpeissäni siitä, että ennakkoluuloiset odotukseni hänen kohtaamastaan kohtelusta eivät aina pidäkään paikkaansa. Hän on tähän asti pärjännyt mainiosti eri virastoissa, nauttii suomen kielen opiskeluista ja kohtaa uteliasta, auttavaista ja iloista kohtelua.
Koskaan aikaisemmin en toisaalta ole elänyt samalla tavalla päivä kerrallaan kuin nyt. Koska oleskelulupa päätöstä vasta odotellaan, niin on pakko suhtautua myönteisesti ja positiivisesti kaikkeen. Kaikenlaista murehdittavaa tulevaisuuden suhteen on enemmän kuin riittävästi. Mitä tapahtuu, jos päätös on kielteinen, mitä sitten jos hän ei heti löydä töitä tai pääse opiskelemaan, mitä jos hänen sinnikkyytensä laantuu....Mutta haluan uskoa, että kaikki vielä järjestyy parhain päin, niin kaikki tähän asti on mennyt. Ja se saa minut jaksamaan, samoin kuin ennentuntematon rakkauteni miestäni kohtaan.
Tällä hetkellä minua mietityttää ennen kaikkea oman ystäväpiirini suhtautuminen meihin, kaikki suhtautuvat päällisin puolin positiivisesti, mutta ovat samalla varuillaan. Samoin tietenkin ajatukset miehen ja naisen välisestä tasa-arvosta ovat arjessa jatkuvasti koetuksella, ja väännämme kättä esim. miespuolisista ystävistäni ja heidän merkityksestään. Herääkin kysymys, kuinka paljon luovun omista periaatteistani, kuinka suhtaudun mustasukkaisuuteen, kun hän on vuokseni luopunut hienosta urasta (ainakin väliaikaisesti) ja muuttanut tänne minun takiani.
Olisi todella kiinnostavaa kuulla kommentteja ja mielipiteitä sellaisilta, jotka ovat kokeneet nämä alun vaikeudet (?!) ja ja vinkkejä siitä, mikä auttaa jaksaa eteenpäin.
Toiveikkaana kaikesta huolimatta.
Vastaukset 15
Vanhimmat
1) ilmeisesti teitä ei ole viranomaisten puolelta "kyykytetty", hyvä niin. Meille (ja monelle muulle parille) kävi toisin.
2) Oleskelulupaa tuskin evätään, koska olette naimisissa. (Onhan avioliitto virallinen molemmissa maissa? Lähetystö/ maistraati-visiitti tarvitaan, riippuen, kumman maan virallistaminen uupuu. Jälkimmäisessä meillä meni alle 15 min. Lisäselvityspyyntö on todennäköisin vaihtoehto, vastausaikaa 1kk.)
3) Alle 3kk uudessa maassa on vielä juhlaa, arki alkaa 3-6 kk maahanmuutosta. Kulttuurishokin koin myös itse ulkomaankomennukselta palatessani, eli se koskee myös paluumuuttajia.
4) Uran jättäminen ja Suomen "siivousalan vaihtoehto" ei takuulla kuulosta miehestäsi hienolta. Suomenkielen- ja ammatillinen uudelleen/lisäkoulutus (joka Suomessat vaaditaan) on takuulla paras vaihtoehto teille. Veikkaisin, että kiivaimmat väittelyt tulette käymään tästä asiasta. Varoitus: kulttuurishokki on vielä tulossa, kuten yllä mainitsin.
5) Tasa-arvokysymykset muovautuvat parisuhteessanne omanlaiseksi välimuodoksi. Se vie aikaa ja varmasti jouduttekeskustelemaan siitä, mikä TEIDÄN tapanne mistäkin asiasta on.
Keskustelkaa ongelmistanne, sillä selviätte. Tasa-arvo on myös molemminpuolista joustamista. Ongelmista voi myös keskustella perheen ulkopuolisille, ystäville, sukulaisille. Itse suhtauduin tuohon hyvinkin varauksellisesti, mutta kyllä se pelkkä puhuminenkin helpottaa.
suomeen ku puhut noin hyvin?
Vaimoni ei saanut oleskelulupaa ja hänet käännytettiin kesällä. Aikamoinen sokki pitkän odottelun lopuksi! Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä maasta. Olisin mennyt mukana, mutta työkin on tehtävä. Kaiken huipuksi hän ei enää saa viisumia Suomeen eli lisää mutkia matkaan. Mutta rakkaus kestää kaiken!
PS. Ei ole tarkoitus peloitella, vaan kertoa kuinka pahimmillaan voi tapahtua. Voimia odotukseen!
Hei,
olisi muka kuulla kauanko jouduitte päätöstä odottelemaan ennen kun sen saitte??Pahin pelkoni on juuri tämä mitä sinulle ja vaimollesi kävi..itse olemme mieheni kanssa odottaneet oleskelu lupaa kohta kaksivuotta ja ulkomaalaisministeriön kotisivuilla käsittely aika on 4-6kk..joten joku mättää ja pahasti.Itse olen luovuttanut soittelun viranomaisille,ainut joka saa jonkunlaisen kontaktin on asianajajamme.
Tällähetkellä olemme molemmat mieheni ja minä niin turhautuneita että suurimmat riidat aiheutuvatkin tästä epävarmuudesta ja unettomista yöistä..jopa mieheni motivaato töissä käymiseen ja jaksamiseen on laskenut.
Kertoisitko lisää tapauksestanne, olisi hyvä peilata sitä omaan tulevaan koitokseen.
kauhistuin kun luin viestisi. Voiko laki tosiaan tehdä jotakin noin kamalaa perheelle!?!? Eikö ole mitään keinoa saada vaimoasi tänne takaisin? Mutta tottahan se on Rakkaus kestää kaiken! Usko, toivo ja rakasta, niin varmasti lopussa kiitos seisoo!
Käännytyksen perusteena oli "maahantulosäädöksien kiertäminen" tms. Tähän olemme "syyllistyneet" mennessämme naimisiin ja hakiessamme oleskelulupaa!
Viisumihakemuksen eväämiseen ei vaimoni meinannut saada mitään perusteluja. Lopulta edustustosta löytyi joku (mahd. uusi) naishenkilö joka kertoi syyksi että "henkilön epäillään jäävän maahan"!
Henkisesti on ollut erittäin raskasta... tällä hetkellä ei tiedetä mitä pitäisi tehdä.
Hei Martti,
Ensinnäkin on varmaankin turha kysyä,että varmasti olette valittaneet molemmista päätöksistä..sitten itse olen selaillut hieman suomenlakia oman tulevaisuuden kannalta..Tässä sinun päätöksen virallinen lakipykälä vastaus.."Oleskelulupa voidaan jättää myöntämättä,jos on PERUSTELTUA (huomioi)aihetta epäillä ulkomaalaisen tarkoituksena olevan maahantuloa tai maassa oleskelua koskevien säännösten kiertäminen"..Minun on tietenkin vaikea lähteä sanomaan,mitkä asiat ovat ns.perusteltuja asioita UVI:N silmissä tapausta paremmin tuntematta,mutta itse lähtisin kysymään näitä mahdollisia perusteluja,ja tietysti paras henkilö johon välittömästi päätöksen kanssa on asianajaja,joka myöskin osaa neuvoa jatkotoimenpiteistä,sillä laillisesti sinulla ja vaimolla on täysioikeus yhteiseen elämään!!!
Paljon voimia!!
Millainen tausta teillä on? Kuinka kauan yhdessäoloa ja missä?
Voin uskoa että raskasta on, itse olen vastaavassa tilanteessa - tai ehkä tuo tilanne on vasta tulossa. Joskin tässä on myös syntymätön lapsi mukana kuvioissa, en tiedä sitten parantaako vai heikentääkö se mahdollisuuksia oleskelulupaan.
Jos DNA-testin perusteella teillä on yhteinen lapsi, saa lapsi Suomen kansalaisuuden niin että napsahtaa! Tämän myötä lapsen äiti saa oleskeluluvan.
Ulkomaalainen, joka ei ole eu:n kansalainen on todella vaikea saada oleskelulupa suomeen. Ulkomaalaisen asema ulkomaalaislain ja uvin päätöksiä nähden, huomattavasti heikompi kuin koiran tai kissan. Uvin tekemät päätökset aiheuttavat monesti todellista tuskaa ja vihaa tätä yhteiskuntaa vastaan eikä suotta.
Nyt ollaan järkkäämässä UVI:a EU-ihmisoikeustuomioistuimeen:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000430&posting=22000000007423885
Toivoa sopii, että asia etenee!
Luulenpa, että UVI antaa oleskeluluvan tuolla perusteella, mutta vasta silloin, kun ette saa äitiyskorvausta (näin kävi meille).
Isiytesi pitänee vahvistaa erikseen. Tarvitaanko DNA-testiä, en tiedä. Keskustele rakentavassa hengessä, mutta kuitenkin samalla vaatien saada vaimosi Suomeen.
(kuulostaa nimittäin siltä, että olet saanut ristiriitaisia tietoja, kuten mekin aikoinaan)
Viisumia ei voi hakea, koska lopullinen tarkoitus on jäädä Suomeen. Siis pitää hakea oleskelulupaa ja käsittääkseni perheensidehakemuksien kohdalla voi nykyään saada PUOLISON Suomeen odottamaan päätöstä.
Muista, että avioliiton pitää olla vahvistettu molempien maiden rekisteriviranomaisten rekisterissä. Suomessa tämä viranomainen on Maistraatti.
Itsellä ei varsinaisesti kokemusta samasta, mutta tiedän, että epävarmuus ja vastauksen odottelu repii hermoja ja syö myös sitä keskinäistä luottamusta (toivottavasti tietysti ei teillä). Yrittäkää keskittyä mahdollisimman paljon siihen teidän yhteiseen elämään jarakkauteen, ettei päätöksen odottelusta tule todellakin pelkkää odottelua.
Sukulais- ja tuttavapiiri suhtautuu aina uuteen tulokkaaseen varauksellisesti oli hän koti- tai ulkomainen, tietysti ennakkoluulot (vieläkin) jyrää ja ulkomaalaisen "soluttaminen" porukkaan saattaa kestää pidempään ja yhteisen kielen puutteenkin vuoksi, mutta miehesihän kokoajan oppii lisää suomea. Ja ole iloinen, että tuttavapiirisi suhtautuu ainakin näennäisesti avoimesti ja positiivisesti: ovat valmiita tutustumaan ihmiseen, toisinkin voisi olla...
Eräs kirjoittaja aiemmin puhui kulttuurishokista, se on varmaa. Älä anna sen lannistaa, kuuluu asiaan. yritä helpottaa miehesi "sopeutumista" (tyhmä sana mielestäni) esittelemällä suomalaisia asioita, arvoja, tapahtumia, perinteitä, asioita jotka sinulle ovat suomalaisuudessa tärkeitä. Keskustelkaa (tai tarjoa luettavaksi) asioista. Älä kuitenkaan tuputa. Myös jotain sellaista mitä miehesi voi tehdä itse, ettei kaikkeen tarvitse mennä lapsenvahdin (sinun) kanssa. Opiskelu, jokin viikottain (päivittäin) toistuva arkirutiini helpottaa maahan asettumista ja nostaa omanarvon tuntoa, joka vieraassa maassa työttämänä helposti on koetuksella.
Tsemppiä teille!