Elämän sankari
Kylmä viima – Huivi kaulassa. Lumihangen nirskuna kävellessä.
Jossain kallioilla. Suljen silmät. Muistan lauantai-illat. Juoksulenkit.
Hiihtolenkit. Äidin tekemät lämpimät voileivät. Kuinka elämä
tuntui siltä, että kaikki on turvallista. Sitten pimeät laaksot,
Riivattujen huuto. Loputon yksinäisyys…päivästä toiseen, viikosta toiseen,
kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Muistan kesät lämpimät.
Istun Samppalinnan kallioilla kitaraa soitellen. Menen sinne jonnekin
väkijoukkoon. Ihmisiä tulee vastaan. Rakastuneita. Kuinka paljon
kaipasin normaalia elämää- Pullantuoksua kotona. Halausta.
Mutta vain kirjeitä bokkenilla katkaistuja oksia, ruudinkäryä
tehdessä taidetta. Kuinka koettaa aloittaa elämän alusta.
Kuinka tupakkalakko katkeaa aina vastoinkäymisiin. Muistan
juhannukset. Ne laivareissut. Koivunoksat laivan kannella.
Karaoken. Kuinka laulan Äänisen aaltoja.
Kuinka nukahdan hyttiin. Ja taas on yksi matka takana.
Muistan sen huojennuksen matkustaessa lomalle kaveriperheen
luokse. Hetkellisen loman, ilon jossa voi unohtaa yksinäisyyden.
Muistan ne halkopinot joita kärrään liiteerin kesät. Leikkaan
ruohoa. Joka taas kasvaa viikossa. Muistan ne nuoruuden kesät
hetkittäin. Sain kirjeitä joltain naiselta. Vakuutettiin ikuista
rakkautta. Muistan ne Whitesnaken Here I go again soi
aina kun ihmissuhde loppui. Kuinka elämä kiersi ympyrää.
Ja kuinka olisi halunnut, ettei seuraavaa aamua enää
tulisi. Että olisi päässyt pois. Mutta aina heräsi, eikä
ollutkaan nukkunut ikiuneen. Vaikka kuinka sitä toivoi.
Muistan ne mielenpurkaukset Jumalalle. Hiljaisuus.
Hänkään ei enää vastannut. Kirjeet äänettömyyteen.
Enää ei ole kiire mihinkään. En pääse täältä pois.
En saa itseäni olemattomaksi tai tietoisuuttani pois
edes kuolemassa. Tätä kaikkea sanotaan elämäksi. Kuolemaksi
Ehkä Taivas on paikka jossa saa levätä, eikä siellä on enää yksin.
Ei kaipaa naisen kosketusta tai maallisen elämän iloja. Ehkä
taivas on joku päivä totta. Mutta minulle kaikki on unta.
Joka itsenäisyyspäivä kun pistän röökin palamaan, muistan
sen, että aina on kuitenkin toivoa paremmasta. Aina on kuitenkin
jossain se nainen, joka minua ei halua säätää ja joka ei minua
häpeä. Jolle kelpaan itsenäni. Ja jolle olen hänen sankari.
Elämän sankari.
Kylmä viima – Huivi kaulassa. Lumihangen nirskuna kävellessä.
Jossain kallioilla. Suljen silmät. Muistan lauantai-illat. Juoksulenkit.
Hiihtolenkit. Äidin tekemät lämpimät voileivät. Kuinka elämä
tuntui siltä, että kaikki on turvallista. Sitten pimeät laaksot,
Riivattujen huuto. Loputon yksinäisyys…päivästä toiseen, viikosta toiseen,
kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Muistan kesät lämpimät.
Istun Samppalinnan kallioilla kitaraa soitellen. Menen sinne jonnekin
väkijoukkoon. Ihmisiä tulee vastaan. Rakastuneita. Kuinka paljon
kaipasin normaalia elämää- Pullantuoksua kotona. Halausta.
Mutta vain kirjeitä bokkenilla katkaistuja oksia, ruudinkäryä
tehdessä taidetta. Kuinka koettaa aloittaa elämän alusta.
Kuinka tupakkalakko katkeaa aina vastoinkäymisiin. Muistan
juhannukset. Ne laivareissut. Koivunoksat laivan kannella.
Karaoken. Kuinka laulan Äänisen aaltoja.
Kuinka nukahdan hyttiin. Ja taas on yksi matka takana.
Muistan sen huojennuksen matkustaessa lomalle kaveriperheen
luokse. Hetkellisen loman, ilon jossa voi unohtaa yksinäisyyden.
Muistan ne halkopinot joita kärrään liiteerin kesät. Leikkaan
ruohoa. Joka taas kasvaa viikossa. Muistan ne nuoruuden kesät
hetkittäin. Sain kirjeitä joltain naiselta. Vakuutettiin ikuista
rakkautta. Muistan ne Whitesnaken Here I go again soi
aina kun ihmissuhde loppui. Kuinka elämä kiersi ympyrää.
Ja kuinka olisi halunnut, ettei seuraavaa aamua enää
tulisi. Että olisi päässyt pois. Mutta aina heräsi, eikä
ollutkaan nukkunut ikiuneen. Vaikka kuinka sitä toivoi.
Muistan ne mielenpurkaukset Jumalalle. Hiljaisuus.
Hänkään ei enää vastannut. Kirjeet äänettömyyteen.
Enää ei ole kiire mihinkään. En pääse täältä pois.
En saa itseäni olemattomaksi tai tietoisuuttani pois
edes kuolemassa. Tätä kaikkea sanotaan elämäksi. Kuolemaksi
Ehkä Taivas on paikka jossa saa levätä, eikä siellä on enää yksin.
Ei kaipaa naisen kosketusta tai maallisen elämän iloja. Ehkä
taivas on joku päivä totta. Mutta minulle kaikki on unta.
Joka itsenäisyyspäivä kun pistän röökin palamaan, muistan
sen, että aina on kuitenkin toivoa paremmasta. Aina on kuitenkin
jossain se nainen, joka minua ei halua säätää ja joka ei minua
häpeä. Jolle kelpaan itsenäni. Ja jolle olen hänen sankari.
Elämän sankari.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.