Nyt on sellainen olo, että elämässä on käännekohdan paikka, olen risteyksessä ja niin toivoisin, että ensinnäkin osaisin tästä jatkaa eteenpäin ja toiseksi jopa valita sen oikean suunnan. Olen viimeaikoina pohdiskellut (ehkäpä liikaakin) omaa tunne/rakkaus/seksielämääni ja tullut tulokseen, että nyt reilun parikymppisen ikäisenä voisin jo uskaltaa alkaa näitä elämäänkin. Olen siis tähän saakka onnistunut aina peräytymään alkavista suhteista, alkaa ahdistamaan kun saan hellyyttä ja huomiota. Outoa, sillä juuri näistä haaveilen. Seksistä en ole vielä oppinut nauttimaan, en kyllä sillä saralla kovin kokenut edes olekaan. Syynä tähän on varmasti nuorempana kokemani seksuaalinen hyväksikäyttö. Olen tässä samalla miettinyt myös seksuaalista suuntautumistani. Olen jo monen vuoden ajan huomannut ihastuvani tyttöihin/naisiin. He ovat kuitenkin vain haaveita, tuntemattomia tyyppejä, joiden kanssa en ehkä kuitenkaan (ehkä?) haluaisin edetä haavekuvia pidemmälle. Ongelmani varmaan onkin tämä haavemaailmassa eläminen, pitäisi tarttua tuumasta toimeen, kokeilla konkreettisesti eri vaihtoehtoja...tämä kuitenkin (ainakin mulle) helpommin sanottu kuin tehty. Paikallaan pysyminen tarkoittaisi tässä ikuisessa sinkkuudessa ja haavemaailmassa elämistä, risteyksen toinen haara johtaisi varmastikin parisuhteeseen. Mutta millaiseen? Yksi poika on minuun toivottamasti ihastunut, itselläni on kyllä turvallinen ja hyvä olo hänen seurassaan, mutta mistään ihastumisesta en menisi puhumaan. Lähteäkö siis tälle tielle, vai sille toiselle, joka johtaisi tuntemattomaan. Ja mitä tämä tuntematon toisi tullessaan? Viestilläni ei nyt ollut varsinaisesti muuta tarkoitusta, kun omien ajatusteni selvittelyä...Mainiota tietysti olisi, jos joku sattuisi olemaan samassa tilanteessa.
Ajatuksia
...
7982
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
kuulostaa. välillä mietin itsekin samoja juttuja edelleen. asiaa kyllä on helpottanut eräs läheinen ja ymmärtäväinen ihminen, kiitos hänelle. itse ainakin olen sitä mieltä, että jos et tunne mitään ihastumista tms. toista kohtaan niin älä sille tielle lähde. tuntematon tietty on aina tuntematonta, mutta se voi myös olla antoisaa! mieti myös mitä tämä "tuttu ja turvallinen" tie sinulle toisi, johtaisiko se mihinkään, muuta kuin samaan risteykseen jossa olet. helppo tietty puhua, mutta kannattaa miettiä tarkkaan asioita omalta ja toisen kannaltakin. toivottavasti saat ajatuksesi järjestykseen. i know the feeling. ~may~
aatoksia laittelen omasta kokemuksesta, lähdin kokonaan sille toiselle tielle, t.helstein kirjat olivat silloin yksinäisimpinä aikoina parhaimpia josta sain ajatuksilleni vahvistuksia.
Tämä oli vain minun elämääni, jokainen valitsee omat tiensä. =)
on käynyt päin vastoin eli olen jämähtänyt milloin kenenkin kelkkaan, elänyt jos minkälaisissa parisuhteissa. Yhteisenä tekijänä niissä oli varmasti riippuvuus eikä niinkään rakkaus. Ihastuminen on aika helppoa, mutta rakastunut olen ollut vain kahdesti. Kummankaan ihmisen kanssa en seurustellut.
Älä missään tapauksessa ala seurustelemaan sen pojan kanssa, jos et ole edes ihastunut häneen. Suhteessa pitää olla myös intohimoa.
Mulla taitaa olla joku kirous päällä; Kaiken maailman ihmiset, joita en pidä erityisen viehättävinä ihastuvat minuun ja minä taas ihastun ihmisiin joita en saa tai sitten minut hylätään.
Mulla on vähän samantyyppistä taustaa kun sulla. Luulen, että se vaikeuttaa suhteita koko loppuelämän. Oletko käynyt terapiassa tms.?
Kyllähän se munkin järki sanoo, ettei suhteeseen ruveta vaan sen takia että saa huomiota ja turvaa, tyhmäähän se on ja enemmän tuo poika siitä kärsisi kuin nauttisi. Mutta, mutta... joskus sitä vaan niin kaipaa sitä toista osapuolta elämäänsä, ettei ihan loppuun asti harkitse syitä ja seurauksia. Onneksi olen nyt kuitenkin hieman saanut ajatuksiani selvitetyksi pienessä päässäni (ystävieni ja teidänkin avulla :)). Ehkäpä se oikea sitten vielä eteen jostain tupsahtaa...odottaminen vain käy niin kovasti hermoille. En muuten ikinä käynyt missään terapiassa, aluksi työnsin kokemani syrjään ja myöhemmin en vain ole saanut aikaiseksi.
Oletko muuten ollut kenenkään kanssa koskaan? Siis millään tavalla?
Mitä elämääsi muuten kuuluu? Työssäkö olet tai opiskelet?
Itse opiskelen ja olen parisuhteessa itseäni huomattavasti vanhemman naisen kanssa. Olen 26v. Meillä menee periaatteessa ihan hyvin, mutta suhde muistuttaa päivä päivältä enemmän ystävyys kuin parisuhdetta. En ole oikein tyytyväinen, kun seksiä ei juuri ole eikä hän ole koskaan antautunut minulle vaan ainoastaan tyydyttänyt minut. Monella tapaa tämä suhde kuitenkin on nuollut todella monia haavoja, kuten äidin / hoivaajankaipuutani. Oma äitini hylkäsi minut lapsena omien vaikeuksiensa takia ja vaikka myöhemmin olemme olleet läheisissä väleissä on aukko jäänyt sieluun.
Joskus mietin, kuinka sairas todella olen.
Biseksuaalisuuteni tajusin murrosiässä joskus 15-16- vuotiaana. Tuolloin oli myös ensimmäinen seksikokemukseni naisen kanssa.Seksuaalinen suuntautumiseni ei ole koskaan ollut minulle ongelma, mutta jonkun verran salailuahan se tuo elämään. Esimerkiksi isäni ihan selvästi tietää, mutta asiasta ei koskaan puhuta.
Minullakin on muuten miespuolinen ystävä, joka on ollut jo vuosia suorastaan rakastunut minuun. Joskus, kun harhailen elämän reunalla ajattelen, että kannattaisi vaan alkaa seurustelemaan hänen kanssaan. Olisin varmasti onnellinen ainakin jossain mielessä. En kuitenkaan koe ollenkaan intohimoa häntä kohtaan. Tuntuu suorastaan kammottavalta, että jossain ihmisessä voi kertakaikkiaan kohdata kaikki muut hyvät ominaisuudet paitsi eroottisuuden. Kidutan tätä rakasta ystävääni pomppimalla suhteesta toiseen. Joka kerta käännän veistä hänen sydämessään.
Terapia muuten ihan oikeasti auttaa. Terapeutin kannattaa kuitekin olla sinulle sopiva. Joskus pelkkä tietoisuus siitä, että ammatti- ihminen istuu siinä ihan vaan sinun ongelmiasi varten voi olla patoja murtavaa.
Elämäni on ihanaa kaikin puolin, tyytymättömyyttä minulla vain tällä rakkaussaralla. Minä myös opiskelen ja olen sua vuoden vanhempi, eli 27. Suhteita on ollut, mutta melko lyhyiksi jääneitä, sillä koen itseni aina jollain tavoin ahdistuneeksi kun se suhde alkaa mennä jollain tavoin vakavaksi. Ehkä en suo itselleni oikeutta olla rakastettu, tai sitten en vain itse osaa rakastaa...toisaalta, en kyllä usko täysin tuohonkaan, sillä kerran olen rakkauden kokenut, mutta se juttu kaatui sitten ihan muihin asioihin. Olen aina ollut jonkinasteinen idealisti, ja haluan todella uskoa siihen, että se oikea rakkaus vielä jostain löytyy, siksi en olekaan halunnut taipua siihen "toiseksi parhaaseen" vaihtoehtoon. Mietin vain, josko ehdottomuudessani olen hieman sokea...mitä, jos joku niistä muhun ihastuneista ihmisistä olisikin ollut se oikea, jos ne tunteet olisivat syntyneet ja kypsyneet ajan mittaan...minä kun vain vetäydyn, enkä halua kokeilla mitä jutusta voisi syntyä...en tiedä. Naisen kanssa en ole ikinä ollut, en ole myöskään tätä vaihtoehtoa kovin kauaa vielä edes syvemmin miettinyt. Nyt vasta pikkuhiljaa olen huomannut kiinnostuvani tytöistä enemmän kuin pojista. Tätäkin miettiessäni, muistan ihastuksia naisiin ja/ tai tyttöihin olleen 14-vuotiaasta lähtien, en vai ole asiaan tarkemmin paneutunut. Ajattelin sen ehkä olevan jotain äidillisen hellyyden kaipuuta tms. (Mulla, toisin kuin sulla, on kyllä ollut aina äiti ja hyvä sellainen, kuitenkin hän on hyvin tunneköyhä, kylmä ihminen)...etten vai olisi kasvamassa samanlaiseksi. Toisaalta, esimerkiksi ystävilleni ja läheisilleni osoitan hellyyttä ja tunteitani. Vain parisuhteessa en ole siihen kyennyt, en ole myöskään oppinut seksistä nauttimaan, mikä on kanssa yksi ongelma lisää pikku suhteisiini. Hoh hoh. Kiitos sulle, kun olet jaksanut vastailla! Oletkos muuten itse ajatellut jatkaa suhteessasi, vaikket siihen tällä hetkellä ole tyytyväinen?
Enpä uskonut, että
vastaisit. Onnellista, että teit niin.
Ehdottomuudessasi olet hieman sokea? Oikeasti luota sydämeesi enemmän! Vaikuttaa hyvältä sellaiselta. Joku voi tahtoa sulle hyvää ihan täydestä sydämestään, mutta luuletko, että sun osuudeksi juttuun riittää pelkkä toisen positiivisen huomion huomaaminen? Jos ei rakasta niin ei rakasta. Jos ei himoitse niin ei.
Mulla myös on tuo ahdistuneisuus juttu. Jos toinen pyytää kihloihin niin ok. Jos taas aletaan suunnittelemaan vaikka yhteisen talon ostoa tms. tunnen oloni suorastaan pakokauhuiseksi. En kai rakasta tarpeeksi. En usko, että kukaan voisi rakastaa minua oikeasti, kun olen niin ruma ja paska ja ällöttävä. Toisaalta tajuan, että olen aikuinen ihminen ja mun pitäisi olla päässyt jo näiden vaiheiden yli. Psykologiaa lukeneena / lukevana mun pitäisi myös tietää, että tällainen käyttäytyminen on ihan tyypillistä sellaiia asioita kokeneelle kun minä.
Joo, mun äiti on tosi tosi lämmin ja hellä. Olen ajatellutkin, kuinka pitkälle olisin elämässäni päässyt jos äiti olisi ollut siinä mukana. Nyt en enää osaa oikein ottaa äidin kannustuksia ja avunantoja totena, kun olin niin kriittiset ajat ilman häntä (6-17v.). Siis toki häntä näin tänä aikana useita kertoja, mutta esim. murrosiän vaikeudet jäivät melkein kokonaan käsittelemättä.
En oikeasti tiedä siitä suhteesta. Järki sanoo, ettei kannattaisi jatkaa. En haluaisi menettää tätä ihmistä elämästäni. Kuitenkaan parisuhde ei taida olla meille se paras vaihtoehto. Hänellä on pitkä, haavoittava avioliitto takana, enkä millään tavalla tahtoisi haavoittaa häntä enempää. Kuitenkaan realistisesti suhteellamme ei ole tulevaisuutta. Tahdon seksiä, kumppanuutta ja rakkautta. Onko se ihan oikeasti niin kauhean paljon pyydetty? Toinen on niin pahoin silvottu palasiksi, ettei kootusta hänesta enää koskaan tule samaa persoonaa kuin silloin joskus. Jossain vaiheessa mun on pakko hyvästellä.
Voit vastailla myos meiliini: [email protected] (avasin ihan sua varten) Tai tänne tietenkin. Olisi kiinnostavaa jutella enemmänkin.
Missäpäin muuten asustelet?