Mitä kuolema on?
Eikö se ole tavallaan loppu, jopa joillekin olemassaolon loppu?
Kuitenkin kaikki on "energiaa" eri muodoissaan, niin silmin nähtävä kuin näkymätön.
Ihmisen kuollessa hänen hengetön ruumiinsa haudataan, jolloin se mullaksi muuttuu ja poltettaessa tuhkaksi palaa.
Kuitenkaan mikään silminnähtäväkään energia ei koskaan täysin häviä, vaan ainoastaan muuttaa muotoaan. Materian tasolla siis ilmentyessään kuolema merkitsee tietyn olomuodon loppua, muutosta, ei siis varsinaisesti lopullista häviämistä. Tässäkin siis kyse on muodonmuutoksesta.
Minun nähdäkseni tämä on ihan kaikille tosiasia, että mikään ei kykene täällä häviämään, vain muuttamaan muotoaan??!
Meillä jokaisella on tietoisuus ja joka hetki määrittelemme ”Kuka minä olen”? Toiset tiedostamattaan, toiset sen tiedostaen.
Eikö elämä olekin matka kohti sitä ”kuka minä olen”?
Jokainen hetki määrittelee sitä kuka minä olen. On erilaisia tapoja määritellä sitä kuka minä olen.
Toinen tapa määritellä itseään on ulkoisenpalautteen kautta. Johon sisältyy myös itsen arviointi muissa.
Pyritään tietynlaisiin tekoihin, ajatuksiin ja sanoihin, jotta niistä saatava ulkopuolinen palaute vahvistaa meidän omaa näkemystä
ja kokemusta itsestä. Sinällään tiettyihin asioihin pyrkiminen, ilman todellista intuitiivista ohjausta ja spontaanisuutta, synnyttää
alituisen tarpeen suorittaa elämää ja ansaita hyväksyntä ja rakkaus.
Jos ikään kuin elää hengessään, ajattelee ja uskoo, että minulla on henki, joka (huh) pääsee taivaaseen tai jatkaa seuraavassa elämässä tms.
Oman itse olevaisuuden kokeminen on myös ajattelun varassa, ei se että ajattelee itsensä olevansa henki, poista sitä tosiasiaa, että se on pelkän ajattelun tuottamaa olevaisuuden ja minuutensa kokemista.
Se vaatii ulkoisen hyvän ja pahan, jossa määritellä ; kuka minä olen? (jumala/saatana tai hyvät/pahat henget)
Tai jos elää pelkän ajattelunsa kautta ja muodostaa minuutensa sen mukaan ollaan täysin samassa kuviossa, se ilmentyy vain toisin.
Hengen kieltäminen (jumalan kieltäminen) vain tekee sen, että muodostetaan ego, johon samaistetaan minuus, kuka minä olen?
(lieneekö monenkin jumala, vain oma ego ja taas päinvastoin monen ego, on heidän jumalansa)
Sekin vaatii hyvän ja pahan, itsen ulkopuolelle, jotta voi määritellä olevaisuuttaan.
(moraalisäännöt ja lait)
Minusta nämä kaksi ovat aivan samoja uskoon ja ajatteluun perustuvia tapoja määritellä olevaisuuttaan.
Ja ilmenemismuotoja on paljon erilaisia.
Mutta mistä löytää todellisen syvällisen kokemuksen itsestään, olevaisuudestaan, elämästä, siitä että vain ON!
Tila ON, ja kokemus siitä saavutetaan silloin kuin ei ole mitään ajattelun kautta muodostettua kuvaa minuudesta ja siitä kuka minä olen!
Ei ulkopuolisia määreitä.
Se vaatii kuoleman!
Se vaatii muodonmuutoksen transformaation!
Ajattelun on kuoltava, muutettava muotoaan, muututtava hiljaisuuden kokemiseksi, elämän kokemiseksi, ja silloin voi tietää kuka minä olen!
Oman kokemukseni mukaan, se kuolema, mitä hyvin moni ihminen pelkää (vaikkei tiedostaisi edes pelkäävänsä), mutta alituiseen kuitenkin tiedostaa, että jokin minussa joskus katoaa/kuolee, (muuttaa muotoaan)on juuri oman minuuden kuolemista ja kaikki mitä siihen liittyy ja mieltää.
"Normaalisti" siis fyysisen kehon kuolemista.
Sen kai kaikki mieltää, uskonnosta ja elämänkatsomuksesta riippumatta. Tosin, tiedän, että sekään ei ole 100% kaikkien "uskomus".(kokemus)
Olen kokenut, että ns.kuolema on suurimmiltaan osin minuuden kuolemaa.
Jos koet, minä olen kehoni, mieleni, ajatteluni, varjelet niitä kuolemalta.
Jos olet "kehittänyt" itsellesi joko kokemuksen tai uskomuksen, että olet sen lisäksi myös muuta, minuutesi on myös muuta, esim.henki, sielu (ikuisesti vaeltava =)) tms. saatat ehkä kyetä irrottautumaan aikaisemmin mainituista minuuden samaistumista.
Mutta lopun viimeksi,onko sillä eroa, mihin samaistat mahdollisen "ikuisuutesi", mitä nimeä käytät siitä?! Onko ihminen keksinyt hienoja rakennelmia ja tasoja ja syvyyksiä, vain samaistaakseen/varmistaakseen itselleen niin arvokkaan asian kokemisen, kuin minuuden, paetessaan täysin persoonatonta olevaisuutta??
=)
Eikö se ole tavallaan loppu, jopa joillekin olemassaolon loppu?
Kuitenkin kaikki on "energiaa" eri muodoissaan, niin silmin nähtävä kuin näkymätön.
Ihmisen kuollessa hänen hengetön ruumiinsa haudataan, jolloin se mullaksi muuttuu ja poltettaessa tuhkaksi palaa.
Kuitenkaan mikään silminnähtäväkään energia ei koskaan täysin häviä, vaan ainoastaan muuttaa muotoaan. Materian tasolla siis ilmentyessään kuolema merkitsee tietyn olomuodon loppua, muutosta, ei siis varsinaisesti lopullista häviämistä. Tässäkin siis kyse on muodonmuutoksesta.
Minun nähdäkseni tämä on ihan kaikille tosiasia, että mikään ei kykene täällä häviämään, vain muuttamaan muotoaan??!
Meillä jokaisella on tietoisuus ja joka hetki määrittelemme ”Kuka minä olen”? Toiset tiedostamattaan, toiset sen tiedostaen.
Eikö elämä olekin matka kohti sitä ”kuka minä olen”?
Jokainen hetki määrittelee sitä kuka minä olen. On erilaisia tapoja määritellä sitä kuka minä olen.
Toinen tapa määritellä itseään on ulkoisenpalautteen kautta. Johon sisältyy myös itsen arviointi muissa.
Pyritään tietynlaisiin tekoihin, ajatuksiin ja sanoihin, jotta niistä saatava ulkopuolinen palaute vahvistaa meidän omaa näkemystä
ja kokemusta itsestä. Sinällään tiettyihin asioihin pyrkiminen, ilman todellista intuitiivista ohjausta ja spontaanisuutta, synnyttää
alituisen tarpeen suorittaa elämää ja ansaita hyväksyntä ja rakkaus.
Jos ikään kuin elää hengessään, ajattelee ja uskoo, että minulla on henki, joka (huh) pääsee taivaaseen tai jatkaa seuraavassa elämässä tms.
Oman itse olevaisuuden kokeminen on myös ajattelun varassa, ei se että ajattelee itsensä olevansa henki, poista sitä tosiasiaa, että se on pelkän ajattelun tuottamaa olevaisuuden ja minuutensa kokemista.
Se vaatii ulkoisen hyvän ja pahan, jossa määritellä ; kuka minä olen? (jumala/saatana tai hyvät/pahat henget)
Tai jos elää pelkän ajattelunsa kautta ja muodostaa minuutensa sen mukaan ollaan täysin samassa kuviossa, se ilmentyy vain toisin.
Hengen kieltäminen (jumalan kieltäminen) vain tekee sen, että muodostetaan ego, johon samaistetaan minuus, kuka minä olen?
(lieneekö monenkin jumala, vain oma ego ja taas päinvastoin monen ego, on heidän jumalansa)
Sekin vaatii hyvän ja pahan, itsen ulkopuolelle, jotta voi määritellä olevaisuuttaan.
(moraalisäännöt ja lait)
Minusta nämä kaksi ovat aivan samoja uskoon ja ajatteluun perustuvia tapoja määritellä olevaisuuttaan.
Ja ilmenemismuotoja on paljon erilaisia.
Mutta mistä löytää todellisen syvällisen kokemuksen itsestään, olevaisuudestaan, elämästä, siitä että vain ON!
Tila ON, ja kokemus siitä saavutetaan silloin kuin ei ole mitään ajattelun kautta muodostettua kuvaa minuudesta ja siitä kuka minä olen!
Ei ulkopuolisia määreitä.
Se vaatii kuoleman!
Se vaatii muodonmuutoksen transformaation!
Ajattelun on kuoltava, muutettava muotoaan, muututtava hiljaisuuden kokemiseksi, elämän kokemiseksi, ja silloin voi tietää kuka minä olen!
Oman kokemukseni mukaan, se kuolema, mitä hyvin moni ihminen pelkää (vaikkei tiedostaisi edes pelkäävänsä), mutta alituiseen kuitenkin tiedostaa, että jokin minussa joskus katoaa/kuolee, (muuttaa muotoaan)on juuri oman minuuden kuolemista ja kaikki mitä siihen liittyy ja mieltää.
"Normaalisti" siis fyysisen kehon kuolemista.
Sen kai kaikki mieltää, uskonnosta ja elämänkatsomuksesta riippumatta. Tosin, tiedän, että sekään ei ole 100% kaikkien "uskomus".(kokemus)
Olen kokenut, että ns.kuolema on suurimmiltaan osin minuuden kuolemaa.
Jos koet, minä olen kehoni, mieleni, ajatteluni, varjelet niitä kuolemalta.
Jos olet "kehittänyt" itsellesi joko kokemuksen tai uskomuksen, että olet sen lisäksi myös muuta, minuutesi on myös muuta, esim.henki, sielu (ikuisesti vaeltava =)) tms. saatat ehkä kyetä irrottautumaan aikaisemmin mainituista minuuden samaistumista.
Mutta lopun viimeksi,onko sillä eroa, mihin samaistat mahdollisen "ikuisuutesi", mitä nimeä käytät siitä?! Onko ihminen keksinyt hienoja rakennelmia ja tasoja ja syvyyksiä, vain samaistaakseen/varmistaakseen itselleen niin arvokkaan asian kokemisen, kuin minuuden, paetessaan täysin persoonatonta olevaisuutta??
=)
Vastaukset 6
Vanhimmat
...eipä ollut kovin kiinnostava aihe näköjään....=)
....monet elää kuollakseen ...kuoleman kujanjuoksussa.....tiedostamatta sitä...
Olisi ollut kiinnostavaa kuulla muidenkin ajatuksia ja kokemuksia "kuolemasta"...minusta se on hyvin "lähellä" idänuskontoja------
Aihe on kiinnostava, ehkä heitän tähän joskus lähiaikoina omia ajatuksiani. Nyt ei ehdi.
Ainoastaan liha muuttuu maaksi.Sielu ikuinen liekki meissä jatkaa olemistaan muodossa jota emme aina etukäteen tiedä.Aine muuttaa muotoaan. Minä ja minuus säilyy sielussa kautta tuhansien elämien.Se perus meissä.Kiitos kun rohkeasti ilmaisit paljolti samaa minkä tiedän todeksi.
"Minä ja minuus säilyy sielussa kautta tuhansien elämien.Se perus meissä.Kiitos kun rohkeasti ilmaisit paljolti samaa minkä tiedän todeksi. "
...kuulostaapa melkoisen oudolta? Reinkarnaatiota ei kukaan käsittääkseni voi tietää todeksi. On siis hyvä erottaa toisistaan uskomukset ja tieto (tieteellinen tieto).
...mitä käsitteitä sisältyy sanaan kuolema jne.
Kuolema on kyllä tavallaan väistämätöntä ja ehdoton edellytys elämälle.
Mielestäni helposti on harhaanjohtavaa puhua ikuisesta elämästä ja sielunvaelluksesta, jollei todella olla syvästi koettu mikä on kuolema.
Syntyy helposti kaikenmailmaan väärinkäsityksiä ja oppeja sun muita. =)Jopa joskus pelkkä usko ja ajattelun tasolla koettu tieto, että "kuolemaa ei ole", saattaa johdattaa ihmisen pitkäksi aika "mielikuvitusmaailmaan" ja se saattaa muodostua esteeksi itsensä/elämän todelliselle kohtaamiselle.
Minuus sinällään pitää tavallaan "käsittäällistäen" sisällään juuri "ikuisuuden", mutta sillä minuudella ei ole persoonaa! Persoonallisuus kuolee.
Siihen perustuukin sanayhtälön ;MinäOlen, voimallinen "lataus", mutta kyse ei todellakaan ole persoonallisesta minuudesta, vaan nimenomaan sen kuolemisesta.
Muistan miten pikku tyttönä aina ihmettelin, että miksi kummassa minä tiedän juuri olevani minä??? Minusta se oli hyvin kummallista? Jotenkin se jäi leijjumaan kysymykseksi ja vastauksen olen saanut vasta nyt, "aikuisena", en enää pelkkänä teoreettisena tietona, vaan ihan mitään yrittämättä, ihan arkisena hetkenä, se ikäänkuin "jysähti" kokemuksellisena tietona, jonnekin sielun syövereihin. =)
Olen itse ainakin ennen käsittänyt, että minuus persoonallisuutena säilyisi, mutta nýt se on alkanut pikku hiljaa kokemus kokemukselta valjeta, että juuri persoonallinen kokeminen häviää hetki hetkeltä, ja jäljelle jäävä minuus on aivan jotain muuta. =) En oikeastaan ole voinut ymmärtää todella, että voi olla persoonatonta kokemista, kyllä ajatellen kyllä, mutta nyt vasta olen ylipäätään alkanut kirkkaammin ja rehellisemmemin itselleni myöntämään, että moni "totuus" joka minulla on ollut ja olen kuvitellut "henkiseksi kasvuksi" onkin ollut vain muiden jo valmiiksi märehtimää tietoa ja olen todella järjellä ne ymmärtänyt.....mutta on valtaisaa kokea sitä pala palalta todeksi!
=)
Mielenkiintoista on myös se, mikä on sielu?
Sieluun kuuluu persoonallisuus, joten se ei ole vielä ihmisen todellinen minuus, sielunkin kuuluu "kuolla", että minuus pääsee esille!
Näin nopeasti karrikoiden johdattelen omaa ajatus kulkua....
Lauma- tai "eläimellinen" itsesuojeluvaisto saa meidät aina reagoimaan. Jostakin "täytyy yrittää pitää kiinni" koko ajan.
Suuri "paradoksi" on, että se mikä luulen olevani, ei tiedä - mutta minä tiedän