Kauanko kestää toipua pakkohoidosta?

hoito.vai.pakko

Kauanko teillä kesti toipua pakkohoidosta? Siis sen aiheuttamasta traumasta?

Oliko kellään ns. tukholmansyndroomaa, eli sitä että kun kokemus on tarpeeksi järkyttävä ja kun on alistettu eikä voi puhua siitä kenellekään, rupeaa sympatisoimaan "hyökkääjäänsä", sitä joka pitää vankina? Tämä tapahtui sille joka vangittiin Tukholmassa, siitä se syndrooma sai nimensä, ja mm. Patricia Hearstille, amerikkalaiselle perijättärelle joka kidnapattiin ja josta vaadittiin lunnaita. Peter Götzsche, se professori joka erotettiin koska hän puhui psyykenlääkkeiden haitoista, on sanonut että pakkohoitoon määrätyt voivat saada tukholmansyndrooman.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tukholma-syndrooma

Mulla on päivittäin mielessä asioita jotka liittyvät usean vuoden takaiseen "tahdonvastaiseen hoitojaksoon". En voi koskaan tuntea oloani turvalliseksi.

Sitä mitä ihmiselle tehdään pakolla ei pitäisi kutsua hoidoksi. Jos on tilanne että pitää estää itsen tai toisten vahingoittaminen, sitä pitäisi sanoa oikealla nimellä, pakkotoimenpiteiksi tms. ei avunannoksi eikä hoidoksi.

109

4717

Äänestä

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • pakollahoidettu

      Mitä se eri nimityksellä maininta muuttaisi toimenpiteessä?

      • hejtjeje

        Sanoilla on merkitystä. Ne luo mielikuvia. Kuka voisi olla "hoitoa" vastaan, mutta pakkoa taas...

      • hoidonpakollisuus
        hejtjeje kirjoitti:

        Sanoilla on merkitystä. Ne luo mielikuvia. Kuka voisi olla "hoitoa" vastaan, mutta pakkoa taas...

        Saman käsityksen tuossa saa oli se pakkohoito tai pakkotoimenpide.

    • mätä_systeemi

      Minulla ei ainakaan ole Tukholma-syndroomaan,tunnen ainoastaan vihaa psykiatriaa kohtaan,en vain sen takia mitä tekivät minulle vaan mitä se systeemi tekee koko ajan tuhansille ihmisille.
      En usko että siitä voi toipua ikinä,varsinkin jos pakkohoidossa annetut lääkkeet ovat vaurioittaneet sinua.Melkein yhtä vahingoittavaa on siellä tapahtunut henkinen väkivalta,esim. minun tapauksessa se mitä uskomatonta roskaa psykiatri oli kirjoitellut minusta potilastietoihin ja valehteli minun sanoneen jotain mitä en todellakaan ole sanonut.Yleensäkin psykiatrian taholta tapahtunut jatkuva kieroilu,vastuun pakoilu ja vedättäminen.

    • valista.ja

      Onko teilla muilla ollut suomalaisia psykiatreja? Minulla on ollut virolaisia. Kulttuurieron huomaa. Ei ole positiivinen ero.

    • traUMAt

      Ei siitä voi välttämättä koskaan toipua, näin uskoisin. Minulle jäi pysyvät henkiset arvet ja myöskin "arpia" ja vaurioita pakolla syötetystä lääkemäärästä ja myöskin taistelusta lääkkeistä eroon helvetillisten viekkareiden takia. Uskon, että suuri osa osastolla kokemastani henkisestä kärsimyksestä johtui lääkkeiden haittavaikutuksista mutta lääkkeitä vain lisäiltiin kun voin huonommin (vieroitusoireissa on lisäksi ihan oma traumaattinen puolensa), ahdistavista pakottavista ja nöyryyttävistä "hoitometodeista", siinä että osastotyöntekijät ei näe noissa hoitometodeissa juurikaan vikoja ja kohtelevat ihmisiä kuin jotain kontrollitavaa karjaa joka jos ei tottele sataprosenttisesti niin alkaa pillereillä tottelemaan ja ne laitetaan kehoon tavalla tai toisella, jatkuvassa turvattomuuden, voimattomuuden ja puolustuskannalla olon tunteesta (jollakin toisella oli kokoajan päätös kaikesta itseen liittyvästä kuten vapaudesta ja aineista mitä kehoon laitetaan ja mitä minusta kirjoitetaan), ja ylipäätään siitä, että minulle pakotettiin aineita joita eri tavoin laitettiin kehooni mitkä vaikuttivat negatiivisesti mieleeni ja kehooni. Rajani rikottiin niin täysin, etten tiedä voiko kokemuksesta koskaan täysin nousta eheäksi. En ole voinut juurikaan elää normaalia elämää, ilman että kokoajan joku traumatriggeri tuo muistoja päähäni, muutakuin dissosioimalla ne pois tajunnastani eläen ne unohtaen.En usko että olisi jäänyt yksittäisestä väkivallan kohteeksi joutumisestakaan näin pahat traumat. Traumaattista oli oikeuden omaan ajatteluun ja kehoon menettäminen,täysin muiden armoilla olo, ja muiden oikeus loukata omia rajoja pakkolääkitsemisellä. Jollakin oli oikeus sanoa milloin minut laitetaan tokkuraan ja ja laitetaan aineita joilla suunnilleen taju lähtee, jollakin oli oikeus sanoa että minun pitää olla kuin joku zombi lääkkeillä vasten tahtoani millä oli laajat vaikutukset mm. ihmissuhteisiini ja siihen että olen nyt traumatisoitunut. Tunsin saaneeni aineista myös kognitiivisia ja toimintakyvyn ongelmia.

      Olin osastolla kuin joku haamu tai kuori itsestäni, joka oli täydellisen alistunut. Enää en ole ja pidän puoleni nykyään todella tiukasti. Tiukemmin kuin koskaan. Olen monesti suoraan puolustuskannalla, johtuen kokemuksestani.

      On jäänyt lukuisia traumoja, jotka vaikuttaa kaikkeen elämässä ihmissuhteista alkaen. Kotiympäristö ja turvallisuuden tunne on onneksi vähän helpottanut elämää ja aineista eroon pääsy. Pää on selkiytynyt kun lääkkeet on saatu pois. Pystyy ajattelemaan tuntematta itseään lääkehuuruiseksi zombiksi ja tuntemaankin erilaisia tunteita, ilman että on kemiallisesti joka tavalla lamaannutettu. Lääkekoktailista eroonpääsyyn meni liikaa aikaa, kun minulla oli "norsukoktaili"minkä purkaminen on ollut täysi helvetti. Mutta sekään ei ole ollut niin suuri helvetti kun sillä koktaililla olo oli.

      Edelleen on syvää ahdistusta kokemista lääkehaittavaikutuksista, mitä koen lääkkeistä jääneen lopetuksen jälkeenkin. Tunnen että lääkemäärä mitä syötettiin päällekkäin muutti minua henkisesti ja aiheutti kehossani paljon negatiivisia asioita. Onneksi olen saanut paljon itseäni takaisin, mutta silti olo ei ole täysin normaali . Osa voi olla traumaa, osan tiedän olleen lääkkeiden haitallisuutta.

      Viha psykiatriaa kohtaan jäi, mutta suurimmasta vihasta olen päässyt yli. Tiedän, etten tule enää koskaan menemään osastolle enkä koskemaan enää lääkkeisiin, mikä helpottaa minua. Ennemmin siis kuolisin kuin enää mitään vastaavaa aikoisin kokea. Lisäksi olen oppinut selviytymään, ja ymmärrän että ihmisyydessä yksi asia minkä olen oppinut on se, että kukaan ihminen ei tiedä miltä toisesta ihmisestä loppupeleissä tuntuu. Toisille ihmisille voidaan tämän vuoksi oikeuttaa vaikka minkälaisia tekoja. Psykiatriassa nähdään toisten oikeuksien polkeminen ja toisten ihmisten kohtelu tavoilla mitä ei varmasti itselle haluaisi, ihan käypänä hoitona. Unohdetaan jotenkin se että ollaan tekemisissä ihmisien kanssa, kun heille laitetaan mielisairas leima

      Minulle on yritetty tunkea eri diagnoosia osastokokemukseni jälkeen mutta minulle ei enää kiinnosta mitä he tunkevat. Lisäksi tiedän että suuri osa kaikesta mitä koin oli traumaan reagoimista. Diagnooseilla ei ole minulle enää mitään merkitystä, koska luottamus on mennyt ja tiedän, etteivät he muutenkaan tiedä mitä suurimmalla osalla "hoidoistaan" tekevät. Ihmisen lyöminen lääketokkuraan ja hänen vapauksiensa rajoittamista, sekä väkivaltaisia päällekarkauksia kemikaalein kutsutaan siis hoidoksi. Siksi en odota mitään apua enää mistään "hoidoista". Toki jotain hyödyllistä voi olla, kuten terapia, mutta sekin mietityttää ottaa sellaista hoitojärjestelmästä, joka toimii tavalla minkä todistin.

      Jos uskaltaisin olla ihmisille joskus rehellisempi kokemuksistani, uskoisin, että pääsisin asian yli, mutta asiaan liittyy paljon ennakkoluuloja, joten on helpompi olla puhumatta kokemuksistaan.
      Ne ymmärtää, ketkä on kokeneet sen henkisen ja fyysisen väkivallan elementin, mitä suljetuissa osastoissa on

      • ihanterveköolit

        Ilmeisesti sinua ei saatu "järkiisi" muuten kuin näillä "norsukoktaaleilla". Joku syyhän niiden syöttämiseen on ollut, kun olet ollut pakkohoidossa.

      • traiumaau

        En kerro tarinaani tarkemmin tänne mutta voin sanoa etten mennyt osastolle kovin vakavalla diagnoosilla enkä mennyt pakotettuna, vaikka jossain vaiheessa hoito muutettiin pakotetuksi mitä oli edeltänyt lukuisia lääkekokeiluja. Lisäksi en tullut järkiini norsukoktaileilla, vaan pikemminkin tilani heikkeni kokeilluilla lääkityksillä, koska sain niistä haittoja ja reagoin niihin huonosti saaden itsemurha-ajatuksia. Lisäksi traumatisoituminen osasto-olosuhteissa heikensi tilannettani. Koen joutuneeni ylilääkinnän kohtaaksi.
        Tottakai osastolla nähdään erilaisia syitä lääkkeiden syöttämiselle. Minä taas näen lukuisia syitä miksi minulle ei olisi pitänyt alkaa laittelemaan eri lääkkeitä ja sitten vaan lisäämään niitä kun tila heikkeni ja vaihtelemaan lennossa lääkkeitä.
        Lähdin osastolta todella huonossa kunnossa, mutta tilanteeni parani kun pääsin lääkkeistä eroon.

      • ammattipsykopaatteja
        ihanterveköolit kirjoitti:

        Ilmeisesti sinua ei saatu "järkiisi" muuten kuin näillä "norsukoktaaleilla". Joku syyhän niiden syöttämiseen on ollut, kun olet ollut pakkohoidossa.

        Niinpä niin, ilmeisesti psykiatrisesti aivopesty sosiopaatti taas yrittää tuputtaa käsitystään että ihmisen täytyy olla sairas kun kerran on ollut pakkohoidossa. Parhaassa tapauksessa asia voisi olla päinvastoin, mutta väitän että suurin osa pakkohoitoon joutuneista on terveitä ihmisiä, joita psykiatrit ehkä tiedotamattaan kadehtivat, koska eivät koskaan yllä samalle ajattelun tasolle, ja siksikin yrittävät myrkyillään alistaa ja vaientaa. Väitän myös että suurin osa psykiatreista on empatiakyvyttömiä posykopaatteja, joita toisen ihmisen kärsimys ei kosketa vaan ehkä vain kiihottaa. Moni valitettavasti myös onnistuu ihmistentuhoamispyrkimyksissään.

    • hoito.vai.pakko

      Mulla oli venäläissyntyinen psykiatri.

      Ehkä jos olisi rehellisempi nimitys sille mitä tehdään väkisin ihmiselle hoidon nimissä, se saisi aikaan ettei tulisi niin helposti tukholmansyndroomaa... Mulle nimittäin tuli. Pelkäsin niin hirveästi sitä pakkotilannetta, ja niitä kaikkia vieraita ihmisiä, ja sitä mitä piti sanoa jotta pääsisi pois eikä saisi ihan hirveintä mahdollista diagnoosia. Sellaista mikä leimaisi niin ettei siitä selviä ikinä. Ainoa keino siellä ja sen jälkeen oli ajatella jotenkin positiivisesti, että nämä tyypit haluaa auttaa mua ja tää on hyväksi mulle.

      Ei ollut hyväksi, eikä tuntunut useimpien kohdalla edes että olisivat halunneet auttaa. Ehkä joku halusikin, mutta siellä ei ollut yhtään tilannetta että mua olisi kuunneltu. Pyysin useaan kertaan hoitajaa keskustelemaan kahden kesken mutta sitä ei sallittu kuin 15 min. ja mistään en saanut sellaista turvallisuutta mitä tarvitsin. Isossa hoitokokouksessa olin joka muistutti kiusaamista jota olen kokenut koulussa, yhtäkkiä seittemän ventovierasta tuijottaa, niissä oli opiskelijoitakin, ja pakko oli puhua kaikki, sellaista mikä ei olisi kuulunut heille, ja kaikki merkittiin kirjoihin. Saan hävetä ja pelätä loppuikäni. Se oli ikään kuin "raiskaamalla otettu" se mitä kerroin elämästäni heille. Se oli siinä pahinta. (Mun kohdalla ei siis onneksi lääkkeet tms ., tiedän että monella on ja se on varmaan vielä pahempaa.)

      Mulla ei ole nk. sairaudentuntoa eikä tule. Kun jouduin sinne olin suurissa vaikeuksissa. En ollut nukkunut viikkokausiin, olin tehnyt liian raskasta fyysistä työtä vaikka mun olisi pitänyt olla somaattisista syistä saikulla, ja olin pitkään ollut kamalissa raha-ym.vaikeuksissa. Sitten tuli nopealla aikataululla tiettyjä hyvin traumaattisia tapahtumia mun henkilökohtaisen elämän puolelta. Tapasin mm. yllättäen ihmisen joka on tehnyt mulle väkivaltaa lapsuudessa. Tämä oli järkyttävää. Siinä tuli sitten muutaman päivän kuluessa sellaisia epätoivon hetkiä, ja ajatuksia jotka pelottivat mua itseänikin. Puhuin itsetuhoajatuksista väärälle ihmiselle. Hän huolestui, mikä on täysin ymmärrettävää, mutta se mikä ei ole ymmärrettävää on se mitä mulle tapahtui siellä mihin hän mut toimitti. Että NE EIVÄT HALUNNEET MULLE HYVÄÄ. Tämä on ihan käsittämätön ajatus mulle vielä näin pitkän ajan jälkeen. Että ne ei tosiaan halunneet hyvää, vaan jotenkin pahaa. Että ne nauttivat siitä mihin pisteeseen mut saivat.

      Kaikki tapahtui tietysti lain ja pykälien mukaan. Ei siellä mitään "hoitovirhettä" tehty. Mutta tuo on mun kokemus.

      Perusturvallisuus siis hävinnyt, eikä koskaan palaa. Mutta enhän mä ole yksin.

      • trauAMA

        Juu tuo että kokoajan pitää avautua ihan tuntemattomille ihmisille oli ahdistavaa. En enää koskaan ole itseäni avannut samalla tavoin kellekään, koska olen tajunnut mitä haitallista leimoista voi olla eikä kellekään uudelle ihmiselle kuulu sieluni sopukat, vaan ihmissuhteen rakentuminen vie muutenkin aikaa ja mietin kaksi kertaa mitä hoitojärjestelmässä puhun, koska kaikki kirjataan ja analysoidaan. Eivät nuo ihmiset oikeasti välitä minusta ja välillä mietityttää kiinnostaako heillä potilaiden hoito edes, kunhan vaan käydä tekemässä työvuorot ja silleen. Ja sitten vielä se että joku tekee niistä analyyseja, mihin diagnoosiin sopii. Sitten niitä diagnooseja voidaan käyttää myös väkisin "hoitamisen" perusteena. Kunnes pääsee pois, on täysin pakkohoidossa hyväksyttävä "hoitotoimenpiteet". Vaikka ne tuntuisi vääriltä ja lääkkeet haitallisilta. Siellä vankina on. Siellä sitten mutisee että nää lääkkeet ei sovi ja vastaus on että "Ne auttaa sua." Ei kukaan usko kun on hullun leima mitään valituksia. Toi on kuin jostain kauhuelokuvasta, kun tuohon joutuu. Tajuaa kuinka oikeudetonta on olla hullun papereilla jossain laitoksessa ja yrittää tuuleen huudella lääkkeiden haittavaikutuksista. Hyi kamala.

        Valitus on käytännössä turhaa Mitään siitä ei seuraa kuin ehkä toteamus että olit sairas ja sinua hoidettiin. Tapa millä "hoidetaan" voi olla ihan mitä vaan. Itselleni mm. syötettiin lääkkeitä joista ei ollut tieteellistä näyttöä tilaan mitä hoidettiin eli off label.

        Sitäkään ei kukaan valvo, että meneekö lääkkeillä huonompaan suuntaan. Silloin se on vain potilaan sairaus joka pahenee monesti. Hyi kamala. Laitoksesta voi olla sitten hankala päästä pois jos on huonossa kunnossa eikä mene lääkkeillä parempaan suuntaan. Ties mihin kierteisiin se voi joidenkin kohdalla johtaa. Sitten kun jotkut lopettaa pillerinsä seinään niin he saa viekkareita ja sitten ovat uudestaan sairaalassa ja niitä viekkareita sitten siellä hoidetaan ihmisen mielenterveysongelmina.

        Moni varmaan feikkaa voivansa paremmin että pääsevät pois, vaikka todellisuudessa ovat traumatisoituneet ja kärsivät kokemuksensa takia.

      • trauAMA

        Oon siis tajunnut kuinka itsensä avaaminen tuntemattomille hoitohenkilöille voi satuttaa. Olen tosiaan tosi varuillani mitä nykyään kellekään hoitohenkilöille puhun nykyään. On turvallista ja itselle hyväksi pitää itsellään omana tietona asioita. Ne on minun yksityisasioita, eikä ne kellekään kuulu, vaikkakin kävisin keskusteluajoilla. Potilaan ei pitiäisi joutua avaamaan kaikkia yksityisasioita niin että ne jää kirjoituksiksi omiin papereihin jotka näkee seuraavakin lääkäri sitten, vaikka hoidettaiskin fyysisen puolen juttuja saatika että liikaa jotenkin puututaan omaan yksityiselämään ja ihmissuhteisiin.

      • Anonyymi

        Kyllä se aika rutiinia niille on. Ei tosiaan mitään maailmanpelastajia. Tämmönen ja tämmönen terapia tai lääke nyt. Ei paljon sanansijaa sinulla, yritetään vaan syöttää sopivat tarinat, jotta noudatat näitä meidän hienoja lääkityksiä tai terapioita. Sinähän et ymmärrä tilaasi. Yhtä vähän kysellään mielipidettäsi kuin koiralta. Saa nähdä, tuleeko lopetuspiikki missä vaiheessa, jos sinut tarpeeksi sairaaksi katsotaan. Loppuelämä kytätään, että joko taas se psykoosi on tulossa. Psykoosin laukaisseita syitä ei ollenkaan selvitetty tai parannettu. Ympäripyöreitä kyseltiin. On kyllä minutkin traumatisoinut. Todella leimautunut tunne. Paljon enemmän haittaa kuin hyvää lopulta aiheuttanut.

        Aika moni näistä psykiatrien metodeista menee noihin kirjoihin:
        https://health.spectator.co.uk/quacks-are-everywhere-here-is-how-to-spot-them/

    • ehdinkövielätoipua

      Minä itse hakeduin väkisin psyk.osastolle lukkojen taakse nukkumaan. Siellä oli kupittaa meininki. Olisi potkittu uloskin, mutta kun olin niin äärimmäisen burn out ja anetut lääkkeet sotkivat oloani lisää, jäin sinne kuntoutusosastolle vapaa ehtoisesti. Täysihoitoon.

      Se oli 2000-luvun alkua. Loukkaannuin henkilökohtaisesti törkeyksistä. Vasta kun Kupittaa-case tuli julkisuuteen, tajusin, että kaikille muille tehdään samat jutut. Vihani ja surni tapahtuneista muuttui kollektiiviseksi kokemukseksi. 15 vuoden jälkeen tuli helpotus.

      Ikävä kllä iloitsin asiasta "julkisesti" Järjestettiin pakkohoito, lyhyt onneksi.. En muista ehdinkö jo toipua siitä, kun kärrättiin vapaa ehtoisesti tarkkaliuun, jonka jälkeen vapauttava lausunto. Muttataas kerra oli niin aha univaje, että jäin nukkumaan. ÄLKÄÄ JÄÄKÖ NUKKUMAAN PSYK.OSASTOLLE.
      Tällä hetkellä ihmetteln oikeudellsta asemaani.

      • todellatraumatisoitunut

        Toipumiseen auttaa, kun muistaa, että kyseessä on ollut kollektiivinen kokemus, järjestelmän uhriksi joutuminen.

        Ja kaikki on jotakin verrattuna johonkin. Olen joutunutajattelemaan, että on helpompaa kuin Syyrian lapsilla tai pakolaisleirillä tai Välimerta ylittämässä.

        Maailmassa on yli 7 miljardia ihnistä. Minulla ei ole yhtään suurempaa ihmisarvoa kuin kenellä tahansa heistä.

        Jos pitää kovasti kiinni siitä. ettei tällaista saisi tapahtua Suomessa, jää kiinni traumoihinsa.
        Ne pitää vaan laittaa pakettiin muistpjen komeroon ja jatkaa elämää.

        Vihan voi käyttää hyödyllisest aktiiviseen kriittiseen toimintaa psykiatrian hoitotilanteen muuttamiseksi, vaika porukalla.

        Ihan olen itse näitä ohjeita noudattanut.

      • sagag

        Jos miettii että vielä 1970 - luvulla, myös Suomessa, tehtiin lobotomioita, joita nykyään pidetään epäeettisenä. Ihmisten aivoja vaurioitettiin kirurgisesti hoidon nimissä.

        Homoutta pidettiin vielä muutama vuosikymmen sitten sairautena ja rikoksena, myös Suomessa.

        Vielä aiemmin Suomessa oli Seilin saari, jossa houruinhuoneeseen suljettujen henkilöiden huolenpito muodostui vankilamaisista olosuhteista. Seilissä aikanaan hoidettiin mielisairaita eristäen heidät erilliselle saarelleen.

        Aiemmin psykiatria käytti sen ajan käypähoitona mm. insuliinishokkihoitoja, joita nykyään pidettäisiin täysin kummallisina ja barbaarisina.

        Mikään lintukoto Suomi ei ole ollut eikä ole edelleenkään.

        Nykyään homoutta ei tietenkään pidetä enää psykiatrisena sairautena, eikä ketään viedä Seiliin, mutta edelleen meillä on ajatus mielisairaista, joilla on aivoissaan poikkeamia normaaliväestöstä ja joiden aivot tarvitsee kemikaaleja tämän hiukan huonosti biologisesti tunnetun sairauden hoitoon, joka kuitenkin on todistetusti sairas koska potilas sopii erilaisiin oirelistoihin, mitkä koostuvat siitä kuinka erilaisia potilaat ovat -normaalista-. Edelleen mielisairaisiin liittyy paljon erilaisia odotuksia ja käsityksiä, ja heitä hoidetaan edelleen suljetuissa laitoksissa, mahdollisesti perusoikeuksia leikaten ja on paljon käsityksiä, miten heitä pitää hoitaa, mikä ei vastaa välttämättä potilaan toivomuksia siitä miten häntä haluaisiin kohdeltavan mutta jopa pakottavat toimenpiteet ja kemikaalit nähdään oikeutettuina edelleen. Psykiatrian kuva on hyvin biologiskeskeinen, ja sen näkemyksien ja Suomen lain mukaan myös biologisesti ja voima- ja pakkokeinoin tapahtuva "hoito" on ok.

        Mielisairaisiin sisältyy edelleen voimakas stigma, mitä ylläpitää itse psykiatria luokittelemalla ihmistunteita yhä suuremmissa määrin sairaiksi ja erottelemalla osan ihmisten reaktioista ja tunteista sairaiksi.

        Kautta maailmanhistorian ihmiset ovat oikeuttaneet toisille ihmisille tekoja nähdessään heidät epänormaaleina ja itsestään erillisinä. On kyse rodusta tai muista ominaisuuksista ihmisissä.

        Kuinkakohan moni sellainen ihminen, joka hoitaa ihmisiä tavoin mitä yllä kuvasin, haluaisi itselleen samanlaista hoitoa? Ehkä se on helpompi oikeuttaa koska ajattelee että itseään tuollainen ei koske ja kyse on muista, sairaista ihmisistä.

      • dgsgsdg

        Yhteiskunta ei ole kieltänyt tällaisia hoitoja ihmisille epäeettisinä, koska psykiatrian ajatellaan olevan tiedettä ( josta voi olla montaa mieltä kyllä verrattuna lääketieteeseen yleensä ) ja tällainen perusoikeuksien rikkominen ei ole yhteiskunnallekaan haitallista, koska usein hoidon kohteeksi johtuvat ihmiset saattavat olla tavalla tai toisella haitallisesti tai epätoivotusti käyttäytyviä muiden yhteiskunnan jäsenten mielestä. Karua, vaan totta. Tällöin pakottaminen on oikeutetumpaa. Tämä kaikki pakottaminen verhotaan siihen, että auttajalla on eettinen velvollisuus auttaa ja kaikenlainen hoitona annettu apu nähdään hyödylliseksi (Vaikka se ei olisikaan sitä).

        Ihmisistä yhä suurempi osa on psykoaktiivisten aineiden (psyykenlääkkeet) vaikutuksen alla, joista Kela korvaa suuria osia. Niiden nähdään hoitavan ja auttavan ihmisiä, vaan miten on asian laita? Mitä jos pitkäaikaisesti aineita käyttävät voivatkin huonommin ja ovatkin toimintakyvyltään heikompia? Mitä jos tämä lisääkin vaan disabiliteettiä ja täten maksukuormaa valtiolle? Kyseisestä ilmiöstä mitä psyykenlääkkeiden massiivisesta kylvämisestä on seurannut, on kirjoittanut mm. Robert Whitaker kirjassaan Anatomy of an Epidemic.

        Mutta kyllä asiasta tietoisuus lisääntyy ja uskoisin, että psykiatrian hoitokeinoja tullaan tulevaisuudessa enemmän kyseenalaistamaan. Tästä kertoo jo YK:n raportti aiheesta:

        https://www.ohchr.org/EN/NewsEvents/Pages/DisplayNews.aspx?NewsID=21689

        Siinä kritisoidaan psykiatrian biologiaan pohjautuvia hoitotapoja, yhä lisääntynyttä lääkkeiden kylvämistä ja huomioi väkivaltaisenkin rakenteen mikä hoitoon voi sisältyä sekä rikotut oikeudet sekä kritisoi status quoa. Mielenterveys on monimutkaisempi asia kuin biologinen aivojen toimintahäiriö, mihin psykiatria on keskittynyt. Kyse on pitkälti vallasta ja kenellä on sitä. Tällähetkellä biomedikaalisella mallilla ymmärtää ihmiskärsimystä on valtaa.

      • mätä_systeemi
        sagag kirjoitti:

        Jos miettii että vielä 1970 - luvulla, myös Suomessa, tehtiin lobotomioita, joita nykyään pidetään epäeettisenä. Ihmisten aivoja vaurioitettiin kirurgisesti hoidon nimissä.

        Homoutta pidettiin vielä muutama vuosikymmen sitten sairautena ja rikoksena, myös Suomessa.

        Vielä aiemmin Suomessa oli Seilin saari, jossa houruinhuoneeseen suljettujen henkilöiden huolenpito muodostui vankilamaisista olosuhteista. Seilissä aikanaan hoidettiin mielisairaita eristäen heidät erilliselle saarelleen.

        Aiemmin psykiatria käytti sen ajan käypähoitona mm. insuliinishokkihoitoja, joita nykyään pidettäisiin täysin kummallisina ja barbaarisina.

        Mikään lintukoto Suomi ei ole ollut eikä ole edelleenkään.

        Nykyään homoutta ei tietenkään pidetä enää psykiatrisena sairautena, eikä ketään viedä Seiliin, mutta edelleen meillä on ajatus mielisairaista, joilla on aivoissaan poikkeamia normaaliväestöstä ja joiden aivot tarvitsee kemikaaleja tämän hiukan huonosti biologisesti tunnetun sairauden hoitoon, joka kuitenkin on todistetusti sairas koska potilas sopii erilaisiin oirelistoihin, mitkä koostuvat siitä kuinka erilaisia potilaat ovat -normaalista-. Edelleen mielisairaisiin liittyy paljon erilaisia odotuksia ja käsityksiä, ja heitä hoidetaan edelleen suljetuissa laitoksissa, mahdollisesti perusoikeuksia leikaten ja on paljon käsityksiä, miten heitä pitää hoitaa, mikä ei vastaa välttämättä potilaan toivomuksia siitä miten häntä haluaisiin kohdeltavan mutta jopa pakottavat toimenpiteet ja kemikaalit nähdään oikeutettuina edelleen. Psykiatrian kuva on hyvin biologiskeskeinen, ja sen näkemyksien ja Suomen lain mukaan myös biologisesti ja voima- ja pakkokeinoin tapahtuva "hoito" on ok.

        Mielisairaisiin sisältyy edelleen voimakas stigma, mitä ylläpitää itse psykiatria luokittelemalla ihmistunteita yhä suuremmissa määrin sairaiksi ja erottelemalla osan ihmisten reaktioista ja tunteista sairaiksi.

        Kautta maailmanhistorian ihmiset ovat oikeuttaneet toisille ihmisille tekoja nähdessään heidät epänormaaleina ja itsestään erillisinä. On kyse rodusta tai muista ominaisuuksista ihmisissä.

        Kuinkakohan moni sellainen ihminen, joka hoitaa ihmisiä tavoin mitä yllä kuvasin, haluaisi itselleen samanlaista hoitoa? Ehkä se on helpompi oikeuttaa koska ajattelee että itseään tuollainen ei koske ja kyse on muista, sairaista ihmisistä.

        Psykiatria on kuin selkärangaton lois-eläin,se mukautuu aina yhteiskuntaan missä se operoi.Sanoit että psykiatriassa homoutta ei pidetä enää sairautena,kyllä pidetään esim. Lähi-Idän valtioissa kuten Iranissa jossa psykiatrit "hoitavat" kyseistä sairautta.

      • hirviöammattikunta

        Minun elinaikanani on Lapinlahden sairaalassa HOIDETTU HOMOUTTA KASTROIMALLA.

        Tämä tuli ilmi, kuten netissä jotenkin jpuduin sivuille. jossa psykiarit pyytelivät anteeksi pahoja tekojaan,

        Hain juttuja lääkehäitoista ja prof .Alanko? pyysi anteeksi Lapinlahdessa käytettyjä lääkityksiä, jotka aiheuttivat aivovaurioita, esim.tardiivia syskinesiaa. Mutta NYT oli toisen polven neuroeptejä, joilla ei ole haitallisia vaikutuksia, esim. RISPERDAL, ei mitään pysyviä haittoja.

      • olenkoekaniini

        Kun katselin tietoja lääkkeestä, jota nyt "vapaaehtoisesti" syön, tuli vastaan otsikko väestönjallinsta, johon tämä lääke sopisi hyvin. Skisofreenejä on n.1 % ja niillähän on taipumsta tehdä haitallisia asioita. Kaikille vaan tämä lääke päälle, niin jää haittakäytös tilastoista pois.

      • sdggds
        hirviöammattikunta kirjoitti:

        Minun elinaikanani on Lapinlahden sairaalassa HOIDETTU HOMOUTTA KASTROIMALLA.

        Tämä tuli ilmi, kuten netissä jotenkin jpuduin sivuille. jossa psykiarit pyytelivät anteeksi pahoja tekojaan,

        Hain juttuja lääkehäitoista ja prof .Alanko? pyysi anteeksi Lapinlahdessa käytettyjä lääkityksiä, jotka aiheuttivat aivovaurioita, esim.tardiivia syskinesiaa. Mutta NYT oli toisen polven neuroeptejä, joilla ei ole haitallisia vaikutuksia, esim. RISPERDAL, ei mitään pysyviä haittoja.

        Niin, uusista lääkityksistä ja vallitsevista "hoitokeinoista" ei löydetä kritisoitavaa tai vaurioittavaa tai haitallista. Ne tuovat leivän psykiatreille. Oma asema ja valta kiinnostaa, joten ollaan suut supussa. Tämä siitäkin huolimatta että uusien aineiden kohdalla esim pitkäaikaiskäytöstä tai vieroituksesta ole juurikaan tutkimusta. Tutkimuksen puutteestakin, ja näytöistä hoitokeinojen haitallisuudesta huolimatta, joku hoitokeino voi olla silti ihan helposti käytössä vuosikymmeniä, kunnes ehkä alkaa enemmän paljastua aikojen saatossa sen ongelmista Niitä sitten vähän pahotellaan, että voi voi. Niin ja hei, raskas sairaus vaatii vähän riskialttiimmat hoitokeinot hei, eh.

        Tässä unohdetaan, että ne ihmiset kelle näitä haitallisiakin hoitokeinoja on tehty, on ihmisiä, jotka voi joutua kokemaan hoitokeinojen haitat läpi elämänsä.

        Lobotomiaa pidettiin ennen niin suuressa arvossa, että sen kehittelijä sai Nobelin. Noita luettaessa menettää uskoaan sekä lääketieteeseen, että lääketieteen arvoihin. Kuten sanoin, mielenterveyspotilaisiin on voitu ulottaa melkoinen määrä kaltoinkohtelua, koska kaikki lähtee siitä olettamuksesta että potilas ei voi ymmärtää mikä hänelle on parhaaksi ja potilaat ovat niitä muita. Ihmisellä on rajallinen kapasiteetti tietää miltä toisesta tuntuu. Ihmisten empatiakyky on rajallista kun kyse on niistä muista eli tässä tapauksessa potilaista. Hoitokeinojen turvallisuus ja oikeat seuraukset elämänlaadulle ei oikeasti loppupeleissä lisäksi tunnu kiinnostavan psykiatreja.

        Psykiatreilla on myös pahimman luokan "aivofetissi", missä ihmiselämän ongelmat nähdään viallisina aivotoimintoina ja syinä sorkkia potilaan aivoja ainein. Ainein joiden toimintamekanismia ei ymmärretä täysin ja tottakai tuossa voi syntyä vahinkoa... Lobotomiassakin ajateltiin että se toimii, mutta ei ilmeisesti mietitty mitä vahinkoa siitä oikeasti tulee potilaalle

        En pidä psykiatriaa yleisesti yhteiskunnasta erillisenä syyllisenä. Se vaan heijastelee sitä mitä yhteiskunta on.

      • totuusjossakinon

        Jossakin tämän pötkön alkupuolella keroin sykiatrien totuuspalstasta. Nimi on Kalle Achte, ei siis Alanko.

      • tappolääke
        hirviöammattikunta kirjoitti:

        Minun elinaikanani on Lapinlahden sairaalassa HOIDETTU HOMOUTTA KASTROIMALLA.

        Tämä tuli ilmi, kuten netissä jotenkin jpuduin sivuille. jossa psykiarit pyytelivät anteeksi pahoja tekojaan,

        Hain juttuja lääkehäitoista ja prof .Alanko? pyysi anteeksi Lapinlahdessa käytettyjä lääkityksiä, jotka aiheuttivat aivovaurioita, esim.tardiivia syskinesiaa. Mutta NYT oli toisen polven neuroeptejä, joilla ei ole haitallisia vaikutuksia, esim. RISPERDAL, ei mitään pysyviä haittoja.

        Risperdal on tappolääke. Teki minusta vapisevan kaatuilevan vahuksen, vei kyvyn nukkua ja paskantaa. Sitä ei missäään tapauksessa pitäisi antaa vanhoille ihmisille, niinkuin ei muitakaan psykiatrisia myrkkyjä. ne pitäisi kaikki syöttää psykiatreille ja geriatreille että hekin tässä maiilmassa jotain oppisivat. Elämä alkoi uudelleen maistua vasta pitkän ajan kuluttua siitä kun pääsin siitä eroon.

      • paskaa.puhuvat
        olenkoekaniini kirjoitti:

        Kun katselin tietoja lääkkeestä, jota nyt "vapaaehtoisesti" syön, tuli vastaan otsikko väestönjallinsta, johon tämä lääke sopisi hyvin. Skisofreenejä on n.1 % ja niillähän on taipumsta tehdä haitallisia asioita. Kaikille vaan tämä lääke päälle, niin jää haittakäytös tilastoista pois.

        Älä syö! Mikään psykiatrinen diagnoosi ei tee ihmisestä vaarallista tai "häitallista". Ketään ei voida laillisesti pakottaa itseään tuhoamaan.

      • etelänloma
        totuusjossakinon kirjoitti:

        Jossakin tämän pötkön alkupuolella keroin sykiatrien totuuspalstasta. Nimi on Kalle Achte, ei siis Alanko.

        Kiinnostaisi, missä tuommoinen nettisivu on, jossa psykiatrit pyytelevät anteeksi tekemiään vahinkoja? Löytäisitkö linkin?

      • sesittensiitä

        Professoro Kalle Achte on esittänyt ju7lkisen anteeksipyynnön ensimmäisen vaiheen neuroleptien käyttämisestä Lapinlahdessa. Hain sitä netistä. Löysin ja samalla tupsahdin jollekin ykisityiselle keskustelusivustolle. - Siitä on jo vuosia

      • hurjaahistoriaa

        Kun hain tietoja prof-Achte:sta, hänestämainitaan, että aloitti seksuaalisten suuntausten patotologisoinnin Esim. lesbot ovat lesboja vain sen takia, että heitä vaiva peniskateus.

        Voitte haeskella tietoja Asser Stenbäckistäkin.

        Ja SETAn sivuilta voi löytyä histroriaa homoseksuaalisuuteen suhtautumisesta ja hoitoyrityksistä.

      • olentavannut

        Lukekaa Wikipedia-sivu Stenbäkistä . Siellähän ne seksijuttunsa ovat. Hän määräsi ( ei ka iitse tehnyt) Niitä tehtiin 50-luvulla.


        Oli siis psykiatri.

    • hoito.vai.pakko

      "Traumaattista oli oikeuden omaan ajatteluun ja kehoon menettäminen,täysin muiden armoilla olo"

      Kiitos tähänastisista vastauksista.

      Mä olisin varmasti paremmin selvinnyt jos olisin viettänyt ne vuorokaudet poliisin putkassa. Islannissa ei kuulemma olekaan pakkohoitoa, vaan jos joku on vaarassa vahingoittaa itseä tai toisia, niin se on poliisin asia.

      Trauma-ajatuskierteissäni käyn tapahtunutta vieläkin melkein päivittäin läpi. Sitä kuinka jouduin sinne, ja mitkä sanat minun olisi pitänyt osata välttää sanomasta, jne. Ja mielessäni varaudun, jos se tapahtuu uudestaan... Konkreettisesti: minne menen ennen ambulanssia, kuka ottaa luokseen (onneksi heitäkin mulla on lähipiirissäni, olisi silloinkin ollut), jne jne. Jos en olisi ollut niin tyhmä ja luottavainen että jäin odottamaan. Ajattelin että tämä on hyvinvointiyhteiskunta, ja että mähän olen todella väsynyt ja kriisissä, mulle ei voi tapahtua mitään pahaa jos annan viedä itseni sairaalaan. Ja sitten se kauhea ajatus: jos en anna viedä, ne vievät kuitenkin. Ihan sama mitä ajattelen.

      Ajattelen ihan kuin väkivaltarikoksen kohteeksi joutunut ihminen "miksi kävelin sitä oikopolkua pimeällä, miksi tein niin ja niin, oma syy, olisin voinut välttää" jne. Tosin mulla ne ajatukset menee niin pitkälle että varon ajattelemasta jopa niitä elämäntilannettani koskevia ajatuksia mitkä mut sinne sairaalaan vei. Siis ajatuksenikin ovat nykyään varmuuden vuoksi "kiltimpiä" vaikka elämäntilanteeni oli silloin niin vaikea että kaikki ne ajatukseni ja tunteeni olivat ihan luonnollisia.

    • ruvetkaahommiin

      NYT PYSTYYN KANSANLIIKE PAKKOHOIDON LOPETTAMISEKSI.

      Yleinen ilmapiiri olisi nyt suotuisa.

    • traumaSAU

      En usko, että pakkohoitoa tullaan lopettamaan, koska siinä voi olla kyse itselleen vaarallisista tai muille vaarallisista ihmisistä, jolla tuota perusoikeuksien rajoitusta perustellaan. Nähdään ikäänkuin, että on perusteltua tällöin rikkoa heidän oikeuksiaan, jotta he eivät tappaisi itseään tai muita. Yhteiskunnassamme arvona on suojata yksilöitä itsemurhalta, jos he ovat "sairaita".

      Mihin ei oteta kantaa, on se että psykiatriset "sairaudet" ovat monin tavoin erilaisia luonteeltaan, eikä niissä ole selkeää kuvausta missä ne olisivat biologisia luonteeltaan eivätkä pillerit mitä psykiatria kylvää, korjaa biologisesti tätä sairautta. Pitkälti niiden käytössä on kyse siitä, että niissä on hyödyllisiä ominaisuuksia myös järjestelmän kannalta. Ihminen saadaan esimerkiksi paljon pakkohoidossa käytetyillä "antipsykooteilla" lauhkeaan, tottelevaiseen, jopa zombimaiseen tilaan, sedatoiduksi, "rauhalliseksi", mutta se ei silti tarkoita, että ihminen voisi paremmin tai hänen aivonsa olisivat parantuneet tämän takia. Tämän vuoksi antipsykoottien käyttöä ei ole suinkaan rajoitettu vain psykoottisiin vaan sille tunnutaan löytävän käyttöä mm. vanhuspuolella esim dementikkojen "käytöshäiriöiden" hoitoon. Tällöin häntä on helpompi käsitellä, ja saada esimerkiksi hänet hyväksymään häntä kohtaan tehdyt toimet, mikä on suotuisaa hoitoväelle ja helpottaa heidän urakkaansa. Psykiatri Joanna Moncrieff on kirjoittanut hyvän kirjoituksen siitä, mikä ero on psyykenlääkkeillä ja lääkityksellä somaattisissa sairauksissa: https://joannamoncrieff.com/2018/06/29/drug-treatment-in-medicine-and-psychiatry-papering-over-important-differences/ Eroja on, eikä mielestäni psyykenlääkkeiden käyttö ole perusteltua pakkohoitotilanteissa, ainakaan siltä pohjalta, että psyykenlääkkeet hoitaisi kuten insuliini diabetesta. Silti esimerkiksi itse kuulin tällaisia vertauksia ja mm. että psykoosilääkkeet suojaa aivovaurioilta.

      Mikä tuntuu silti kummalliselta, on pillereiden oikeutus ja pakkoinjektoinnin oikeutus ihmisiin heidän rajojaan rikkoen. Eikä sen näkeminen, että kyseiset aineet voivat aivan yhtälailla auttamisen sijaan viedä ihmisen toimintakykyä, turruttaa häntä, laittaa häntä huonompaan kuntoon. Jotenkin ei ymmäretä sitä, kuinka psykoaktiivisten aineiden pakkosyöttäminen voi hoitamisen sijaan traumatisoida ihmisen täysin ja erityisesti toimenpiteet, jossa ihmisiä uhkaillaan käyttämään lääkitystä pelotellen pakkoinjektioista. Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta sanella, että laitetaanko toisen kehoon aineita joita hän ei halua. Kenelläkään ei pitäisi kajota ihmiseen fyysisesti raiskausta muistuttavin toimenpitein neulojen kanssa. Tämän luulisi olevan itsestäänselvyys.

      Erilaiset leimat, missä ihmisiä stigmatisoidaan mielisairaaksi oikeuttavat hoitoväen silmissä tällaiset barbaariset toimet, jossa nähdään oikeudeksi kajota toisten kehoon ja mieleen psykoaktiivisten aineiden kanssa, väkisin. Jokainen potilas nähdään vaan lääkityksen tarpeen kautta, koska osastohoidot ovat niin vahvasti keskittyneet kemikaaliseen tapaan "hoitaa" ihmistä, mikä lainkin silmissä nähdään Käypänä hoitona, ihan sama mitä potilas itse sanoo loppupeleissä hoidostaan tai voinnistaan, jättäen huomattavan valtaepäsuhdan sen jälkeen, kun potilas laitoksen suljetuista ovista sisään kävelee/pakotetaan kävelemään.

      Osasto on kovien otteiden paikka, mikä kannattaa huomioida hakiessaan "hoitoa" ja lisäksi se että lääkkeet voi myös huonontaa vointia, mihin usein vastataan lisäämällä lääkityksiä.

      Itse pakkohoidon kokeneena sanoisin vain sen, että sain lääkkeistä itsetuhoisia ajatuksia, ja en milloinkaan ole ollut niin pohjalla kuin napsiessani pillerisatsia mitä psykiatrian osastolla minulle annettiin. En myöskään ollut heti psykoottinen mennessäni osastolle, vaan silloin kun minulle alettiin kokeilemaan erilaisia pillereitä, jotka pistivät päätä sekaisin ja lamaannuttivat ja erkaannuttivat minua omista tunteistani laittaen minut johonkin kemialliseen pöhnään jossa minulla oli outo paha olo. Lisäksi ne tekivät itsetuhoisia ajatuksia lisätessään sisäisen levottomuuden tunnetta. En myöskään milloinkaan ole ollut niin pohjalla, kuin yrittäessäni irtautua vuosikausien pillerinkäytöstä. Missään vaiheessa ennen käyttöä en ollut koskaan ollut niin huonossa voinnissa.

      Muistan eräänkin lääkärin tapaamisen, jossa koin itse olevani täydellisen pohjalla, koska koin että nuo vahvat mömmöt olivat tehneet minusta täysin zombin, sanoi että näyttää että sinulla menee paremmin. Tämä ei ollut todellisuus ja tämän jälkeen aloin hiljalleen lopettaa uskoni psykiatriaan. Kun tajusin mitä "hoidot" olivat tuntien ne nahoissani ja mielessäni, tajusin kieltäytyä toimenpiteistä, mitä tarjotiin joita oli mm. pitkäaikaisinjektiot sekä sähköhoidot. Kun sain käytyä tuon kidutusta muistuttavan kontrollointi-kemikaalihuuruhoidon, olo alkoi helpottaa, kun lopetin kaikki lääkkeet sen jälkeen mitä oli pelottelu mitä siitä kävisi. Mikään niistä ei pitänyt paikkaansa.

      • psykon.uhri

        Kun minä valitin pahoista oireista joita ne myrkyt minulle tekivät, psykiatrinplanttu kirjasi asiakirjoihin vain että kliinisesti katsoen ne eivät aiheuttaneet minulle oireita. Se on henkistä väkivaltaa.

      • haistakoot.paskan

        Psykiatrille hyväkuntoinen potilas on sellainen joka vain on eikä reagoi, siis pystyyntapettu.

      • etelänloma
        psykon.uhri kirjoitti:

        Kun minä valitin pahoista oireista joita ne myrkyt minulle tekivät, psykiatrinplanttu kirjasi asiakirjoihin vain että kliinisesti katsoen ne eivät aiheuttaneet minulle oireita. Se on henkistä väkivaltaa.

        " kliinisesti katsoen ne eivät aiheuttaneet minulle oireita. "

        Siis kamalaa. :(

    • otanpakopionsamantien

      Kaikkikin tämän ketjun viestit voi ottaa talteen ja käyttää tapauskertomuksina.

    • traumaAS

      Minulle tuli selväksi että pitkälti erityisesti osasto hoitojärjestelmässä ideana ei ole niinkään potilaiden yksilöllisten tarpeiden huomiointi jolloin heidät lyödään omaan diagnoosikarsinaansa jossa kaikille pitäisi sopia sama tapa (lääkkeet!), jos tuohon ei sovi tai lääkkeistä tulee haittoja niin auta armias (lisää lääkkeitä usein ratkaisuna pisteeseen jossa saatat löytää pian itsesi aivan eri tilasta mikä on pahempi kuin miksi tulit), minkäänlaiseen kunnon dialogiin tai ihmiskohtaamiseen ei ole aikaa tai resursseja, asioita ei tarkastella ihmisyyden kautta niin että esimerkiksi harhaisen sanoissa olisi jotain syitä miksi hän kokee miten kokee vaan se nähdään "lääkkeiden" puutteena, osastolla tärkein asia on rytmi ja kollektiivinen kuri, säännöt ovat äärimmäisen tärkeitä mikä johtaa siihen että jos potilas ei tee mitä lääkäri on suosittanut, tämä johtaa siihen että paremmaksi hyväksi katsotaan potilaiden kemiallinen päällekarkaus injektioneulojen ja vaatteiden repimisten muodossa. Hoitajat erkaannuttavat itsensä varmasti tunnetasolla jotenkin itsensä tuosta ajatellen että tärkeintä on säännöt, ja tietenkin mielisairasleiman omaavia pitää kohdella tavalla millä he kohtelevat, jotta varmasti jokaisen nuppi on riittävästi kemikaaleissa illalla ennen nukkumaanmenoa, väkisin tai vähemmän väkisin. Jokaiseen potilaaseen suhtaudutaan kuin potentiaaliseen uhkaan kun kyse on mielisairaista, käyttäen voimakeinoja erittäin matalalla periaatteella. Tästä kertoo jo tapa miten psykiatrian päivystykseen tullaan, metalinpaljastimen läpi, ja osasto on käytävä jonka päässä on huone mihin voi tarvittaessa nakata ihmisiä eristykseen tai lepareihin. Erilaisia keinoja rajoittaa ihmisiä on kunnollinen nippu käytössä kiinnisitomisista, telkeämisistä kemialliseen pakkopaitaan, mitä voidaan käyttää kaikenlaisiin liikaa tunteita osoittaviin osaston kirjoittamattomia sääntöjä erityisesti rikkoviin. Lääkkeitä nähdään voitavan syöttää käytännössä minkälaisia yhdistelmiä tahansa, ilman että niistä olisi kunnollista tieteellistä tutkimusta yhdistelminä tai edes tieteellistä näyttöä sen sopimisesta potilaan sairaustilaan.

      Suljetuilla osastoilla sisään kävellessään kannattaa aina huomioida siellä oleva valtaepäsuhta, ja laittamalla itsensä suljetuille osastolle lukkojen taakse altistaa itsensä aina sille, ettei välttämättä pysty vaikuttamaan miten itseä kohdellaan tai oikeusturva voi olla heikko. Etenkin jos kyseenalaistaa kemikaalein tapahtuvaa hoitoa, kannattaa miettiä kaksi kertaa etsiikö osastosta itselleen lepopaikkaa.

      Helpoin poispääsy osastolta on kun nöyrästi myötäilee hoitoväkeä ja ottaa heidän haitallisetkin hoitokeinonsa vastaan ja ei missään nimessä kyseenalaista itseään kohtaan annettuja leimoja liian vahvasti.

      Miten pakkohoitoa ja stigmoja taas voi välttää, on itsetuhoisten ajatusten pitäminen itsellään, ja aina halutessaan välttää kaikenlaista lisästigmaa ja leimaa kannattaa muistaa rauhallinen hillitty tunteita liikaa osoittamaton käytös. Hoitotaho haluaa mielellään nähdä itsensä ihmisiä auttavana, kuin sädekehä päänsä päällä, jossa ihannepotilas on Käypähoitotoimenpiteisiin vastaava joka ottaa mukisematta diagnoosit harteilleen. Kaikenlainen liika tunteiden osoittaminen tai vahvojen mielipiteiden jakaminen kannattaa pitää itsellään. Kaikenlainen vastustus voidaan nähdä sairaana. Itsensä lääketokkuraan laittamisella, jossa saattaa käyttäytyä tavallisesta poikkeavasti eikä välttämättä arviointikyky ole paras mahdollinen, voi altistaa itseään käytökselle, joka ei ole tässäkuvatun mukaista. Jos sanoo jotain tavallisesta poikkeavia mielipiteitä, kannattaa ottaa luotettava lähde mukaan. Kaikenlainen lääkkeiden kritisointi voidaan katsoa psykoottiseksi käytökseksi, jos viittaa siihen että niistä on tullut vauriota jota voidaan pitää deluusiona. Itse pidän nykyään hoitoväen näkemistä lähinnä teatterina, jota en pidä millään tavoin auttavana, mutta se katsotaan "kuntoutumiseksi".

      En odota minkäänlaista sympatiaa hoitojärjestelmästä kokemilleni traumoille, koska järjestelmässä nähdään yleisesti että ihmisten pakkohoitaminen sairaana on oikein. Joskus puhuessani eräälle hoitajalle kuulin jopa, kuinka pakkohoidetut eivät ajattele kuin minä, vaan yleensä kiittävät hoidostaan. Tämän jälkeen tajusin, että kaikenlainen keskustelu ymmärtämättömän ihmisen kanssa on minulle uudelleentraumatisoivaa, trigger ja tuntuu täysin gaslightaukselta, jossa oma todellisuus ja kokemus kyseenalaistetaan täysin.

      Yritänkin traumatisoituneena välttää uudelleentraumatisoitumista.

      Psykiatria jatkaa omaa tapaansa toimia, missä kaikenlainen epänormaalius ja erilaisuus joutuu silmätikun alle, saa leimansa, sitä ei mietitä inhimillisyyden ja ihmisyyden kautta, kaikenlaiset asiat mitä ihminen on kokenut yksityisasioineen ja stigmoineen jää raportiksi potilaan asiakirjoihin jossa häntä enemmän tai vähemmän aina tulkitaan niiden läpi... Mielisairas - leimalla ihmisiä voidaan kohdella niinkuin ei itseään välttämättä haluaisi kohdeltavan.

      • paskantiede

        Psykiatria on henkistä, kemiallista ja joskus fyysistäkin väkivaltaa, ei lääketiedettä.

      • psykoosissa

        Pakkohoitoon ei terveet henkilöt joudu.

      • traumadsl
        psykoosissa kirjoitti:

        Pakkohoitoon ei terveet henkilöt joudu.

        Ja mikäs tämän pointti on? Että pakkohoidettuja kohtaan tehdyt toimenpiteet ovat oikeutettuja siksi, että he ovat sairaita, vaikka se tarkoittaisi tolkutonta ylilääkintää tai kovia pakkokeinoja ja inhimillisyyden unohtamista? Psykoosi tarvii kovia keinoja, kiven sisään lukitsemista ja lääketokkuraan laittamista? Samaten joskus jotain roturyhmiä kohtaan olevat toimenpiteet ja sorrot olivat varmaan hyvinkin oikeutettuja siksi, koska he olivat tuota roturyhmää ja ne olivat heidän parhaakseen?

        En pidä itse henkilökohtaisesti pakkohoitoa kaikkein pahimpana sen kautta että joku ihminen on sujettu laitokseen määrittelemättömäksi ajaksi (mikä on sekin kyllä kyseenalaista ja varmasti monelle todella ahdistavaa kun toinen ottaa langat käsiin siinä miten toinen saa poistua), vaan pidän pakkolääkityksiä ja sitä, että ihmiselämän kärsimystä tulkitaan biomedikaalisen mallin kautta, kliinisesti, jossa kaikkea mitä potilas sanoo, tulkitsee lääketieteen koulutuksen saanut henkilö, joka antaa "tuomioitansa" ja stigmoja (joista voi miettiä onko potilaalle lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä) ja ajattelee että ongelmia ratkaistaan niin että niihin katsotaan hoitosuosituksesta oikea pilleri joka potilaalle laitetaan väkisin tai vähemmän väkisin. Niihin uskotaan pakkomielteisesti. Ihmisarvoista kohtaamista ei pidetä niin tärkeänä ja oikeasti vaan kuuntelemista ja empatiaa (niitä en oikeasti varsinkaan nykyään enää odotakaan hoitojärjestelmästä tuntemattomilta ihmisiltä, varsinkaan osastoilla!!), ja lääkkeille on laitettu aivan korostettu painoarvo. Mitään ihmiselämän reaktioita ei nähdä normaalina, vaan korostuneesti sairaina, mikä saa potilaankin tuntemaan itsensä poikkeavaksi. Lisäksi vahvasti vakavampiin mielenterveysongelmiin linkataan se että heillä ei ole kapasiteettia päättää asioista tai tehdä elämäänsä koskevia valintoja ja jos he eivät suostu hyväksymään diagnoosiaan, laitetaan sairaudentunnoton - leima. Tämä helpottaa vielä entisestään hoitotahon kontrolliaan potilaaseen sekä voimakas valtaepäsuhta, mikä on hoitotahon ja potilaan välillä.

        Vaikka olisi näyttöä vaikkapa Avoin Dialogi - menetelmän toimivuudesta, pääsääntöinen biologinen malli näkee, että ongelmat ratkaisee lääke, jonka varaan kaikki rakennetaan. Lääkitys muistetaan mainita jatkuvasti ratkaisukeinona. Osastolla tämä on vielä erittäin paljon korostuneempaa, koska se ei ole oikeastaan mitään muuta kuin pillereiden naamaan vetämistä.

        Sitten kun ihminen on laitettu lääkitysputkeen niin siellä monesti potilas on ja se voi monesti luoda omat ongelmansa jo olemassaolevien päälle. Mitään lääkkeiden vieroitushankaluuksista ei mainita eikä puoliakaan oikeasti ongelmista, mitä lääkkeistä voi seurata. Se on väärin. Voin sanoa että siitä lääkitysputkesta oli todella hankala päästä irti. Se alkoi yhdestä ja päätyi isoon määrään eri pillereitä. Niitä oli ihan hirveä purkaa. Vaikka lääkkeistä olisi ongelmia, kukaan ei ikinä mieti, että hei, voiskohan ne johtua siitä että tälle potilaalle on syötetty sitä ja tätä, ja tullut vieroitusoireita tai haittoja lääkkeistä. Ehei, ne tulkitaan niin että potilaalla on oire, siihen lääke. Ihan sama vaikka potilas olisi jo syönyt 10000000 pilleriä elämänsä aikana ja osa hänen ongelmistaan liittyisi niihin.

        Käydessäni lääkkeistä vieroitusoireita läpi ja ollessani vakavasti traumatisoitunut pakolla "hoitamisesta", muistan vieläkin, kuinka joku hoitaja sanoi, että sinä olet sairas ja tarvit lääkkeitä (jotka olin lopettanut) ja minua peloteltiin aivan hirveästi miten minulle käy jos lopetan ne ja miten teen suosituksia vastaan.

        Kun sitten lopulta lopetin ne, kävin vieroitusoireet läpi ja niiden jälkeen vointi koheni, ja toimintakyky parani, näkisin mielelläni noiden samojen hoitajien kasvot uudelleen.

        Tämä johti lopulta diagnoosin uudelleenarvioimiseen, että voi voi että ehkä minulla olikin väärä diagnoosi ja siksi lääkkeet ei toimineet. Itse taas uskon, että psykoosista voi ihan täysin parantua ilman lääkkeitäkin, koska kyse ei ole sen tyyppisestä sairaudesta, mitä psykiatria puhuu joka tarvii antipsykootteja. En vähättele niiden kokemuksia jotka ovat lääkkeistä hyötyä saaneet, ja voi olla että vaikkapa uneen lääkityksestä lyhytaikaisesti voi olla hyötyä.

        Uskon että lääkkeet voi tehdä ihmisille lisää harmia ja lisätä vielä enemmän ongelmia, jos ei pysty kemikaalin vaikutuksen alla tuntemaan kuten normaalisti tai on lamaannutettu. Minulla sedatoituna oudossa olossa oleminen ei ollut parantava, vaan ahdistava kokemus. Mitään "antipsykoottista" en kokenut psykoosilääkkeissä olevan, vaan olin pitkälti enemmän nuppi sekaisin niiden alla kärsien, ja myöskin osaston stressaava ahdistava ilmapiiri heikensi oloa.

        En usko lääkkeiden parantavuuteen, jos olo kohenee niiden jälkeen ja pahenee niitä kokeillessa. Että näin. Yksin olen tarinani kanssa, enkä sovi vissiin psykiatrian retoriikkaan miten ihmisiä parannetaan.

        Loppupeleissä jokainen psykoosipotilas on ihminen, joka loppupeleissä tarvii samoja asioita kuin muut ihmiset.

    • hoito.vai.pakko

      Asiaan pitäisi keksiä joku toimiva ratkaisu... Kun siis perusteena pakkohoidolle käytetään että henkilö voi olla itselleen tai muille vaarallinen. Esim. minä en ollut itseäni silloin todella tappamassa, mutta se joka hälytti luuli niin. Ja kenelle tahansa voi tulla eteen tilanne että tekee jotain mitä ei normaalisti tekisi, jos on tarpeeksi järkyttynyt jostain.

      Pitäisi erottaa se että estetään vahingoittamasta itseä tai muita siitä että hoidetaan väkisin. Estää voi, vaikka väkisin, mutta ei hoitaa.

      Jos ihminen joka on uhannut tehdä jotain itselleen tai muille tai ehkä jo yrittänytkin, vietäisiin ensin vaan johonkin säilöön, ja hän saisi olla siellä ja levätä. Ilman pakkolääkkeitä. Sitten tarjottaisiin vapaaehtoisesti hoitoa, ja jos ei halua päästettäisiin jonkun määrätyn ajan päästä pois. Eihän rikoksesta epäiltyjäkään voi loputtomiin pitää tutkintavankeudessa. Jos tällöin vielä olisi epäily että voi tehdä jotain, niin eihän sille mitään mahda. Maailmasta ei saa turvallista vaikka kaikki sekavasti tai muuten eri tavalla käyttäytyvät huumattaisiin lääkkeillä. Ehkä jos heille tehtäisiin lobotomia, niin sitten.

      Useimmat varmaan siinä tilanteessa tietävät olevansa henkisessä hädässä, ja että tarvitsevat epätoivoisesti apua. Minä ainakin tiesin. Olisin tarvinnut rauhallista keskustelua ja rajojeni kunnioittamista. Mahdollisuutta olla jonkun tasapainoisen ihmisen seurassa joka kuuntelee. Sen sijaan jouduin epäilyksenalaiseksi ja silmätikuksi. Jouduin oppimaan, että mulla ei ole mitään henkilökohtaisia rajoja enää, kuten muilla. On pahempi olla hullu kuin rikollinen tässä yhteiskunnassa.

      Mulle ei onneksi tuputettu muita lääkkeitä kuin jotain rauhoittavia. Tunnen ihmisiä jotka ovat joutuneet kauan syömään vahvoja psyykenlääkkeitä. Eräs heistä sanoo että hänellä on enää puolet aivoista jäljellä niiden takia. Hän on lihonut 20 kiloa sen jälkeen kun aloitti lääkkeet. Tällä hetkellä hänellä on kaksi lääkettä, toinen laitetaan hänelle pakkoinjektiona kotona. Hän kiroaa kaikki psykiatrit. Hän teki vaativaa työtä (on akateemisesti koulutettu) , oli loppuunpalanut töissä ja hänellä oli ihmissuhdevaikeuksia kun hän meni psykiatrille. Nykyään hän on sellaisessa kunnossa ettei varmasti enää koskaan kykene töihin.

      • miksioikeastihoitoon

        Naurettava tuo itselleen vaarallinen. Kun tässä mediassa on seurannut, itsemurhayrityksen jälkeen lähetetään bussilla kotiin.Aina ei ole ollut rahaa bussilippuun tai avaimia mukana.
        Kaakkois-Suomessa on pika-apu itsarajatuksiin: puritaa jääpalaa kädessään tai syö polttavan mausteista leinonnaista. Ihan TV:ssä näin.

        TÄTÄ ITSELLEEN VAARALLISTA KÄYTETÄÄN VAIN SILLOIN, KUN KUN MUILLE HANKALA TYYPPI HALUTAAN SAADA POIS MAISEMASTA, HILJENTÄÄ HÄNET LÄÄKKEILLÄ JA TEHDÄ HELPOSTI KONTROLLOIVAKSI.

        Ettei laulele julki salaisuuksia tai haittaa jotakin liiketointa.

        Vankiloista vapautetaan vähän väliä pitkään istuneita, jotka arvioidaab edelleen vaarallisiksi.
        ,Ja tekevätkin pian rikoksen, vaikapa sarjasellaisen ja sitä ennen pitävät ympäristöään pelossa.


        IHAN HYVÄ OLI KÄYDÄ LÄPI NÄMÄ PAKKOHOIDON PERUSTEET, mitä ne oikeastaan ovat ja svelletaan vain harvoihin, vaikka vastaavia tapauksia olisi tuhansia.

      • psykoosipotilaat
        miksioikeastihoitoon kirjoitti:

        Naurettava tuo itselleen vaarallinen. Kun tässä mediassa on seurannut, itsemurhayrityksen jälkeen lähetetään bussilla kotiin.Aina ei ole ollut rahaa bussilippuun tai avaimia mukana.
        Kaakkois-Suomessa on pika-apu itsarajatuksiin: puritaa jääpalaa kädessään tai syö polttavan mausteista leinonnaista. Ihan TV:ssä näin.

        TÄTÄ ITSELLEEN VAARALLISTA KÄYTETÄÄN VAIN SILLOIN, KUN KUN MUILLE HANKALA TYYPPI HALUTAAN SAADA POIS MAISEMASTA, HILJENTÄÄ HÄNET LÄÄKKEILLÄ JA TEHDÄ HELPOSTI KONTROLLOIVAKSI.

        Ettei laulele julki salaisuuksia tai haittaa jotakin liiketointa.

        Vankiloista vapautetaan vähän väliä pitkään istuneita, jotka arvioidaab edelleen vaarallisiksi.
        ,Ja tekevätkin pian rikoksen, vaikapa sarjasellaisen ja sitä ennen pitävät ympäristöään pelossa.


        IHAN HYVÄ OLI KÄYDÄ LÄPI NÄMÄ PAKKOHOIDON PERUSTEET, mitä ne oikeastaan ovat ja svelletaan vain harvoihin, vaikka vastaavia tapauksia olisi tuhansia.

        Vankiloista vapautuu rikoksensa sovittaneita, eikä sinne joudu mielisairauden takia.

      • Einäinei
        psykoosipotilaat kirjoitti:

        Vankiloista vapautuu rikoksensa sovittaneita, eikä sinne joudu mielisairauden takia.

        Mielestäni murhan tekemistä voi kutsu jonkin sortin mielisairaudeksi vai tervemielinen henkilökö niitä tekee?

      • etelänloma

        "Mielestäni murhan tekemistä voi kutsu jonkin sortin mielisairaudeksi vai tervemielinen henkilökö niitä tekee?"

        Sanoisin tuohon että sellaisilla ihmisillä on hirveän vakavia ongelmia, väkivaltainen käytös kertoo siitä. Ja on olemassa syyntakeettomuuttakin, eli sellaisia mielentiloja, joissa ihminen ei ymmärrä mitä tekee. Mutta se, pitääkö näitä inhimillisiä psyykkisiä kokemuksia kutsua sairaudeksi, on toinen juttu. Mielestäni ei. Lääketieteellinen lähestymistapa ei sovi mielen asioihin. Käytännössä se ei muuta sitä, että murhan tehnyt voi olla syyntakeeton ja kuuluu joko vankilaan tai kuten nykyäänkin, jonkinlaisen psyykkisen avun piiriin jossa hänen vapauttaan rajoitetaan niin että hän ei voi vahingoittaa muita.

        Kysymys mikä on sairautta ja mikä ei, ja onko lääketieteen selitysmalli psyykkisissä ongelmissa sopiva vai pitäisikö olla jokin muu, se menee ehkä ketjun aiheesta vähän ohi mutta kommentoinpa kuitenkin.

      • yorf6hg98t
        Einäinei kirjoitti:

        Mielestäni murhan tekemistä voi kutsu jonkin sortin mielisairaudeksi vai tervemielinen henkilökö niitä tekee?

        Sehän riippuu siitä mitä tarkoitat mielisairaudella, ja mitä tarkoitat tervemielisellä. Kertoisitko mitä tarkoitat niillä käsitteillä?

        Toisen ihmisen tappaminen on teko, ja siten se ei voi olla sairaus. Sairaus on fysiologinen tai kemiallinen poikkeavuus ihmiskehossa. Mikään käytös, kuten tappaminen, ei ole eikä voi olla sairaus. Sairauksia ei määritellä siten. Jotkut teot tai käyttäytyminen voi olla rikos, mutta se on meidän ihmisten välinen sopimusasia.

        Vaikuttaa siltä, että aikakauden trendin mukaisesti, sinäkin sekoitat sairaudet ja rikokset keskenään.

      • on.laitonta

        Pakkoinjektoiminen on Suomen lain mukaan laillista ainoastaan jos on pakkohoidossa psykiatrisessa sairaalassa ja on itselleen tai muille vaarallinen, ei muulloin.

      • etelänloma

        Pakkoinjektioita saa lain mukaan käyttää muuallakin kuin potilaan ollessa sairaalassa pakkohoidossa. Monihan on tällaisella pakkolääkityksellä jatkuvasti vaikka asuu kotonaan. Tämä lainkohta pitäisi saada kumotuksi jo periaatteen vuoksi ja lisäksi siksi että psyykehuumeet ovat terveydelle niin vaarallisia.

        Mielenterveyslaki
        22 b § (21.12.2001/1423)

        Potilaan psyykkisen sairauden hoidossa saadaan hänen tahdostaan riippumatta käyttää vain sellaisia lääketieteellisesti hyväksyttäviä tutkimus- ja hoitotoimenpiteitä, joiden suorittamatta jättäminen vakavasti vaarantaa hänen tai muiden terveyttä tai turvallisuutta...

        Potilaan tahdosta riippumatta suoritettavista hoito- ja tutkimustoimenpiteistä päättää häntä hoitava lääkäri.

      • kdoskokdsd

        " Pakkoinjektoiminen on Suomen lain mukaan laillista ainoastaan jos on pakkohoidossa psykiatrisessa sairaalassa ja on itselleen tai muille vaarallinen, ei muulloin."


        Tuo tulkinta on helppo tehdä vaikka kukaan ei olisi itselleen tai muille vaarallinen. Osastoilla voi joutua pakkoinjektointien kohteeksi vain kieltäytymällä aineista. Aineita myös uhkaillaan ihmisille nieltäviksi niin että uhkaillaan että ne pakkoinjektoidaan jos ihminen ei niele.

        Antipsykootteja käytetään pitkälti käytöksen kontrollointiin kemiallisena pakkopaitana suljetuilla osastoilla. Myös vanhusosastoilla "käytöshäiriöihin".

        Tällaista Suomessa vielä nykypäivänä.

      • dgdg

        Pakkohoitomerkinnällä ihminen voidaan laittaa sellaiseen lääketokkuraan että oksat pois. Kehon tai henkilön omat rajat ei merkitse osastoilla yhtään mitään.

      • Anonyymi
        etelänloma kirjoitti:

        Pakkoinjektioita saa lain mukaan käyttää muuallakin kuin potilaan ollessa sairaalassa pakkohoidossa. Monihan on tällaisella pakkolääkityksellä jatkuvasti vaikka asuu kotonaan. Tämä lainkohta pitäisi saada kumotuksi jo periaatteen vuoksi ja lisäksi siksi että psyykehuumeet ovat terveydelle niin vaarallisia.

        Mielenterveyslaki
        22 b § (21.12.2001/1423)

        Potilaan psyykkisen sairauden hoidossa saadaan hänen tahdostaan riippumatta käyttää vain sellaisia lääketieteellisesti hyväksyttäviä tutkimus- ja hoitotoimenpiteitä, joiden suorittamatta jättäminen vakavasti vaarantaa hänen tai muiden terveyttä tai turvallisuutta...

        Potilaan tahdosta riippumatta suoritettavista hoito- ja tutkimustoimenpiteistä päättää häntä hoitava lääkäri.

        Mielenterveyslain 22 b § kuten muutkin 4 a luvun pykälät koskevat lain mukaan potilaan perusoikeuksien rajoittamista vain tahdosta riippumattoman hoidon aikana, eivät avohoidossa. Avohoidossa potilaan perusoikeuksia ei rajoita mikään laki. Pakkolääkintä avohoidossa on aina lain vastaista! Esimerkiksi Mielenterveyden keskusliitossa asia on kyllä tiedossa, mutta syystä tai toisesta ei katso katso tarpeelliseksi tiedottaa siitä jäsenilleen.

      • Anonyymi

        Mites nämä jutut, joista muistelen kuulleni.

        - ei pääse terapiaan, jos ei syö masennuslääkettä ensin tiettyä aikaa

        - ei makseta sairauspäivärää tai kuntoutussrahaa, jos ei
        syö lääkettä, on pakotettu käymään labrassa pitoisuustutkumuksessa, jne

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Mites nämä jutut, joista muistelen kuulleni.

        - ei pääse terapiaan, jos ei syö masennuslääkettä ensin tiettyä aikaa

        - ei makseta sairauspäivärää tai kuntoutussrahaa, jos ei
        syö lääkettä, on pakotettu käymään labrassa pitoisuustutkumuksessa, jne

        Ei ole omaa kokemusta mutta jostain luin että ei kelalla ole oikeutta rajoittaa etuuksia sen tähden että ei syö lääkkeitä. Luulen kyllä että se pitää paikkansa. Ei lakeja sivistysvaltiossa niin kuulu laatia että toinen löisi toista korvalle. Jos joku kieltää nämä etuudet niin kannattaa kysyä ensin kelan johdolta ja sitten kysyä mistä voi kysyä ylempää tai minne mahdolllsesti kannella. Viime kädessä toimintojen ohjaus kuuluu sosiaali- ja terveysministeriölle eli sieltä ainakin pitäisi saada tietoa.

    • hoito.vai.pakko

      Niin, ei siellä sairaalassa kukaan välittänyt siitä olisinko tappanut itseni vai ei. Se tuttu ihminen joka minut sinne lähetti oli siitä huolissaan, mutta sairaalassa päinvastoin sain huomata että ei todellakaan. Se oli aika järkytys. Ei mitään inhimillistä, ei mitään ystävällisyyttä. Jotenkin en oikein tajua sitä vieläkään. Yleensä kuitenkin kun vertaa esim. tavallisiin lääkäreihin niin kyllä heitä tuntuu kiinnostavan miten jalka paranee tai flunssa tms. Sellainen on joskus vähän placeboa psyykellekin, ja siksihän sanotaan että ihmiset lappavat turhaan terveyskeskuksessa...

      Pelkäsin niin hitosti siellä psykiatrisessa sairaalassa että koetin vain hymyillä ja keksiä sellaisia valeita että pääsisin pois, ja pääsinkin onneksi aika nopeasti. Nyt ne valeet ovat potilaskertomuksessani, kun eivät saaneet muuta irti...

      • kukakokoaisi

        SIIS

        VAARALLINEN ITSELLEEN ON IHAN TYHJÄ PERUSTE

        voitaisiin koota luettelo esimerkeistä, jotka asiantilan todistavat. alkaen yksityisesimerkeistä poliklinikkojen käytäntöön.

      • omaasyytäsi
        kukakokoaisi kirjoitti:

        SIIS

        VAARALLINEN ITSELLEEN ON IHAN TYHJÄ PERUSTE

        voitaisiin koota luettelo esimerkeistä, jotka asiantilan todistavat. alkaen yksityisesimerkeistä poliklinikkojen käytäntöön.

        Lopettakaa se itsareilla uhkailu, niin lähimmäisten ei tarvitse sen takia teitä laittaa hoitoon.

      • lollololollolooo
        omaasyytäsi kirjoitti:

        Lopettakaa se itsareilla uhkailu, niin lähimmäisten ei tarvitse sen takia teitä laittaa hoitoon.

        Trolololol.

      • Anonyymi
        kukakokoaisi kirjoitti:

        SIIS

        VAARALLINEN ITSELLEEN ON IHAN TYHJÄ PERUSTE

        voitaisiin koota luettelo esimerkeistä, jotka asiantilan todistavat. alkaen yksityisesimerkeistä poliklinikkojen käytäntöön.

        Vaarallinen itselleen "potilas"on vaarallisten hullujen psykiatrien mielestä esimerkiksi silloin kun kieltäytyy lääkkeistä joita tuputetaan vaikka ei ole sairas ja vaikka tietää mitä ne myrkyt hänelle tekevät toisin kuin ne vaaralliset hullut psykoatrit. Kyllä päättäjät pitäisi pakkohoitaa, kun antavat niiden vaarallisten hullujen psykojen tehdä ihmisille mitä itse tykkäävät ihmisten terveydestä ja hyvinvoinnista piittaamatta.
        Isohanni on ihan oikeassa.

    • tosi-on

      "Toipumiseen auttaa, kun muistaa, että kyseessä on ollut kollektiivinen kokemus, järjestelmän uhriksi joutuminen."

      Tämä on totta.

    • 8kda9

      Olen lukenut kirjoista keskiajan Euroopan noitavainoista ja niissä on mielenkiintoisia kuvauksia siitä, kuinka noituudesta syytetyt saatettiin jopa ilman kidutusta tunnustamaan mitä omituisempia ja mielikuvituksellisimpia tarinoita noituuden harjoittamisesta. Noissa vainoissa käytettiin todistajina myös lapsia, joita on helppo manipuloida ja jotka usein keksivät etenkin painostuksen alla tarinoita siitä, miten syytetty noita oli kaapannut heitä ja vienyt satanistisiin pitoihin.

      Sama ilmiö tunnetaan myös nykyajan kriminologian parissa. Ihmisiä on yllättävänkin helppo saada jopa aidosti muistamaan absurdeja asioita, joita ei ole tapahtunut. Vaikka tämä ei suoraan liity Tukholma-syndroomaan, niin tuli mieleeni, että jos joudut sellaiseen tilanteeseen, jossa sinulta ikään kuin odotetaan voimakkaasti tiettyä käytöstä tai "oireilua", saatat oikeasti alkaa käyttäytyä niin intuitiivisesti sopeutuaksesi sinulle pakotettuun sosiaaliseen rooliin. Ymmärrän hyvin, jos vaikka jo muutenkin ikäviä ja torjuvia ääniharhoja kuuleva potilas saa osakseen "hoitoa", jossa hänen jokaista inahdustaan ja tunne-elämän oikkuaan tulkitaan aivosairauden oireeksi, niin hänen tilansa vaan pahenee siitä entisestään, koska hänelle opetetaan, että hänen tunteensa ja ajatuksensa ovat pahoja ja epätoivottavia, ja ne pitää torjua ja tukahduttaa. Usein tällaisilla ihmisillä on taustallaan muitakin ikäviä "kiintymyssuhteita" vaikka sadistiseen vanhempaan, koulukiusaajiin tai hyväksikäyttäjään, jossa ihmisen koko olemassaolo rakentuu väkivaltaisten ja nöyryyttävien kiintymyssuhteiden kautta ja tekee siitä väkivallan kokemuksesta ikävällä tavalla henkilön elämän suurimman ja perustavimman rakkaussuhteen. Ja tuota "rakkaussuhdetta" sitten usein uusinnetaan psykiatrisessa hoidossa, jossa lääkeyhtiöiden lukuun töitä tekevät psykiatrit käyttävät kaiken aikansa määrätäkseen mahdollisimman monta reseptiä mahdollisimman moneen inahdukseen, jonka potilas päästää suustaan. Heidät on siten koulutettu ja täydennyskoulutettu. Potilas voi tosiaan kehittää Tukholma-syndrooman etenkin silloin, jos se on hänen elämässään ollut ennenkin ainoa mahdollinen selviytymiskeino. Hän ajattelee, että pakkohoito, nöyryyttäminen, omien rajojen loukkaaminen jne. on oikein häntä kohtaan ja luonnollista.Ehkä osin siksi psykiatrinen hoito onkin niin tehokkaasti ajanut ihmisiä sairaseläkkeelle etenkin silloin, kun kyse on vaikeista mielenterveyden ongelmista.

      • Hyi54

        No voi helevata sentään!
        Luuserit kun pyrkii eläkkeelle!!!
        Älä tule selittämään moista soopaa.
        Että muka hoito aiheuttaa eläkkeelle joutumisen.
        Tosiasia on että ns psyykkisistä sairauksista kärsivät just näyttelevät "sairasta", jotta pääsevät eläkkeelle.
        Ei heitä kiinnosta työnteko.
        Kunhan saavat kaikki edut.

      • etelänloma

        Ja trollikin paikalla. ;)

    • etelänloma

      "Potilas voi tosiaan kehittää Tukholma-syndrooman etenkin silloin, jos se on hänen elämässään ollut ennenkin ainoa mahdollinen selviytymiskeino. Hän ajattelee, että pakkohoito, nöyryyttäminen, omien rajojen loukkaaminen jne. on oikein häntä kohtaan ja luonnollista."

      Täällä on hyviä kommentteja. Olisipa tällaista keskustelua psykiatrian poliklinikallakin.

      • Hoitajaevp

        No ei kai tuollaisesta soopasta polilla keskustella.
        On pohjaton suo.
        Ei ei.
        Jos potilas ei myönnä sairauttaan, vaan vetoaa kaikenmaailman syndroomiin, ei ko potilas parane ikikuuna päivänä.
        Sairauden myöntäminen on ainut tie parantumiseen.
        Turha syyttää onnetonta lapsuutta, koulukiusaamista jne.

      • Hoitajaevp

        Ja vielä:
        Jos ei myönnä sairauttaan, niin äärimmäinen keino on A1-lähete.
        Pakkohoito on potilaan ja kanssaihmisten parhaaksi:
        Kun potilaan harhaisuus on vaaraksi hänelle sekä ympäristölleen.
        Psykiatria ei paranna, vaan antaa työkalut parantumiseen.
        Tuo nyt pitäisi tajuta jokaisen pässinpään.

      • dsgdsg

        Sinä et ole hoitaja vaan trolli, paitsi voi kai omissa harhoissa tai trollailuissaan kokea itsensä hoitajaksi. Monet psykiatrian ns. sairaudet ovat heidän omissakin silmissään enemmän nimellä "oireyhtymä tai häiriö", koska mitään biologista patologiaa mikä täyttäisi sairauden määritelmän, ei ole löydetty. Kyse on tällöin aikalailla kehitellystä "sairaudesta", vaikka psykiatriassa usein mielellään puhutaan sairauksista.

        Ja toisekseen, psykiatria ei huumaamalla ihmisiä anna mitään työkaluja parantumiseen, ja varsinkaan paranna ihmisiä, missä olet oikeassa. Itse menin vaan huonompaan suuntaan psykiatrian "hoitokeinoilla", johon kuuluu erilaisten ihmiselämän ongelmien patologisointi, stigmatisointi, ja tärkeässä asemassa erilaiset aineet ja oikeus potilaan sijaan määritellä mikä hänen ongelmansa on. En kiellä ongelmiani, mitä minulla on ollut, mutten myöskään allekirjoita sitä, että psykiatrian tapa lähestyä niitä oli oikea tai psykiatrian tapa määritellä ongelmani, olisi ollut paikkaansapitävä tai selittäisi itsestäni jotain mitä en tietäisi.

        Jokaisen pitäisi tajuta, että Avoin Dialogi menetelmä on todettu toimivan, missä lääkkeitä käytetään minimaalisesti tai ei ollenkaan, ja potilaan oireilussa nähdään joku konteksti jota ei vain pyritä huumaamaan pois, ja psykiatrian periaatteet, jossa psykoosiin antipsykootit ovat kuin antibiootit tulehdukseen, tai kuin insuliini diabetekseen tai korjaavat kemiallista epätasapainoa, ovat lääketehtaiden propagandaa, ja urbaani legenda, enemmän kuin totuus. Nuo myytit on vuosien saatossa alkaneet elää ihan omaa elämäänsä Silti näitä kuulee viljeltävän psykiatrisessa hoidossa, vaikka mikään totuushan ne ei ole ja usko aineisiin on niin suurta, että niihin nähdään oikeutusta jopa väkivalloin survoa pakkohoidossa niitä toisiin ihmisiin. Psykiatriassa usein suositellaan jatkuvaa lääkkeiden käyttöä (kovasti hypetetty pitkäaikaisinjektioita joihinkin tiloihin) ja lisäksi lääkkeet tekevät fyysisesti riippuvaiseksi, keho tottuu niihin joten ne on hankala ajaa alas. Niitä vieroitusoireita psykiatriassa usein ollaan lääkitsemässä ja jopa selittämässä lääkkeiden ongelmia potilaan sairaudella. Psykiatria on pseudotiede, jossa näkee ihmisten ongelmat aivojen neurotoksisten kemikaalien puutteena. Psykiatrian hoitokeinot voi olla ne, jotka pistää potilaan huonoon kuntoon.

        Pakkohoitotoimenpiteet ovat usein potilasta traumatisoivia, syynä lukuisia asioita mitä täällä on mainittu, ja jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus päättää käyttääkö vai ei, kehossaan aineita, jotka voivat mm. kutistaa aivoja, turruttaa tunteita ja aiheuttaa ongelmia emotionaalisella tasolla ja kognitiivisesti, aiheuttaa lukuisia erilaisia terveysongelmia. Mitään perustaa ei ainakaan siinä mielessä ole, että aineet korjaisi jotain biologista poikkeamaa kenenkään aivoissa.

        Totuus ei pala tulessakaan, tietoisuus tulee lisääntymään psyykenlääkkeiden sekä vieroitusongelmista, haitoista että surkeasta teoriapohjasta, millä psykiatria suosittelee lääkkeitään. Psykiatria on ulottanut lonkeroitaan pitämällä monia ihan normaalia ihmiselämän reaktioita jo sairauksina ja iso osa kansasta, isompi osa kuin koskaan on jollain aineilla. Koska niin iso kansasta on aineilla, myös suuri osa ihmisistä saa haittoja näistä psykiatrian "hoitokeinoista", ihan sellaisia ihmisiäkin jotka eivät ole psykiatrian kontrolloimana hiljennettynä jossain laitoksessa, joten totuus tulee julki. Sama tieteenala teki aikanaan insuliinishokkeja, lobotomioita ja totesi homouden sairaukdeksi sekä on vuosien mittaan pitänyt monia psyykenlääkkeiden haittoja mielenterveyspotilaiden henkisinä oireina kuten tardiivia dyskinesiaa, mikä sitten oikeasti johtui siitä että psykiatrian aineet aiheuttivat ne. Psykiatria on myös paikka missä ihmisten ihan oikeita fyysisiä sairauksia voidaan pistää henkisiksi ongelmiksi, ja monet eivät ole sen takia saaneet kunnollista apua terveydenhuollossa. Nykyään se näkee että ihmisten kokemissa henkisissä ongelmissa kannattaa sorkkia ihmisten aivoja toksisilla kemikaaleilla tietämättä täysin niiden seurauksia ja väkisin laittaa heidät tokkuraan hoitona. Mitään vastuuta potilaan kokemista ongelmista lääkkeiden kanssa ei oteta, vaan usein ne kielletään.

        Piti käydä pitkä polku psykiatrian parissa, että silmät aukeni. Viimeistään aineiden vieroitusoireet aukaisi silmät aikalailla ja se kun siinäkin tilassa, kun kärsin niistä, psykiatri näkee ne vaan jonain henkisinä ongelmina. Mietin että hoidanko varsinaisesti enää psykiatrian puolella mielenterveyttäni vai lääkkeiden puhkaisemia ongelmia.

        Johonkin fyysiseen vaivaan käytän mielelläni lääkkeitä, kuten esimerkiksi antibiootteja tulehdukseen, mutta elämänongelmia ja henkisen tason ongelmia en pääsääntöisesti kuvaa sairautena, enkä halua itseäni enää huumata. Mitään parannusta kun ei pillereistä tule, vaan omat ongelmansa. Jos joku haluaa huumata itsensä, niin se on ihan ok. Mutta ei kannata odottaa parempaa aivotoimintaa tai parantumista lääkepurkista.

      • Anonyymi
        Hoitajaevp kirjoitti:

        Ja vielä:
        Jos ei myönnä sairauttaan, niin äärimmäinen keino on A1-lähete.
        Pakkohoito on potilaan ja kanssaihmisten parhaaksi:
        Kun potilaan harhaisuus on vaaraksi hänelle sekä ympäristölleen.
        Psykiatria ei paranna, vaan antaa työkalut parantumiseen.
        Tuo nyt pitäisi tajuta jokaisen pässinpään.

        Minä valitsen "sairauteni" tuhat kertaa mieluummin kuin hoidon. Olen mieluummin hoikka, urheilullinen, suorituskykyinen, korkeasti koulutettu kuin lääkkeillä turrutettu zombi, jolla on tämä "etiologialtaan" tuntematon aivosairaus eli suomeksi sanottuna omaa lääkärin maailmankuvasta poikkeavia uskomuksia. En olisi mitään elämässäni saavuttanut psykiatrin "työkaluilla", joka tyrkytti jokaiseen inahdukseeni uutta psykoaktiivista ainetta. Ilmeisesti tämä fetissi reagoida jokaiseen tunneilmaukseen uudella reseptillä on psykiatrien kieroutuneesta ammattietiikasta nouseva häiriintynyt käyttäytymismalli, joka istutetaan heidän päähänsä jo varhaisessa vaiheessa koulutusta. Jos joku tavallinen tallukka käyttäytyisi samalla tavalla minua kohtaan, kukaan ei ihmettelisi, jos loukkaantuisin ja sanoisin henkilön olevan päästään vialla. Psykiatreille tämä on ilmeisesti jotenkin normaalia toimintaa ja sen kyseenalaistaminen nähdään, kummallista kyllä, jopa sairauden oireena.

        Olen tulkinnut, että omat työkaluni -psykoottiset ajatusharhat, ovat olleet paljon oivallisempia keinoja mieleni avaamiseen ja henkiseen kehittymiseen. Ihmettelen ja kummastelen, miksi niistä pitäisi parantua. Pakkohoidossa joskus vuosia sitten oivalsin psykiatrien harmiksi olevani lähinnä lahjakas, kun sain päähäni "kämppäkaverini" muistoja seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja Enkeli-vauvastaan. Eräänä iltana luin lopulta hänen päiväkirjaansa saadakseni selvää mieleeni tulevista näyistä. Päiväkirjassa hän kirjoitti, kuten olin olettanutkin, pakkomielteisesti "kirjeitä" Enkeli-vauvalleen. Ei nöyryyttäminen ja vapaudenriisto minua saanut ymmärtämään tai tunnustamaan, että tällaiset ajatukset olisivat sairauden oireita. Päin vastoin, aloin vahvasti epäillä hoitavaa tahoa pahasti häiriintyneeksi ja kuten toin esille, epäilys omasta "suuresta neroudestani" vain vahvistui. Olin pakkohoidosta päästessäni lähinnä siis olantsapiinin aiheuttaman hormonihäiriön ja suuren nerouteni pauloissa. Onneksi pääsin hormonihäiriöstä eroon lopettamalla lääkkeen ja noudattamalla tiukkaa elämäntapaa, jossa huolellisesti vältellään psykiatrista hoitoa ja varotaan puhumasta lääkäreille mitään ylimääräistä, edes kännissä. Neroudestani pidin kiinni ja kuten sanoin, en valitsen sen edelleen tuhat kertaa mieluummin kuin olantsapiinin tai minkään muunkaan mielenkiintoisia "aloitus" "sivu" sekä"lopetus" -oireita aiheuttavat neuroleptin. Tosin valintaa ei olisi tarvinnut tehdä, koska huolimatta lukuisista sivuoireistaan ja aloitusoireistaan ja lopetusoireistaan, ajatushäiriöni ja deluusioni eivät missään vaiheessa kadonneet.

        Minusta psykiatria voisi itse tunnustaa oman häiriintyneen suhteensa ihmisten tunne-elämään ja mieleen ylipäätänsä. Se voisi olla lähtökohta koko alan kehitykselle, joka on jumissa sata vuotta vanhoissa, toimimattomissa hypoteeseissa, jotka falsifioitiin kymmeniä vuosia sitten. Se että minua, korkeintaan vähän höpsähtänyttä neroa, ja lapsensa ilmeisesti menettänyttä, traumatisoitunutta nuorta naista hoidettiin samoilla lääkkeillä ja samoista lähtökohdista, kertoo jo itsessään siitä, että kyseisen "tieteen"alan sihti on vähän hukassa. Ne kuvaannoillisesti moukaroivat kärpäisiä kärpäslätkien sijasta massiivisilla moukareilla ja koska sihti on huono, koko seinä on usein rikki ennen, kuin ne tappavat ensimmäistäkään kärpästä.

      • Anonyymi
        Hoitajaevp kirjoitti:

        Ja vielä:
        Jos ei myönnä sairauttaan, niin äärimmäinen keino on A1-lähete.
        Pakkohoito on potilaan ja kanssaihmisten parhaaksi:
        Kun potilaan harhaisuus on vaaraksi hänelle sekä ympäristölleen.
        Psykiatria ei paranna, vaan antaa työkalut parantumiseen.
        Tuo nyt pitäisi tajuta jokaisen pässinpään.

        Mutta mitään sairautta ei ole. Mielisairaus on kielikuva ja siten mielipideasia.

        Miksi kenenkään pitäisi "myöntää sairastavansa" jonkun toisen keksimään sairautta, jotta ei joudu vangituksi? Miksi ketään oikeaakaan sairautta sairastavaa saisi vangita sen perusteella? Vapaassa valtiossa ei saa. (Poikkeuksena joissakin erittäin vaarallisissa tarttuvissa taudeissa, kuten rutoissa henkilö voidaan asettaa karanteeniin vastentahtoisesti, mutta se on eri asia.)

        Lisäksi, vapaassa valtiossa jokainen saa olla vaaraksi itselleen. Sen takia saa harrastaa kilpa-autoilua, vapaahyppyä, rallikrossia ja tehdä paljon muitakin asioita, mukaan lukien autoilla. Henkilö saa (vapaassa valtiossa) vangita vain, jos hän on vaaraksi _muille_. Tällöinkin asia kuuluu poliisille. Psykiatriaa ei tarvita mihinkään.

        Homoseksuaaleille sanottiin myös aikaisemmin, että heidän vangitsemisensa ja pakottaen kastroimisensa oli heidän omaksi parhaakseen harhastaan parantumisen kannalta. Luulenpa, että useimmat homoseksuaalit olivat ja ovat yhä eri mieltä asiasta.

        Oikeidenkaan sairauksien kohdalla ketään ei tietenkään saa "parantaa" vastointahtoaan. Vapaassa valtiossa jokaisella on vapaus koskemattomuuteen ja sairastamiseen. Sen takia henkilöä, joka sairastaa esimerkiksi syöpää ei saa hoitaa vastentahtoisesti vaan hän saa päättää esimerkiksi antaa syövän tappaa, jos katsoo itse niin parhaaksi, riippumatta siitä mitä joku muu tai muut näkisivät omasta mielestään parhaaksi.

        Toisen koskemattomuuden kunnioittaminen on yksi haastavimmista tehtävistä mitä meillä ihmisillä on. Se on sivistyksen merkki ja korkein mittari, johon yksikään yhteiskunta ei ole vielä tähän maailmanaikaan mennessä kyennyt.

        t. Valdemari

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Minä valitsen "sairauteni" tuhat kertaa mieluummin kuin hoidon. Olen mieluummin hoikka, urheilullinen, suorituskykyinen, korkeasti koulutettu kuin lääkkeillä turrutettu zombi, jolla on tämä "etiologialtaan" tuntematon aivosairaus eli suomeksi sanottuna omaa lääkärin maailmankuvasta poikkeavia uskomuksia. En olisi mitään elämässäni saavuttanut psykiatrin "työkaluilla", joka tyrkytti jokaiseen inahdukseeni uutta psykoaktiivista ainetta. Ilmeisesti tämä fetissi reagoida jokaiseen tunneilmaukseen uudella reseptillä on psykiatrien kieroutuneesta ammattietiikasta nouseva häiriintynyt käyttäytymismalli, joka istutetaan heidän päähänsä jo varhaisessa vaiheessa koulutusta. Jos joku tavallinen tallukka käyttäytyisi samalla tavalla minua kohtaan, kukaan ei ihmettelisi, jos loukkaantuisin ja sanoisin henkilön olevan päästään vialla. Psykiatreille tämä on ilmeisesti jotenkin normaalia toimintaa ja sen kyseenalaistaminen nähdään, kummallista kyllä, jopa sairauden oireena.

        Olen tulkinnut, että omat työkaluni -psykoottiset ajatusharhat, ovat olleet paljon oivallisempia keinoja mieleni avaamiseen ja henkiseen kehittymiseen. Ihmettelen ja kummastelen, miksi niistä pitäisi parantua. Pakkohoidossa joskus vuosia sitten oivalsin psykiatrien harmiksi olevani lähinnä lahjakas, kun sain päähäni "kämppäkaverini" muistoja seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja Enkeli-vauvastaan. Eräänä iltana luin lopulta hänen päiväkirjaansa saadakseni selvää mieleeni tulevista näyistä. Päiväkirjassa hän kirjoitti, kuten olin olettanutkin, pakkomielteisesti "kirjeitä" Enkeli-vauvalleen. Ei nöyryyttäminen ja vapaudenriisto minua saanut ymmärtämään tai tunnustamaan, että tällaiset ajatukset olisivat sairauden oireita. Päin vastoin, aloin vahvasti epäillä hoitavaa tahoa pahasti häiriintyneeksi ja kuten toin esille, epäilys omasta "suuresta neroudestani" vain vahvistui. Olin pakkohoidosta päästessäni lähinnä siis olantsapiinin aiheuttaman hormonihäiriön ja suuren nerouteni pauloissa. Onneksi pääsin hormonihäiriöstä eroon lopettamalla lääkkeen ja noudattamalla tiukkaa elämäntapaa, jossa huolellisesti vältellään psykiatrista hoitoa ja varotaan puhumasta lääkäreille mitään ylimääräistä, edes kännissä. Neroudestani pidin kiinni ja kuten sanoin, en valitsen sen edelleen tuhat kertaa mieluummin kuin olantsapiinin tai minkään muunkaan mielenkiintoisia "aloitus" "sivu" sekä"lopetus" -oireita aiheuttavat neuroleptin. Tosin valintaa ei olisi tarvinnut tehdä, koska huolimatta lukuisista sivuoireistaan ja aloitusoireistaan ja lopetusoireistaan, ajatushäiriöni ja deluusioni eivät missään vaiheessa kadonneet.

        Minusta psykiatria voisi itse tunnustaa oman häiriintyneen suhteensa ihmisten tunne-elämään ja mieleen ylipäätänsä. Se voisi olla lähtökohta koko alan kehitykselle, joka on jumissa sata vuotta vanhoissa, toimimattomissa hypoteeseissa, jotka falsifioitiin kymmeniä vuosia sitten. Se että minua, korkeintaan vähän höpsähtänyttä neroa, ja lapsensa ilmeisesti menettänyttä, traumatisoitunutta nuorta naista hoidettiin samoilla lääkkeillä ja samoista lähtökohdista, kertoo jo itsessään siitä, että kyseisen "tieteen"alan sihti on vähän hukassa. Ne kuvaannoillisesti moukaroivat kärpäisiä kärpäslätkien sijasta massiivisilla moukareilla ja koska sihti on huono, koko seinä on usein rikki ennen, kuin ne tappavat ensimmäistäkään kärpästä.

        "Pakkohoidossa joskus vuosia sitten oivalsin psykiatrien harmiksi olevani lähinnä lahjakas, kun sain päähäni "kämppäkaverini" muistoja seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja Enkeli-vauvastaan. Eräänä iltana luin lopulta "

        Kysyisin tarkennusta, miten näet asian, sillä en ehkä ihan ymmärtänyt; oliko se "kämppäkaverisi" ja hänen Enkelivauvansa siis jotain minkä olit itse kokenut joskus, ja siinä mielentilassa mitä psykiatria (minunkin mielestäni virheellisesti) kutsuu "psykoosiksi", oli sinun helpompi käsitellä kokemaasi vaikeaa asiaa toisen henkilön, "kämppäkaverin" kautta? Siis "kämppäkaveri" oli osa kokemusmaailmaasi, vaikka ei ehkä muiden mielestä todellinen, fyysinen henkilö?

        Joka tapauksessa, minusta sinun kannattaa jatkaa linjallasi ja kokea edelleen elämääsi niinkuin se on, ja kohdata menneisyys sinulle oikealta tuntuvalla tavalla.

    • hoitoon_mars

      en lukenut koko lankaa mutta olisikohan jo kohta syytä käydä uudestaan siellä pakkohoidossa...

      • dsgs

        Ai siksikö kun kertoo traumoistaan ja sanoo kritiikkiä psykiatrian hoitotoimenpiteistä? Ei taida täyttää pakkohoidon edellytyksiä.

      • rikollista.toimintaa
        dsgs kirjoitti:

        Ai siksikö kun kertoo traumoistaan ja sanoo kritiikkiä psykiatrian hoitotoimenpiteistä? Ei taida täyttää pakkohoidon edellytyksiä.

        Psykiatriaahan väärinkäytetään nimenomaan sanavapauden riistämiseen, joka on paitsi aina laitonta myös aina ihmiselle haitallista, riippumatta siitä onko terve vain sairas.

      • sddssgsd

        Psykiatriassa esimerkiksi osastoilla ollessa kannattaa tarkkaan miettiä mitä puhuu. Kaikenlainen kritiikki ja huoli hoitokeinojen turvallisuudesta voidaan helposti tulkita sairauden oireeksi tai harhaluuloksi. Psykiatrien mielestä he kylvävät jotain sokeripillereitä, ei suinkaan voimakkaita psykoaktiivisia aineita joista potilaalle voi tulla merkittäviäkin haittoja. Psykiatrien todellisuudessa hoitokeinot ovat aina turvallisia ja toimivia, ja haitoilta he sulkevat usein silmänsä, ja korvansa.

        Voimakkaan kritiikin esittäminen psykiatrian parissa asioidessaan on aina vaarallista. Erityisesti jos on suljetuissa olosuhteissa, missä valtaepätasapaino on huomattava potilaan ja hoitotahon välillä, missä kaikkea mitä potilas sanoo voidaan kirjata ja tulkita lähes mielivaltaisin tavoin.

      • Anonyymi
        sddssgsd kirjoitti:

        Psykiatriassa esimerkiksi osastoilla ollessa kannattaa tarkkaan miettiä mitä puhuu. Kaikenlainen kritiikki ja huoli hoitokeinojen turvallisuudesta voidaan helposti tulkita sairauden oireeksi tai harhaluuloksi. Psykiatrien mielestä he kylvävät jotain sokeripillereitä, ei suinkaan voimakkaita psykoaktiivisia aineita joista potilaalle voi tulla merkittäviäkin haittoja. Psykiatrien todellisuudessa hoitokeinot ovat aina turvallisia ja toimivia, ja haitoilta he sulkevat usein silmänsä, ja korvansa.

        Voimakkaan kritiikin esittäminen psykiatrian parissa asioidessaan on aina vaarallista. Erityisesti jos on suljetuissa olosuhteissa, missä valtaepätasapaino on huomattava potilaan ja hoitotahon välillä, missä kaikkea mitä potilas sanoo voidaan kirjata ja tulkita lähes mielivaltaisin tavoin.

        Mutta sitten kuitenkaan lääkärit eivät itse mielellään niitä "sokeripillereitä" niele:

        https://madinfinland.org/pro-gradu-masennuslaakkeet-ja-kritiikki-suomen-laakarilehdessa-2008-2014-eve-rasku/

      • Anonyymi
        rikollista.toimintaa kirjoitti:

        Psykiatriaahan väärinkäytetään nimenomaan sanavapauden riistämiseen, joka on paitsi aina laitonta myös aina ihmiselle haitallista, riippumatta siitä onko terve vain sairas.

        Mikä on psykiatrian mielestäsi oikeinkäyttöä?

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Mutta sitten kuitenkaan lääkärit eivät itse mielellään niitä "sokeripillereitä" niele:

        https://madinfinland.org/pro-gradu-masennuslaakkeet-ja-kritiikki-suomen-laakarilehdessa-2008-2014-eve-rasku/

        Tuon takia masennuslääkereseptejä tai muunlaisia hoitoja määrääville pitäisikin keksiä jonkinlainen "sopeutusjakso" tai "sopeutusoptio", jossa lääkäriä tai hänen läheisiään hoidetaan samalla tavalla kuin hän itsekin hoitaa potilaitaan, mikäli sairaus iskee, tai sitten kerran pillerit ovat harmittomia, pillerit lääkärille käyttöön ihan vain ilmoitusmielessä: eivät ne minullekaan pahaa tee.

    • Anonyymi

      Ei ole mitään traumoja pakkohoito osastojaksoista, eikä luonnollisesti vapaaehtoisistakaan hoitojaksoista
      Ne oli paikallaan silloin ja siinä tilanteessa

      Toki oma ajatusmaailma on muuttunut paljon yleisestikin ja itsellä ei enää mitään hoitokontaktia psykiatrian puolelle ole (eikä toivottavasti tule, vaikka diagnoosi kyllä loppuelämän pysyy, 4 diagnooseista voisi jo tänä päivänä ottaa kokonaan listasta pois)
      Elän nykyhetkessä ja tulevaisuudessa, menneet on menneitä ja niihin on turha jäädä

      • Anonyymi

        Mua kiinnostaisi kuulla lisää millaisia sinun hoitojaksosi olivat, kun selvisit ilman traumoja? Ja olivatko diagnoosit mielestäsi oikeita... mitä tarkoitat sillä että diagnoosi pysyy loppuelämän, kaikestahan voi toipua?
        Miten sinua kohdeltiin pakkohoidossa, oliko jotain mikä auttoi että hyväksyit asian. Hyväksyitkö vasta jälkeenpäin vai heti. Jne. jos jaksat kertoa...:)

    • Anonyymi

      On vähän mustavalkoista väittää ja väittää, että psykoosi ei ole sairauden oire eikä sille tarvitse tehdä mitään. Ei se kyllä mikään normaali tilakaan ole, ei sille ihmiselle itsellensäkään.

      Miksi ihminen olisi psykoosin jälkeen kykenemätön itsekään enää ymmärtämään omaa toimintaansa ja harhaisia ajatuksiaan, jos tämä tila olisi se jossa hän haluaakin olla ja käytös sellaista juuri kuin hän tahtookin? Ylivoimaisen suurella enemmistöllä näin ei tosiaankan ole, vaan ihmiset häpeävät jälkeenpäin toilailujaan silmät päästään.

      Sanotaanko sitä sairaudeksi vai ei, ihan sama, mutta en minä ainakaan halua sekoilla mielipuolena sadoissa eri paikoissa kuukausien ajan, jos sellaisen voi jotenkin estää. Kyllä se vain niin on, että täysin psykoottinen ihminen ei enää tajua omaa parastaan, ja toisessa mielentilassa hän sen itsekin tajuaa.

      Ihan vain reality check tähän, kun eivät asiat sillä selviä, että lakataan sanomasta jotain tilaa sairaudeksi. Kirjoittaja, joka tuota koko ajan hokee, on mielestäni sama, joka on toisessa yhteydessä kertonut, ettei hänellä itsellään ole koskaan edes ollut psykoosia. Silloin ei voi puhua niiden puolesta, joilla on ollut.

      Psykoosissa olevan hoito on ala-arvoista, siitä olen samaa mieltä, mutta en siitä, että täysin sekavassa tilassa oleva ihminen muka pitäisi jättää oman onnensa nojaan selviämään, kun hän ei välttämättä tajua nukkua tai syödäkään välttämättä ja on vaarassa joutua sekavuustilansa takia vaikka minkälaisiin vaarallisiin tilanteisiin.

      • Anonyymi

        Olen samaa mieltä, että psykoosi voi olla joidenkin kohdalla tila, jossa sanoo ja tekee sellaista mitä ei muuten tekisi. Ja voi siksi aiheuttaa vaaraa itselleen. Ja näistä syistä tarvitsee HUOLENPITOA. Tässä on kuitenkin iso ero käsitteeseen PAKKOHOITO. Isompi ero kuin ensikuulemalta voisi ajatella.

        Huolenpito on ainakin minusta sitä kaikkein välttämättömintä turvallisuuden varmista, esim. että ei anneta ihmisen tappaa itseään eikä vahingoittaa vakavasti, (koska kokee niin suurta tuskaa että haluaa tehdä niin, ja saa ehkä tästä syystä jonkun psykiatrisen diagnoosin). Samoin kuin jos ihminen on sekavuudeksi kutsuttavassa tilassa esim. päihteiden tai dementian takia, niin ei päästetä häntä hortoilemaan kadulle alusvaatteissa pakkasella tms. minkä tiedetään yleisesti erittäin todennäköisesti vahingoittavan häntä vakavasti.

        PakkoHOITO taas on jotain ihan muuta kuin turvallisuuden varmistamista. Psykiatriassa se on sitä että tietoisuutta muutetaan neurolepteillä, väkisin. Annetaan sähköshokkeja. Ym. Sellainen ei ole enää VÄLTTÄMÄTÖNTÄ TURVALLISUUDEN TAKAAMISTA vaan yritystä muuttaa jotain fyysistä tai psyykkistä asiantilaa ihmisessä. Sellaiseen muuttamiseen tarvitaan mielestäni aina ihmisen oma lupa.

        Siten voisi ajatella vaikka sellaista tilannetta, että henkilöä halutaan estää vahingoittamasta itseään fyysisesti, mutta ei haluta vaikuttaa hänen mieleensä ja ajatteluunsa ilman hänen suostumustaan. Voitaisiin kysyä henkilöltä ensin, mitä keinoa voisi käyttää, jos jotain. Sopiiko hänelle mieluummin lepositeet vai psykoaktiiviset aineet. Jos ei lepositeet, niin sitten käykö neuroleptit vai bentsot. Tässä olisi valinnanvaraa, koska bentsothan lähinnä vain rauhoittavat, neuroleptit muuttavat tietoisuutta. Jos henkilö ei suostu kumpaankaan (tai johonkin muuhun, vaihtoehtoja varmaan olisi jos haetaan...), niin valittaisiin hänen puolestaan joko lepositeet tai bentsot. Periaatteella että tarkoitus on vain estää ihmistä vahingoittamasta itseään, ja siinä tarkoituksessa em. tavat ovat ehkä jotenkuten verrannollisia... lamaavat fysiikan mutta säilyttävät ajatuksen vapauden... tästä voidaan olla tietysti monta mieltä... ei käytännössä tietenkään näin ihanteellista.

        Käytin isoja kirjaimia alleviivaamiseksi, ei "huutamiseksi"... :)

    • Anonyymi

      "Kyllä se vain niin on, että täysin psykoottinen ihminen ei enää tajua omaa parastaan, ja toisessa mielentilassa hän sen itsekin tajuaa. "

      jatkoa edelliseen... Kyllä tällaisia mielentiloja on. Psyykkisesti muuttuneet tietoisuudentilat, joita medikaalisesti kutsutaan psykoosiksi, ovat tällaisia. Ihminen on silloin kokonaan tai osittain jossain muussa todellisuuskäsityksessä kuin yhteisesti jaetussa. Hän voi haluta silloin toimia tavalla, jota muut arvelevat hänen voivan katua myöhemmin ("hävetä toilailujaan"kuten sanoit, tai vielä pahempaa).

      Tällaisia muuttuneita tietoisuudentiloja voi seurata esimerkiksi järkyttävistä elämänkokemuksista, päihteidenkäytöstä tai neurologisista sairauksista.

      Silloin ihminen tarvitsee useimmiten huolenpitoa. Ei kuitenkaan ole oikeutta jyrätä hänen itsemääräämistään. Jos ajatellaan, niin kuin aika usein psykoottisen kohdalla, että hän ei OLLENKAAN ymmärrä omaa parastaan, ollaan henkilön kannalta luomassa vaarallista tilannetta. Ei ole nimittäin mitään takeita, että muutkaan ymmärtäisivät loppupeleissä sen paremmin mikä olisi hänelle parasta.

      Esim. neuroleptien anto ei nykytutkimuksen valossa ole parasta hoitoa henkilölle joka on psykoosiksi kutsutussa tietoisuudentilassa. Selviytymistä siitä, ja hyvinvointia edistää sen sijaan rauhallinen ja turvallinen ympäristö ja psykososiaalinen tukeminen. Kokemusten jakaminen, mahdollisuus tulla kuulluksi.

      Jos pakolla yritetään auttaa ihmistä, tulee aina jotain vaurioita, vaikka saataisiinkin jotain hyvää aikaan. Myös välttämättömät turvallisuuden takaavat toimenpiteet, joista edellä kirjoitin (ei anneta tappaa itseään/ei päästetä alusvaatteissa pakkaseen jne.) traumatisoivat, jos henkilö ei anna niihin suostumustaan. Ei voi myöskään olettaa, että ihmiset AINA olisivat kiitollisia jälkikäteen näistäkään yksinkertaista teoista, jotka pelastavat heidän henkensä... Toisen puolesta ei voi olettaa MITÄÄN.

      Siksi pakkohoito pitäisi kieltää. Pakkohuolenpito sen sijaan on syytä pitää voimassa. Ja erottaa nämä kaksi paljon nykyistä selvemmin.

      • Anonyymi

        Älä hulluja puhu. Kyllä psykiatri AINA tietää, mikä on sinulle parasta. Ei sinun tarvitse tulla kuulluksi ikinä.

    • Anonyymi

      Psykoosi ei ole sairaus eikä sairauden oire yksinkertaistaen se on vain voimakas stressireaktio.On tärkeää erotella oikeat sairaudet ja mielen "sairaudet" juuri siiitä syystä että oikeisiin sairauksiin löytyy paras apu lääketieteestä kun taas mielen ongelmiin auttavat psykososiaaliset keinot.Juuri sairaus ajattelu oikeuttaa pakkolääkinnät yms.

    • Anonyymi

      madinfinland Ovatko lääkkeet tarpeenmukaista hoitoa?

      Olin tammi-helmikuun vaihteessa psykoosien psykososiaalista hoitoa käsittelevässä seminaarissa yli 200 muun, lähinnä psykiatrian ammattilaisen, kanssa. Se toteutettiin yhteistyössä ISPS (International Society for Psychological and social approaches to psychosis) yhdistyksen ja HUS:n varhaispsykoosikeskuksen kanssa. Osallistuin loppukeskusteluun ja ajattelin vähän kirjoittaa enemmän siinä esiin tulleista aiheista.

      Seminaarissa puhuttiin muutenkin tarpeenmukaisesta hoidosta, ja minä kerroin olevani Tarpeenmukainen hoito ry:ssä, jolloin yleisöstä esitettiin otsikonmukainen kysymys. Tähän liittyen kerroin myös omasta sairaalakokemuksesta, josta lisää alempana. Tarpeenmukaista hoitoa on näillä sivuillakin käsitelty aiemmin blogeissa: Tarpeenmukaisen hoidon malli ja Keskustelua tarpeenmukaisesta hoidosta. Tiivistetysti tarpeenmukaisen hoidon malli pyrkii vastaamaan asiakkaan yksilöllisiin tarpeisiin. Ovatko siis lääkkeet tarpeenmukaista hoitoa?

      Minusta niin masennuslääkkeillä kuin psykoosilääkkeilläkin hoidetaan vain oiretta ja siten tukahdutetaan varsinaiset syyt ja ongelmat, luodaan muita ongelmia niiden tilalle. Millaisiin tuloksiin voidaan odottaa pääsevän pitkäaikaisella oireiden hallinnalla? Oireiden hallinta lääkkeillä toki on toistaiseksi ja toisilla tarpeellista, joissain tilanteissa ja hetkellisesti tarpeenmukaista, mutta enimmäkseen siitä syystä, että ei ole perehdytty muihin keinoihin. Tarpeenmukaista ei ole käyttää lääkkeitä automaattisesti ja kaikilla.

      Selvästi minua voisi kutsua lääkevastaiseksi, vaikken varsinaisesti itselleni sellaistakaan diagnoosia haluaisi (myös diagnoosivastainen…). Toisaalta, en kuitenkaan ajattele, että lääkkeetkään ihan pelkästään niitä kaikkia ongelmia aiheuttaa, mitä toiset lääkevastaiset sanovat niiden aiheuttavan. Vaan söi lääkkeitä tai ei, muilla elintavoilla on paljon merkitystä. Jos uskoo lääkkeiden pilanneen elämän, niin sen ne sitten helposti tekevät. Jos uskoo lääkkeiden pelastaneen, niin totta sekin saattaa olla, päällisin puolin ainakin. Mutta mitkä ovat pitkäaikaisvaikutukset? Ja onko niistä oikeastaan kuitenkin vain paljon enemmän haittaa kuin hyötyä?

      Sanoin, että on syytä miettiä sitä, missä määrin lääkitään vaan sitä tuskaa, jota hoito itsessään aiheuttaa. Keskustelu junnaa lääkkeissä. Voisimmeko ihan tosissaan puhua muista vaihtoehdoista? Tällä hetkellä vaihtoehdoista ehkä suostutaan puhumaan, mutta vasta sen jälkeen, kun on lääkitys ”kunnossa”. Kuitenkin minusta pitäisi olla päivän selvää, että koska lääkitys väsyttää, puuduttaa ja lihottaa ja vaikka mitä muita haitallisia sivuvaikutuksia, toimintakyky laskee, eikä sitä voi laittaa pelkästään sairauden piikkiin. Toimintakyvyn lasku taas johtaa muiden keinojen toimimattomuuteen.

      Haittavaikutuksia on paljon, eikä minusta yhtään auta, että sanotaan kaikilla lääkkeillä olevan haittavaikutuksia. Meillä on mahdollisuus löytää muita keinoja, kunhan lääkeperusteisen hoidon ongelmat myönnetään ja lähdetään tutkimaan vaihtoehtoja, joita jo onkin olemassa.

      Eheyttä elämään – Olantsapiini?

      Olantsapiinin, jota itse söin, yleisimmät haittavaikutukset on lueteltu alla. (Yllä mainitsemani puutuminen ei kai ole listassa, kun se ei ole varsinainen haittavaikutus, vaan itse tarkoitus: lääke on voimakas rauhoittaja.)

      Enemmän kuin 1/10 esiintyvät: painonnousu, uneliaisuus ja veren prolaktiinipitoisuuksien suureneminen. Hoidon alkuvaiheessa joillakuilla voi esiintyä huimausta tai pyörrytystä (ja sydämen sykkeen hitautta.

      Enintään 1/10 esiintyvät: ruokahalun voimistuminen, huimaus, levottomuus, vapina, poikkeavat liikkeet (dyskinesia), ummetus, suun kuivuminen, ihottuma, voimattomuus, voimakas uupumus, nesteen kertyminen elimistöön ja siitä johtuva käsien, nilkkojen tai jalkaterien turvotus, kuume, nivelkipu ja seksuaalisen toiminnan häiriöt kuten sukupuolisen halukkuuden heikkeneminen miehillä ja naisilla sekä erektiohäiriöt miehillä, tiettyjen verisoluarvojen ja veren rasva-arvojen muutokset ja hoidon alkuvaiheessa myös maksaentsyymiarvojen ohimenevä suureneminen, veren ja virtsan sokeriarvojen suureneminen, veren virtsahappo- ja kreatiinifosfokinaasipitoisuuksien suureneminen.

    • Anonyymi

      Jos on muutenkin valtavan ahdistunut elämästä ylipäänsä, miten voidaan odottaa, että tällainen lista haittavaikutuksia ei muka ahdistaisi vielä valtavasti lisää? Tai että olisi jotenkin kykenevä käsittelemään lääkityksen aiheuttaman ahdistuksen, jos ei ahdistuksen käsittelyyn pystynyt muutenkaan? Jo tuo varsinainen lääkkeen tarkoituskin on riittävän ikävä. Voimakkaan rauhoittamisen sijaan tarvittaisiin apua ongelmien ratkomisessa ja tunteiden käsittelyssä. Meillä ihmisillä kun on luontainen taito oppia asioita, oppia tunteitamme hallitsemaan, jos sille annetaan aikaa ja mahdollisuus. Monenlaista muutakin tukea tarvitaan, joka olisi mahdollista järjestää varmastikin samoilla resursseilla, mitä tällä hetkellä käytetään sen varmistamiseen yhä uudelleen ja uudelleen, että kaikki varmasti syövät lääkkeensä.

      Ja, ei kai kukaan kemiaa niinkin paljon lukenut ja kemikaalien käyttöturvallisuustiedotteita ja CLP-merkintöjä työkseen syynännyt, kuin minä söisi pitkäaikaisesti, eikä opetuksen perusteella kyllä ollenkaan, mitään sellaista mikä on merkitty tämän artikkelin kuvan mukaisesti? Kyllähän sen tietää jo peruskoululainenkin. Ongelma vaan on, että lääkkeiden pakkausselostuksessa ei noita merkintöjä tarvitse olla. Tiedot poimittu täältä: https://pubchem.ncbi.nlm.nih.gov/search/. Toisaalta tämä ei koske vain psykoosilääkkeitä, samanmoisia merkintöjä löytyy vaikkapa ihan vaan buranalta.

      Omasta hoitokokemuksesta

      Kerroin vähän omasta kokemuksestani sairaalassa ja ajattelin, että kuvaan sitä nyt vähän enemmän. Moniin kokemuksiin verrattuna pääsin oikein helpolla, eikä hoitokokemuksessani itsenikään silmin ole mitään, mistä voisi vaikka valittaa hoitovirheenä. Mutta silti väitän, että jos olisin yhtään luottanut hoitoon, luovuttanut ja antanut vastuun omasta terveydestäni hoitotahoille, olisin kroonistunut.

      Minulla oli pari kuukautta aiemmin ollut lyhyehkö psykoottinen jakso, jolloin en ollut hoidossa, enkä syönyt lääkkeitä. Tilanne kuitenkin uusiutui, ja silloin päädyin sairaalahoitoon, vaihtoehtoisten paikkojen puuttuessa. Nukuin ensimmäisen yön sairaalassa tosi huonosti, pelokkaana ja ahdistuneena, vieraassa ja pelottavassa paikassa, muutenkin lähes unettoman viikon viettäneenä. Kello viisi aamulla huoneeseemme tuli joku, joka veti huonekaverin sängystään, meni hänen sänkyynsä ja laski alleen. Olin ihan kauhuissani. Muutenkaan yöuniani ei auttanut se, että illalla sanottiin: ”kahteen asti saa tulla hakemaan toisen unilääkkeen, seitsemältä sinulle on varattu verikoeaika ja yhdeksältä on lääkärin tapaaminen”. Minua stressasi, entä jos heräänkin vähän yli kaksi, enkä sitten enää saa nukuttua, enkä toista lääkettäkään? Ja jo seitsemältä! Enkö saisi nukkua!

      Aamulla ennen hoitokokousta yritin rauhoitella itseäni ja valmistautua, kuvitella kaikki mahdolliset tilanteet ja käytävät keskustelut etukäteen, koska tiesin jo kokemuksesta, että siinä tilassa yllättävät tilanteet saavat minut vielä enemmän pois tolaltaan. Kokous ei kuitenkaan mennyt ollenkaan niin kuin osasin kuvitella. Paikalla oli lääkärin ja hoitajan lisäksi psykologi (nainen, jonka olin huomannut aamulla myös labran aulassa) ja vielä kaksi muutakin. Muutenkin heikossa tilassa istuin siinä kuin syytetyn penkillä ja minua pommitettiin minusta merkityksettömillä kysymyksillä. Tilanne kiihdytti ajatuksen laukkaa, eikä puhe pysynyt oikein hyvin perässä. Väkimääräkin hermostutti.

      Yritin taas, tiedä monettako kertaa (olin käynyt kunnallisella psykoterapeutilla, yksityisellä psykiatrilla, päivystyksessä, avohoidossa) kertoa tapahtumista. Tarina muuttui aina, kun tapahtumiakin oli ehtinyt olla paljon. Ja tuntui, että jonkun asian olen jo kertonut niin monta kertaa, että kyllähän se nyt jo tiedetään. Ja johtopäätökseni joistain tapahtumista olivat myös saattaneet muuttua. Tai sitten kerroin asian eri tavalla, koska kertomaani oli viimeksi pidetty merkittävänä oireena, ja ajattelin, ettei niin kannata enää sanoa. Olin aika epätoivoinen. Kuunnelkaa minua, nähkää minut, uupuneena, kriisin kohdanneena, eikä lopullisesti sairastuneena, uskokaa kun sanon, miltä minusta tuntuu ja miksi vaikutan kummallisesta, antakaa minun rauhoittua ja antakaa minulle uusi mahdollisuus.

      Hoitoväki alkoi olla yksimielinen siitä, että olen maaninen. Sanon, että on tämä nyt vaikeaa, kun on näin tarkkailtavana. Lääkärillä välähti, ja hän kysyi, että onko sinulla sellainen olo, että sinua seurataan. (Seminaarissa taisin sanoa, että tällainen lääkärien tai hoitajien reagointi potilaiden sanomisiin ja tekemisiin on käytännössä ihan sama asia kuin psykoottisen reagointi johonkin virikkeeseen, jonka uskoo merkitsevän jotain erityistä).

    • Anonyymi

      Tiesin tietenkin, että se on sairauden oire, ja tulin vähän epätoivoiseksi jo kysymyksestä, vaikka varmaan minun vastaukseni uskottiin, kun sanoin, että ”ei, mutta olenhan minä tarkkailtavana, ja tuokin (psykologia osoittaen) oli aamulla siellä labrassa”. Tarkkailtavana olo on sietämätöntä, kun ei oikeasti yritetä ymmärtää ja auttaa, vain kirjataan omia tulkintoja tilanteista ja sanomisista ylös, jotta niistä taas joku muu voi tehdä omia tulkintojaan. Toki hoitajat varmasti välttävät kirjoittamasta omia tulkintojaan, vaan pyrkivät kirjoittamaan sen mitä todella tapahtui ja sanottiin. Mutta se mitä sanotaan, ei välttämättä ole se, mitä tarkoitetaan tai yritetään sanoa, varsinkaan kun kontakti hoitajien kanssa ei ollut mitenkään luottamuksellinen ja dialoginen.

      Tämän kokouksen perusteella oleskeluni osastolla muutettiin tahdonvastaiseksi ja minulle määrättiin psykoosilääke olanzapiini. Minä protestoin: olen tästä kerran jo selvinnyt ilman lääkitystä, niin tiedän, että selviän toistekin ja nyt vielä paremmin, kun tiedän mikä viimeksi meni pieleen, siten, että jouduin tähän tilaan uudestaan. No, tämä ei oikein vakuuttanut heitä, heille tietenkin tilanteen toistuminen oli selvä merkki pahemmasta sairastumisesta, kun vielä otettiin huomioon sukurasitteeni. Ja tätä käsitystä vastaan sain taistella koko hoidossa ja avohoidossa oloni ajan. Mielestäni sen olen nyt kumonnut. Kuinka helppoa toipuminen olisikaan ollut ilman tätä taistelua? Oliko sitten pakko taistella? Uskon, että kyllä. Hoitojärjestelmä oli niin kaukana tarpeistani, että kyllä olisin vahvasti lääkitty ja sairas. En väitä, että ihan absoluuttisen terve olisin nytkään, mutta kukapa on? Mikä ylipäänsä on tervettä? Pohdin sitä toisella kertaa.

      Minulle sanottiin myös, että päivällä ei saa nukkua, paitsi ehkä vähän, enkä päässyt nyt enää myöskään ulos. Kello oli suunnilleen 10, enkä tiennyt miten selviän edessä olevista 12 tunnista, ennen kuin pääsisin nukkumaan. Takana oli jo niin monta päivää unettoman yön jälkeen, niin monta iltapäivää, jolloin ote itsestä oli alkanut herpaantua ja ahdistus kasvanut sfääreihin ja niin monta iltaa, kun oli vain kauhulla odottanut taas seuraavan unettoman yön tuskaa. Näistä kokemuksista, yhdistettynä muutenkin vilkkaana juoksevaan ajatukseen ja mielikuvitukseen muotoutui monenlaisia ahdistusta kasvattavia mielikuvia siitä, mitä kaikkea päivän aikana saattaisi tapahtua. Ja nyt liikkumatilaani oli merkittävästi rajattu ja yhtälöön sisältyi myös muitakin ennalta arvaamattomia, uhkaavan tuntuisia tekijöitä. Nukkumaan menon ajattelukaan ei nyt tuntunut yhtään aiempaa helpommalta, kun joutuisi ottamaan psykoosilääkkeen, jonka haittavaikutuksista luin netistä…

      Äitini kävi sairaalassa iltapäivällä ja juttelin hänelle kaikenlaista. Minun oloni helpottui, kun sain vähän puhuttua ja purettua ajatuksiani, ja mutta äiti taas huolestui entistä enemmän, soitti myöhemmin huolissaan osastolle, josta hoitaja sitten kertoi minulle. Se sai oloni onnettomaksi, ja huolestuin itsekin taas lisää läheisistäni. Ajattelin, että miten he pärjäävät stressin ja huolensa kanssa, kun ne minutkin tähän tilaan ajoivat. Tuntui myös, että olen väistämättä lipumassa jonkin myllyn läpi, mistä ulos tulee mielisairaita, ja vain siitä syystä, että läheiset voisivat paremmin. He halusivat, että minua hoidetaan, keinoilla millä hyvänsä, ja että he saavat jotain tietoa voinnistani, varmuuden sairaudestani. He eivät kestä tilanteen epävarmuutta, vaan vaativat varmuutta ja rauhaa itselleen, minun kustannuksellani.

      Mitä olisi voitu tehdä?

      Minulta kysyttiin, että mitä kokouksessa olisi voitu tehdä, jotta minun oloni olisi helpottunut. Vastasin, että luulen, että olisi ollut parasta antaa minun olla, kuunnella kun sanon, että minun pitäisi vaan saada rauhoittua ja nukkua. Kysymys jatkui: olisiko joku voinut sanoa jotain, mikä olisi auttanut? Vastasin, että ei varmaan, minulla oli niin suuri epäluottamus ja olin sen verran kiihtynyt, ettei mikään olisi auttanut. Vain sen hyväksyminen, että tilanne meni nyt näin.

      Vähän täydennän vastaustani. Toki moni asia olisi voinut mennä toisin, mutta viimeistään siinä kohdassa, kun oli tehty lääkitys- ja pakkohoitopäätös ja minusta tuntui, että elämä oli nyt tässä, ei ollut mitään tehtävissä. En usko, että parhaallakaan empatiakyvyllä varustettu ihminen olisi voinut auttaa, koska olisin kokenut, että sen empatian juuret ovat väärässä paikassa. Jos oli sitä mieltä, että tarvitsin lääkityksen ja pakkohoitoa, ei voinut ymmärtää yhtään minua, minun tunteitani ja tilannettani, ja empatia olisi tuntunut suurelta säälin osoitukselta, jollaista en oikein myöskään sietänyt. Sääli oli konkreettisesti sairautta, se sai vointini huononemaan. Yleisesti ottaen kokonaisvaltaisen ymmärryksen osoittaminen olisi voinut auttaa, mutta ei sekään välttämättä juuri tuossa tilanteessa, jossa hoitokokouksen tulos oli joka tapauksessa se mikä oli.

    • Anonyymi

      Kun sitten pääsin itsekseni rauhoittumaan, sulattelin tapahtumia ja totesin, ettei tilanne nyt vielä niin toivoton ole, lääkkeitä ei tarvitse syödä loputtomiin ja uloskin pääsen, kunhan koitan paremmin sopeutua tilanteeseen, tai ainakin esittää sopeutunutta. Eikö sitä vanhemmillekin sanota, että kun lapsi on kiihdyksissä, niin järkipuhe ei mene perille, eikä keskustelu ole mahdollinen? Kun lapsi rauhoittuu, asioista voidaan puhua. Tunteitani olenkin monesti verrannut pienen vauvan ja lapsen tunteisiin. Lisäksi tunsin, ettei kukaan ole oikeasti minun puolellani, joten kenenkään lohduttelu ei olisi todennäköisesti auttanut.

      Kenen vastuulla on näissä tilanteissa rakentaa luottamus? Luottamus ei välttämättä vaadi täyttä toisen ymmärtämistä, mutta ymmärrystä ymmärtämättömyydestä ja sen hyväksymistä. Sen hyväksymistä myös, että jos ei itse ymmärrä jotain, se ei vielä tarkoita sitä, että toinen on sairas. Nämä eivät ole suoraviivaisia ja pelkästään sanoilla ilmaistavissa olevia asioita. Ne välittyvät meistä kokonaisuudessaan.

      Hoitokokemukseeni kyllä liittyy paljon omia pelkoja, ihan omalla mielikuvituksella luotuja skenaarioita ja ennakkoluuloja, joilla olen itseäni lietsonut, jotka vaikuttivat olooni negatiivisesti. Niitäkään ei silti pitäisi ajatella vain sairauden oireina, ylös kirjattavina seikkoina, vaan asioina, joissa minua olisi voinut hiljalleen tukea, antaa minulle syytä luottaa, hyväksyä se, että pelkoja ja ennakkoluuloja on ja siten olisin hiljalleen voinut päästää irti niistä. Toisaalta tällainen hyväksyntä on hankalaa tilanteessa, jossa hoitava osapuoli on itsekin täynnä ennakkoluuloja, huonoja kokemuksia siitä, mihin sen kaltainen tila voi johtaa. Varmaan hoidolla haluttiinkin vain suojella siltä. Mutta se ei paljoa lohduta, jos kuitenkin lähes kaikki toimet oikeastaan vain kasvattivat pelkoja, samoin se ympäristö, kaikki juurikin vain ajoivat hallitsemattomaan tilaan.

      Minulta kysyttiin myös, olisinko tarvinnut omaa rauhaa, enkä hälyistä osastoa huonekavereineen. Vastasin, että huonekaveri oli kyllä ihan kiva, meillä oli yhteisiä asioita sitten parin päivän päästä. Tähän vastaukseeni lisäisin vielä, että jos huonekaverina olisi ollut kuka tahansa muu osastolla olijoista, tilanne olisi ollut toinen. Osastolla kun jo olin, niin oli ihan ok, että oli kiva huonekaveri. Mutta tuollaista osastohoitoa en kyllä olisi tarvinnut olisi ollenkaan.

      Olisin tarvinnut vain turvallisen, rauhallisen ja rentouttavan paikan, jossa tilaani vähän ymmärrettäisiin. Diagnooseilla ja lääkkeillä kiusaamisen sijaan opeteltaisiin muita keinoja rauhoittumiseen, rentoutumiseen ja unen saantiin.

    • Anonyymi

      "Vähän täydennän vastaustani. Toki moni asia olisi voinut mennä toisin, mutta viimeistään siinä kohdassa, kun oli tehty lääkitys- ja pakkohoitopäätös ja minusta tuntui, että elämä oli nyt tässä, ei ollut mitään tehtävissä. En usko, että parhaallakaan empatiakyvyllä varustettu ihminen olisi voinut auttaa, koska olisin kokenut, että sen empatian juuret ovat väärässä paikassa. Jos oli sitä mieltä, että tarvitsin lääkityksen ja pakkohoitoa, ei voinut ymmärtää yhtään minua, minun tunteitani ja tilannettani, ja empatia olisi tuntunut suurelta säälin osoitukselta, jollaista en oikein myöskään sietänyt. Sääli oli konkreettisesti sairautta, se sai vointini huononemaan. Yleisesti ottaen kokonaisvaltaisen ymmärryksen osoittaminen olisi voinut auttaa, mutta ei sekään välttämättä juuri tuossa tilanteessa, jossa hoitokokouksen tulos oli joka tapauksessa se mikä oli."

      Siis tässä kiteytyy se mikä hoidossa meni pieleen: empatian juuret olivat väärässä paikassa. Kauniisti ja oivaltavasti sanottu.

      Tarkennan vähän sitä mitä itse kirjoitin aiemmin, ennen sinun kirjoitustasi, pakkohoidosta ja pakkohuolenpidosta. Vastasin toisen puheenvuoroon näin:

      "Kyllä se vain niin on, että täysin psykoottinen ihminen ei enää tajua omaa parastaan, ja toisessa mielentilassa hän sen itsekin tajuaa. ", sanoi edellinen kirjoittaja. Minä sanoin:

      "jatkoa edelliseen... Kyllä tällaisia mielentiloja on. Psyykkisesti muuttuneet tietoisuudentilat, joita medikaalisesti kutsutaan psykoosiksi, ovat tällaisia. Ihminen on silloin kokonaan tai osittain jossain muussa todellisuuskäsityksessä kuin yhteisesti jaetussa. Hän voi haluta silloin toimia tavalla, jota muut arvelevat hänen voivan katua myöhemmin ("hävetä toilailujaan"kuten sanoit, tai vielä pahempaa). "

      Tämä vaatii tarkennusta sikäli, että nähdäkseni "psykoosissakaan" ihminen ei yleensä ole täysin jaetun todellisuuden ulkopuolella. Hän voi kyllä olla hyvinkin kaukana omassa maailmassaan, jossa vallitsee hänen oma, jostain hänen aiemmasta elinympäristöstään rakennettu logiikka. Tämä logiikka on järjellinen ja mielekäs, vaikka hän ei ehkä kykenekään kommunikoimaan sitä tässä hetkessä muille tavalla, jonka he ymmärtäisivät.

      Mutta niin kaukana eivät useimmat kuitenkaan ole "psykoosissakaan", etteivät kykenisi joiltain osin kommunikoimaan jaetussa todellisuudessa. Esimerkiksi toiveet hoidosta ja lääkityksestä voivat olla asioita, joissa "psykoottinen" on aivan samalla tavalla tilanteen tasalla kuin muutkin. Hän voi perustella täysin samalla logiikalla kuin kaikki muutkin esimerkiksi, miksi ei halua jotain tiettyä lääkitystä, tai mitään lääkitystä. Esimerkiksi koska tietää millaisia haittavaikutuksia siitä on, luettuaan asiasta tai keskusteltuaan, tai omasta aiemmasta kokemuksesta. Tällaiset muillekin hyvin ymmärrettävästi esitetyt perustelut voidaan kuitenkin hoitolaitoksissa jyrätä "psykoottisen" puheena jota ei tarvitse kuunnella eikä hänen esittämiään toiveita noudattaa, kuten noudatettaisiin jos hän olisi "täysjärkinen" somaattinen potilas.

      Toisaalta myös silloin, kun hoitotoiveet on esitetty vieraammantuntuisesta todellisuudentulkinnasta käsin (esim. en halua lääkkeitä koska ne ovat viereisen galaksin ufoilta), voi taustalla olla jaetusta todellisuudesta käsin perusteltu syy. Sitä vaan voi olla vaikea muiden saada selville, kun se esitetään vertauskuvallisesti. Psykoosi on niin suuri stressitila, että joskus ihminen joutuu pukemaan viestinsä muille tavalla jota samalla ei halua ja haluaa ymmärrettävän.

      YK:n vammaisten oikeuksien julistuksessahan kielletään psykiatrinen pakkohoito. Siinä, ja nykyisessä Suomenkin potilaslainsäädännössä, myös velvoitetaan koettamaan ottaa selvää potilaan hoitotahdosta. Tämä selvän ottaminen ei "psykoottisen" henkilön kohdalla onnistu jos lähtökohta on nykyinen, biomedikaalinen, ja psykoosin sairausluonnetta korostava. Toisen ihmisen puheen tulkitseminen niin että todelliset hoitotoiveet saadaan selville ja voidaan toteuttaa vaatii ammattilaisilta kykyä kuunnella ja antaa tilaa.

      • Anonyymi

        Korjauksena käsitykseesi: psykoosi ei ole potilaalle itselleenkään useinkaan "järjellinen ja mielekäs". Päinvastoin, hän saattaa olla minkä tahansa ajatusavaruudessa seilaavan mielikuvituksellisen ajatuksen uhri. Alkaa vaikka kehitellä käytännössä ei-minkään päälle loogisesti kestämättömiä ajatuskyhäelmiä ja "teorioita", joiden elinikä on noin viisi minuuttia, kunnes tuleekin jo uusi idea, joka ei liity edelliseen mitenkään. Merkityskokemuksia kun alkaa tulla vähän joka asiasta, niin tuota se on.

        Olen kuitenkin samaa mieltä, että silti sen normaalitodellisuudenkin saattaa kokea tarpeeksi hyvin, ainakin jossain vaiheessa, jotta voi esittää omaan lääkitykseensä liittyviä toiveita. Eikä hullu ole tyhmä, kyllä hän hyvinkin saattaa ymmärtää, että oudot ja epämiellyttävät oireet johtuvat lääkkeestä. Ei se ydinfysiikkaa vaadi, jotta tajuaa oireen alkaneen tasan lääkkeen syömisen jälkeen.

    • Anonyymi

      "Korjauksena käsitykseesi: psykoosi ei ole potilaalle itselleenkään useinkaan "järjellinen ja mielekäs". Päinvastoin, hän saattaa olla minkä tahansa ajatusavaruudessa seilaavan mielikuvituksellisen ajatuksen uhri. "

      Joo, ei varmaan olekaan aina niin mielekkäältä tuntuva kokemus, ja varmasti monelle myös todella hirveää ja käsittämättömältä tuntuvaa kärsimystä. Ei ole mitään syytä romantisoida sellaista (tätäkin olen nähnyt jossain edistyksellisen psykiatrian kirjoituksissa tehtävän...) Monen kokemukset kuitenkin ovat myös sitä, että täydellisestä kaaoksesta voi löytyä ymmärrettäviä syitä ja selityksiä moneen asiaan, kun ei heti leimata ympäristön taholta hulluksi tms., jota ei tarvitse eikä voikaan kuunnella. Tähänhän pohjimmiltaan tähtää koko "psykoosin" määritelmä ja kaikki käypä hoito-ohjeetkin.

    • Anonyymi

      Kirjoita vaan palstoille, niin "verkkosivu ladataan uudelleen" ja tekstisi on hävinnyt. Kiitos keskustelupalstan pitäjälle siitä! Eipä viitsi kirjoittaa enää. Tai sitten tekstisi poistetaan muuten, vaikka olisi asiallinen.

    • Anonyymi

      Sanon vaan minäkin, että psyykenlääkkeet tekevät niin sairaaksi. Kokemus olotilasta lääkittynä sekä ilman.

    • Anonyymi

      Minä en ole ollut pakkohoidettuna, mutta psykiatrioppilas toimitti minut MT1 pakkotarkkailuun käsiraudoissa vaikka olin rauhallinen. Jouduin olemaan kaksi vuorokautta lukkojen takana perusteetta kurjissa oloissa. Olin ja olen lääkkeetön. Tarkkailin toimintaa siellä. Potilaat olivat joko huumausainepsykoosissa tai psyyken lääkityksen sivuvaikutusten takia hoidossa.

      Minä traumatisoiduin perusteettomasta vapaudenriistosta niin pahasti, että menetin työkykyni lopullisesti. Aiemmin kärsin vain reaktiivisesta masennuksesta.
      Psykiatria vei terveyteni lopullisesti eikä se kuulemma ole rikos. Minun mielestäni on kyse rikoksesta. Jos minulta olisi riistetty vapaus vankilassa, niin olisin oikeutettu koppikorvaukseen, mutta kun sama yhtä traumatisoiva riisto tehdään psykiatrialla, niin mitään hyvitystä ei tule. Psykiatri ei osannut edes pyytää anteeksi. Lääkärit yleensä osaavat. En toivu koskaan kokemastani.

    • Anonyymi

      Tässä ketjussa on osattu kuvata hyvin hoitojärjestelmän toimintaa.

      Olen omaiseni kanssa juossut vuosikausia lääkäreiden vastaanotolla ja oppinut tuntemaan myös sairaalan hoitokäytännöt. Lääkityksen vuoksi hän ei uskalla ajaa autoa vaan olen aina lähtenyt kuskiksi ja samalla ollut mukana kaikissa neuvotteluissa.

      Olen tehnyt mielestäni tärkeän havainnon psykiatrisesta hoidosta. Kun potilas menee vaikka poliklinikalle taikka osastolle, lääkärillä on edessään paperi jossa on liuta kysymyksiä. Kysymykset tarkoittavat että lääkäreillä on valmis profiili psykiatrisesta potilaasta millainen hänen pitäisi olla. Kysymykset vain vahvistavat lääkäriä tästä mielikuvasta. Monen lääkärin vastaanotolla istuneena ja omaiseni tenttausta kuulleena ihmettelen, kuinka potilasta hoidetaan valmiin olemassa olevan yleisen kaavan mukaan, massana. Miksi ei kysytä edes sitä miksi olet tullut tänne, mitä apua tarvitset? Kun on kysymys ihmisen tarpeesta saada apua itselleen esim. traumaattisen tapahtuman, kiusaamisen, unettomuuden vuoksi ( en sano että on kysymys hänen sairaudestaan , koska todellista sairautta ei yleensä ole) on suorastaan irvokasta mennä aina valmiiden konseptien taakse ja johdatella vastaanottokäyntiä tai hoitoneuvottelua lääkärilähtöisesti.
      Suurin osa lääkäriestä on ollut opiskelijoita jotka ilmeisesti harjoittelevat tai erikoistuvat. Näin hoitokäytännöt siirtyvät uusille lääkäri sukupolville, eikä mikään tule muuttumaan. Kerta toisensa jälkeen lääkäri kysyy valmiin kysymysnivaskan ja lisäksi laittaa rasti ruutuun paperin potilaan tehtäväksi . Sairausprofiili on tehty ja lääkehoito voi alkaa.

      Osastolla hoitajat sitten on opetettu hoitamaan näitä profiilipotilaita, ei heitä itseään persoonallisina ihmisinä. Tässä taitaa olla yksi syy miksi psykiatrinen järjestelmä on niin vieras todelliselle elämälle.

      Psykiatriset potilaathan laitetaan kiertolaiseksi järjestelmässä, lääkityksellä sidotaan heidät vuosikausiksi tai loppu elämäkseen järjestelmään, jota lääkärit ja hoitajat pyörittävät. Suurin osa potilaista tulee lääkkeiden tuomien haittojen takia jotka tulkitaan potilaan omaksi sairaudeksi. Todellista potilaan kohtaamista ei ole vaan kohdataan lääkkeillä muunneltu ihminen jota muka hoidetaan. Jos tämä aito oma ihminen alkaa vaatia todellista hoitoa tai kritisoi, lääkäri ja hoitajat eivät ymmärrä ja konfliktitilanne on valmis joka yleensä on pakkohoito tai lääkettä lisää tai sähköhoito. Jos omainen koettaa selittää potilaan todellista tilannetta esim. lääkkeiden tuomia haittoja kotona arjessa, on selvästi aistittavissa että lääkäri ymmärtää niiden olevan potilaan omaa sairautta jota omainenkin vahvistaa. Kun potilas lähtee lääkärin luota tai osastolta kotiin hän kirjaimellisesti lakkaa olemasta.

      En ole koskaan nähnyt omaistani psykoosissa, ihan täydellisessä järjessään olevana ja vahvasti aina tässä ajassa kiinni olevana, mutta huumattuna lääkepökkyrässä, vaikka papereissa lukee että toistuva psykoottinen masennus, pakkohoidettuna, sähkötettynä.

      • Anonyymi

        Ihan asiaa kerrot, mutta herää kysymys, minkä takia "päästät" omaisesi noiden puoskarien kynsiin? Mitä sinä tai hän siitä hyötyy? Haluaako hän vain mennä? Miksi ette puhu asiasta keskenänne, että onko järkeä mennä psykiatrien luo nöyryytettäväksi ja sivuutettavaksi.

        Sellainen sanontakin on, että on hölmön hommaa toistaa samaa ja odottaa eri lopputulosta.

    • Anonyymi

      1.6.2019 22.52 vastaa.
      Pienessä maaseutu kaupungissa ei ole vaihtoehtoja. Lääkkeiden vieroitusoireet kun hyökkäävät päälle ei ole aikaa etsiä jostain kaukaa yksityistä ja ensiavusta laittavat automaatisesti osastolle jossa on ollut. Osastolta laittoivat jälkihoitoon poliklinikalle ja ei ollut yllätys että samat kysymyskaavakkeet ensimmäisenä työnnettiin eteen kun lääkäri oli ensin kysynyt omansa läpi.

      Näitä lomakepyörittäjä psykiatreja on joka paikassa. Muutimme suureen kaupunkiin. Lääkitys piti lopettaa kovan ihottuman takia, kaupungin terveyskeskus kieltäytyi siitä ja lähete psykiatriselle. Taas oli kysymyslomake lääkärin edessä johon ruksasi potilaan vastausvaihtoehdot. Sitten jo tutuksi tullut kysymyskaavake potilaalle. Potilaalta ei kysytty miksi tuli, lääkäri luki oma kannasta edellisten kollegojen vääriä juttuja ja se riitti hänelle tiedoksi. Lääkkeitä ei mokoma lääkäri suostunut lopettamaan koska ei uskonut että ihottuma ja kova kutina johtuu niistä. Lopetimme ne omatoimisesti ja ihottuma loppui siihen.

      Että tällaisia ilmiöitä tällä hoitosaralla tulee vastaan.

      • Anonyymi

        Oletteko huomanneet että lääkärien todellisia potilaita ovat sairaskertomukset ja epikriisit joita pyöritetään paikasta toiseen. Niitä luetaan ammattimaisella otteella (= potilaasta on jo valmis suunnitelma jota ei muuteta). On ihan sama mitä potilas kertoo, mikään ei muutu käytännössä. Potilas pyörii vuosikausia järjestelmässä.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Oletteko huomanneet että lääkärien todellisia potilaita ovat sairaskertomukset ja epikriisit joita pyöritetään paikasta toiseen. Niitä luetaan ammattimaisella otteella (= potilaasta on jo valmis suunnitelma jota ei muuteta). On ihan sama mitä potilas kertoo, mikään ei muutu käytännössä. Potilas pyörii vuosikausia järjestelmässä.

        Yksikään tavallinen lääkäri ei uskalla puuttua psykiatrian erikoislääkärin määräämään lääkitykseen heillä ei ole siihen valtuuksia.Näissä tapauksissa lääkäri joutuu aina konsultoimaan psykiatria muussa tapauksessa seurauksena on lääkärille vähintäänkin varoitus.

      • Anonyymi

        Mikäli tämä pitää oikeasti paikkansa, nyt selvisi se miksi ei mistään löydy lääkäriä joka olisi tukena lääkkeiden lopettamisessa. Aivan turhaa on juostu terv.keskuksessa ja kalliilla yksityisellä (ei psykiatrilla) eikä kukaan suostu tekemään mitään. Kun kertoo että epäilee lääkityksestä johtuvaa haittaa, sanovat vain että tämä ei heille kuulu. Mutta miksi he kuitenkin määräävät samoja neuroleptejä kun eivät ota vastuuta jatkossa lääkehoidosta.

        Sitten vielä tärkeä huomio. Jos psykiatrian lääkäri määrää lääkityksen, miksi ei potilaalle kerrota että tämän lääkkeen takia ei sitten kannata mennä tavalliselle lääkärille? Muutenkin pitäisi kertoa suurelle yleisölle tällainen asia. Kumma kuppikunta on kehittynyt sairaanhoidon järjestelmän sisälle.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Mikäli tämä pitää oikeasti paikkansa, nyt selvisi se miksi ei mistään löydy lääkäriä joka olisi tukena lääkkeiden lopettamisessa. Aivan turhaa on juostu terv.keskuksessa ja kalliilla yksityisellä (ei psykiatrilla) eikä kukaan suostu tekemään mitään. Kun kertoo että epäilee lääkityksestä johtuvaa haittaa, sanovat vain että tämä ei heille kuulu. Mutta miksi he kuitenkin määräävät samoja neuroleptejä kun eivät ota vastuuta jatkossa lääkehoidosta.

        Sitten vielä tärkeä huomio. Jos psykiatrian lääkäri määrää lääkityksen, miksi ei potilaalle kerrota että tämän lääkkeen takia ei sitten kannata mennä tavalliselle lääkärille? Muutenkin pitäisi kertoa suurelle yleisölle tällainen asia. Kumma kuppikunta on kehittynyt sairaanhoidon järjestelmän sisälle.

        Vaikka psykiatria toimii lääketieteen praktiikan kyljessä, kuten terveysasemilla, ja lääketieteen osaksi itseään väittävänä, ei psykiatrialla ole koskaan ollut mitään tekemistä terveyden tai terveydenhuollon kanssa. Sen takia (oikeat) lääkärit eivät aina halua, tai saakaan, ottaa kantaa psykiatriaan liittyviin asioihin. Lääketiede ja psykiatria ovat eri asioita. Sen takia ne usein mainitaan erikseen: medicine and psychiatry.

        Kuten usein jo mainittu tälläkin foorumilla, ihmiset ovat ihmeissään asiasta, koska eivät ymmärrä mistä psykiatriassa on kysymys. Jos he ymmärtäisivät asian, ei ihmettelyä olisi. Kertauksena, psykiatria on sosiaalikontrollia, ei lääketiedettä. Siten psykiatreja ei kiinnosta ihmisten terveys ja siksi (oikeiden) lääkäreiden on oman asemansa ja uransa kannalta vaarallista puuttua psykiatrien tekemisiin.

      • Anonyymi

        https://madinfinland.org/psykoosilaakkeet/

        Psykoosilääkkeiden käyttö on ollut viime vuosina kasvussa. On arvioitu, että noin 200 000 suomalaista käyttää psykoosilääkkeitä, ja syntymäkohorttia 1997 seuranneen tutkimuksen perusteella psykoosilääkkeiden määrääminen on ulottunut Suomessa koskemaan laajamittaisesti myös lapsia. Itse asiassa niin sanotuista psykoosilääkkeistä on tullut yleislääkkeitä, joita määrätään monenlaiseen tarkoitukseen, kuten hankaliksi koettujen vanhusten ja lasten rauhoittamiseen. Tämän taustalla on se tosiasia, että psykoosilääkkeillä ei ole minkäänlaista erityistä vaikutusta psykoosiin. Kyse on todellakin yleislääkkeistä, jotka oli otettu ensin käyttöön leikkauspotilaiden rauhoittamiseksi, minkä jälkeen ne siirtyivät psykiatriaan voimakkaina rauhoittajina, jotka tuottivat potilaille lobotomiaa vastaavan tilan.

        Pitkän aikavälin seurantatutkimuksissa on toistuvasti osoitettu, että psykoosilääkkeiden käyttö on yhteydessä heikkoon pitkän aikavälin tulokseen ja osan näistä tutkimuksista olen referoinut myös Mad in Finlandiin. Esimerkiksi Martin Harrowin johtamassa tutkimuksessa yli 90% lääkeettömistä skitsofreniadiagnoosin saaneista oli toipunut 10 vuodessa psykoosista täysin, mutta lääkittyjen kohdalla vastaava osuus oli vain noin 20%. Psykoosin luonnollinen kulku näyttäisi olevan sellainen, että ensimmäisen kahden vuoden aikana hoidon aloittamisesta psykoosilääkkeiden käyttäjillä esiintyy vähemmän psykoosia, mutta tämän jälkeen lääkitsemättömät toipuvat pääsääntöisesti erittäin hyvin ja jatkavat elämää psykoosilääkkeiden käyttäjien elämän puolestaan jäädessä tavallisesti toimintakyvyllä ja elämänlaadulla mitattuna vajavaiseksi. Mikäli hoidon tuloksellisuutta mitattaisiin hoitoon tulleen ihmisen elämänlaatuun liittyvällä mittaristolla, psykoosilääkitys muuttuisi mahdollisesti jo akuuttivaiheessa kestämättömäksi ratkaisuksi. Suomessa Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirissä on saatu maan ylivoimaisesti parhaat psykoosinhoitotulokset 90-luvulla siten, että suurin osa potilaista ei käyttänyt neuroleptejä missään vaiheessa hoitoa. Keroputaan mallina tunnetun lähestymistavan myötä uusien skitsofreniadiagnoosien vuotuinen määrä laski Länsi-Lapissa 90 prosentilla, mikä johtuu siitä, että psykoosin vuoksi hoitoon tulleet eivät enää kroonistuneet. Huomiota herättävää on myös se, että laadukkaalla kokonaisvaltaisella hoidolla kestävät hoitotulokset saavutetaan jo kahden vuoden kuluessa. Psykologian emeritusprofessori Jaakko Seikkulan luento on helppolukuinen kooste avoimen dialogin lähestymistavasta psykoosin hoidossa.

        Johtopäätöksenä toteaisin, että periaatteessa psykoosilääkkeitä ei kannattaisi käyttää ollenkaan. Kaikkia psykoosilääkkeiden aiheuttamia haittoja ei vielä edes tunneta, ja ne aiheuttavat pikäaikaiskäytössä ennenaikaisen kuoleman. Kuitenkin psykoosilääkkeet aiheuttavat usein myös hyvin vakavan riippuvuuden, koska aivot sopeutuvat lääkitykseen rakenteellisilla muutoksilla ja lääkitystä tilasta tulee aivojen uusi normaalitila. Mahdollisuus lopettaa psykoosilääkitys riippuu käytetyn lääkkeen annoksesta sekä käytön ajallisesta kestosta, käyttäjän yksilöllisistä ominaisuuksista, motivaatiosta sekä sosiaalisen verkoston laajuudesta ja laadusta. Vieroitusoireet saattavat muodostua hengenvaarallisiksi, joten vieroitusasioissa on suotavaa hankkia tukea esimerkiksi Tampereella ja Helsingissä toimivista vieroitusryhmistä. Lopulta jokainen on itse vastuussa vieroituksestaan, mutta hallitusti toteutettuna vieroitus voi olla hyvin palkitseva prosessi, jonka jälkeen ihminen voi kokea saaneensa elämänsä takaisin. Ennen kaikkea toivoisin psykiatreille viisautta, kriittisyyttä ja varovaisuutta psykoosilääkkeiden määräämisen suhteen. Psykiatrien olisi hyvä kysyä itseltään: jos psykoosilääkkeet ovat niin erinomaisia, niin miksi niillä hoidetut potilaat ovat kroonisesti sairaita. Ongelmana on tällä hetkellä psykiatrinen akuuttihoito, jossa potilaat saavat tavallisesti elinikäiseksi jäävän ja kuolemaan johtavan psykoosilääkityksen.

      • Anonyymi

        https://madinfinland.org/keta-olemme/keita_olemme/

        Keitä olemme?
        Sivuja ylläpitää vapaa ja avoin kansalaisryhmä, joka perusti Tarpeenmukainen hoito (Taho) yhdistyksen 2016 joulukuussa.

        Yhdistyksen tarkoituksena on mahdollistaa kaikille heidän itse haluamansa, heidän tarpeensa mukainen, psyykkinen hoito mielen pulmatilanteissa. Yhdistyksen innoittajana on ollut mm. avoimen dialogin hoitomalli Keroputaalla.

        Yhdistys suhtautuu kriittisesti vallitsevaan biolääketieteelliseen lähestymistapaan ja sen sovelluksiin mielen pulmatilanteissa.

        Toimintamme johtoajatukset

        Näemme psyykkiset pulmat – kärsimyksen ohella – myös elämänkaareen liittyvinä mahdollisuuksina. Ne eivät vaikuta ihmisen merkityksellisyyteen maailmassa.
        Psyykkisiä pulmia ei pidä leimata ensisijaisesti biologisiksi virheiksi. Se synnyttää stigmaa ja luo vääriä ja perustavanlaatuisia eroja ihmisten välille.
        Psyykkisiin pulmiin apua hakeville tulee tarjota mahdollisimman tasapuolista tietoa eri hoitovaihtoehtojen hyödyistä ja haitoista.
        Jokaisella tulee olla mahdollisuus valita myös tehokas, näyttöön perustuva lääkkeetön hoitotapa riippumatta psyykkisen haasteen luonteesta.

        https://madinfinland.org/3828-2/

        Tarina onnistuneesta neuroleptivieroituksesta

        https://madinfinland.org/toiminta/taho-helsinki/ssri-ryhma/

        Ryhmä kokoontuu joka toinen keskiviikko Lapinlahden lähteellä. Tietoa ryhmän toiminnasta ja kokoontumisista löydät tältä facebook-sivulta: https://www.facebook.com/groups/1685862111700395/

        Tämä ryhmä on portti salaiseen SSRI-vieroituksen fb-vertaisryhmään. Olet tervetullut, jos käytät SSRI-lääkkeitä (ehkä myös muita psykoaktiivisia lääkeitä kuten rauhoittavia tai neuroleptejä). Haluat pohtia tai vähentää lääkkeiden käyttöä tai olet jo vieroittautumassa, olet vertaistuen tarpeessa tai haluat tukea muita lopetusprosessissa. Lähetä pyyntö ylläpitäjille niin sinut liitetään salaisen ryhmän jäseneksi. Siellä voit keskustella luottamuksellisesti vertaistesi kanssa.

    • Anonyymi

      Mulla ei ole mitään traumoja pakkohoito jaksoista, eikä luonnollisesti vapaaehtoisista hoitojaksoista
      Ne olivat silloin tarvittavia niissä olosuhteissa

      Näin vuosia remissiossa olleena, mulla ei ole mitään negatiivista sanottavaa psykiatrian puolelta muutenkaan, mua yritettiin auttaa ja hoitaa, olin vaan silloin kykenemätön ottamaan apua vastaan siinä mielessä mikä mielenterveyshäiriöistä tasapainoon on, kun vihdoin ja viimein ymmärsin, että olen itse se ainoa ihminen joka voi itseni parantaa, niin siitä lähti pitkä tie kohti hyvää elämää
      Lääkkeitä muutamia syön toki loppuelämän, mutta se on pieni hinta siitä, että olen oikeasti todella onnellinen ja tyytyväinen ja iloinen elämästä, jopa ikävistä ja stressiä aiheuttavista asioista, nekin kuuluvat elämään

      Vältän menneisyyteen palaamista ja siellä elämistä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta toki sitä sen verran välillä menneisyyteen palaa, et toivon et olisin ymmärtänyt ja tajunnut aiemmin mikä on omalla kohdalla tie tasapainoon ja hyvään elämään, mutta sitäkin on turhaa liikaa pohdiskella

      • Anonyymi

        Uskotko että sairastut mikäli lopetat lääkkeet?

    • Anonyymi

      Minun ensimmäisestä kidutuksen on jo melkein 5 vuotta. En ole todellakaan toipunut. Taistelen päivästä toiseen ilman yhtään ihmissuhdetta päästäkseni turvaan eli pysyvästi pois Suomesta heti kun se on mahdollista. Ihan mihin tahansa kunhan pääsen pois Suomesta joka on Helvetti!

    • Anonyymi

      En koskaan toipunut traumasta vuosien jälkeenkään.
      Edelleen nään painajaisia missä minua suljetaan huoneisiin. Edelleen muistan kuinka minuun koskettiin vasten tahtoani ja turrutettiin todella ahdistusta, lamaannusta, ja levotonta pahaa oloa aiheuttavilla typerryttävillä kemikaaleilla. Ja noiden p*sk*päiden naamat ketkä tekevät tuota työtä aivopestyinä ja ilman omaa ymmärrystään satuttavat ihmisiä, muistan jokaisen näistä kasvot. Eivät edes tajua eivätkä usko potilaiden kokemia haittoja koska usko omaan tekemiseen on niin vahva. Nimenomaan usko. Psykiatria on ihmisoikeusrikos, ihmisyyttä halventava pseudotiede ja uskonnon kaltainen ajatus ja uskomusrakennelma. Onneksi kokemus opetti enkä usko enää yhteenkään tuon alan edustajaan enkä anna heille enää pienintäkään valtaa elämässäni.

      En tule koskaan täysin täysin varmaan toipumaan trauman jäljiltä ja lääkkeiden haitat olivat vielä oma lukunsa selvitä.

    • Anonyymi

      Ei nuo nyt mitenkään erityisen traumaattisia reissuja ole olleet. Enemmän on vihaa ja katkeruutta hammaslääkäriä kohtaan.

    Ketjusta on poistettu 15 sääntöjenvastaista viestiä.

    Takaisin ylös

    Luetuimmat keskustelut

    1. Fuengirola.fi: Danny avautuu yllättäen ex-rakas Erika Vikmanista: "Sanoisin, että hän on..."

      Danny matkasi Aurinkorannikolle Helmi Loukasmäen kanssa. Musiikkineuvoksella on silmää naiskauneudelle ja hänen ex-raka
      Kotimaiset julkkisjuorut
      110
      3297

    2. GALLUP: Kuka voittaa The Voice of Finland -kisan: Oliver, Janina, Julia vai Mohammad?

      GALLUP: Kuka voittaa The Voice of Finland -kisan: Oliver, Janina, Julia vai Mohammad? Tänään jännittävä finaalilähetys
      Voice of Finland
      45
      1200

    3. Arvaa miten paljon

      Haluan sua?
      Ikävä
      83
      1172

    4. Tämä on kyllä heittämällä erikoisin ihmissuhde mitä on koskaan ollut

      Hulluinta on se että ei edes ole varsinaista suhdetta minkäänlaista, mutta tuntuu kuin olisit elämässäni mukana koko aja
      Ikävä
      54
      1116

    5. Helikopteri pörrää ja POLIISIT on eristettynä pururadan vieressä!

      Suojatehtävä pitää kiireisenä. Kulut ovat kovat!
      Pudasjärvi
      35
      1072

    6. Mikä teki vaikutuksen

      että ihastuit kaivattuusi? 🔥
      Ikävä
      60
      1007

    7. Autolla puuhun

      Halapahallin kohilla auto puuhun, lujaa on tultu ja ei oo pysyny hallinnassa. Taisipa olla lundin pojan auto, eipä tainn
      Oulainen
      27
      900

    8. Mitä toiveita ja ajatuksia sulla

      On kaivattusi suhteen?
      Ikävä
      67
      878

    9. Luuletko, että löydämme vielä

      Yhteyden takaisin? Miehelle ....
      Ikävä
      53
      877

    10. Tunnustan

      Vaikka peitän sen erittäin hyvin niin tunnustan että pidän sinusta erittäin paljon, mieheltä naiselle
      Ikävä
      39
      872
    Aihe
    TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt