Onko tämä ahdistusta?

Sinun olisi nyt hyvä keskustella asiasta terveydenhoitajan kanssa.

Ahdistusta/paniikkikohtauksia. Juu terkan juttusille vaan. Tsemppiä

Minulla oli sinun ikäisenä ihan samanlaista.

Ohimenevää.
Voithan käydä terveydenhoitajan luona.
Voit lukea myös "miten pelko voitetaan" ja harjoitella.

Minä olin muuten aina ensimmäinen joka vastasi lukuvuoden alussa väärin.
Opin siitä sen että ei haittaa mitään.
Mitä sinä muista välität?

Tiedätkö että kun vastaa väärin, niin siitä oppii kaikista eniten:
1) se asia mitä kysyttiin tulee erittäin selväksi, kun joutuu oikein miettimään. Seuraavalla kerralla on oikein kiho siinä jutussa.
2) harjoittaa urheutta, että uskaltaakin viitata vaikka meniskin pieleen.
3) että luonne kehittyy kun oppii hyväksymään että vastaa väärin ja sen jälkeen jaksaa yrittää uudelleen.

On paljon muitakin etuja. Keksi lisää.
Virheistä oppii kaikista eniten. Tulee viisas ihminen.
Minusta on tullut viisas ihminen.

Jos en olisi itse tehnyt niin paljon virheitä, niin enpä pystyisi tässä toista neuvomaan.

Minullakin oli voimakkaita ahdistus ja pelkotiloja joskus ylä asteella 90-luvulla. Silloin ei vielä tunnettu paniikkihäiriötä. Olisinpa päässyt puhumaan jollekin psykologille silloin tunteistani, niin olisin voinut elää normaalisti, enkä pelkojen maailmassa. Kaikki alkoi niihin aikoihin kun koulumatkalla käytiin kimppuun ja uhattiin tappaa viemällä avannon reunalle ja kevätjuhlassa pudotin soittimen käsistäni mistä menin lukkoon. Esityksen jälkeen paras kaverini sanoi minulle että vähän olit pahan näköinen. Kotimatkalla vanhempieni auton kyydissä itkin ja sanoin että minulle tuli voimakas pelkotila, mutta he vain sanoivat ettei mitään tapahtunut, ettei mitään mennyt vikaan.

Onpa kurjaa, että joudut kärsimään noin hankalasta olosta usein :(

Minusta tuo myös kuulostaa jonkinlaiselta ahdistukselta. Onko sinun mahdollisuus käydä juttelemassa koulun terkkarilla?

Oletko koskaan miettinyt, oletko introvertti? Mietin vain, kun tuo ahdistus pukkaa päälle silloin, kun joudut olemaan esillä. Ahdistus on yleisempää introverttien keskuudessa. Tästä olen vastikään lukenut mielenkiintoisen jutun: https://www.emilie.fi/ahdistunut-introvertti/

Jutussa on myös lista keinoista, joilla voi yrittää rauhoittaa itseään pahalla hetkellä. Ehkä jotkut niistä sopivat sinulle?

Tsemppiä! Toivottavasti saat helpotusta tilanteeseesi!

https://kielikompassi.jyu.fi/puheviestinta/tietomajakka/maja_esiintyminen_jannitys.shtml

MITÄ JÄNNITTÄMINEN AIHEUTTAA?
Esiintymisjännitys on kokonaisvaltainen kokemus, johon liittyy
fysiologisia reaktioita kuten käsien vapinaa, suun kuivumista, hikoilua, pulssin kiihtymistä, punastumista, mahakipua ja huimausta. Kognitiivisella tasolla jännittäminen aiheuttaa muun muassa itsen vähättelyä, itse-epäilyjä ja epäonnistumisen ennakointia. Affektiivisen tason reaktiona on ahdistuneisuuden tunne esiintymistilanteessa. Behavioraalisella tasolla jännittäminen aiheuttaa epäsujuvaa ja hermostunutta esiintymistapaa tai esiintymisestä kieltäytymistä.

Heippa!

Alkuperäisestä viestistäni on jäänyt yksityiskohtia mainitsematta. Olen 1-luokasta asti kärsinyt aivan jäätävästä esiintymispelosta, tilanne on niin paha että se tulkitaan jo sosiaalisten tilanteiden fobiana, kyse siis tilanteessa on se että kaikki esillä olo aiheuttaa minulle ahdistusta. Pelkästään kuuleminen siitä että jossain kurssilla pitää esiintyä saa minut jo paniikkitilaan vaikka esitys on vasta viikkojen päästä. Uskoisin selityksen tälle olevan se että olen aina ollut ujo ja pohjimmiltani herkkä lapsi. Pienenä ala-asteella minulle naurettiin kun sanoin jotain väärää esityksen aikana, josta varmaan pelko on alunperin lähtenyt. Olin siis koko ala-asteen kiusattu ja yksin eikä kiusaamiselle tähän aikaan tehty mitään vaikka siitä oltiin tietoisia. Terveydenhoitaja, kuraattori ja koulupsykologi ovat tietoisia tilanteestani mutta en ol vieläkään monen kuukauden yrittämisen jälkeen saanut apua.

Hei

Voisit pyytää vapautusta kouluesityksistä ja hakeutua esiintymipelkoaiheiselle kurssille. Pyydä että voit tehdä koulussa jonkun muun suorituksen. Oon ollut sellaisella kurssilla ja sillä oli tosi hyvä vaikutus suureen osaan kurssilaisista. Jotkut jopa tanssi vikan esityksensä vaikka alku oli supertukala. Et oo ainoa nuori tämän pulman kanssa!

Tota kiusaamista kannattais ehkä käitellä ryhmäterapiassa. Se ongelma tulee varmaan ryhmätilanteissa esiin ja mikä muu areena olisi paras paikka pistää piste kiusaamisen vaikutukselle, kuin sinua tukevan ryhmä. Sinne jos joskus sellainen apu kiinnostaa.

Kuulostaa että on joku sellanen kokemus, että jos teet jotain pieleen niin se on ihan hirveän iso juttu! Mulla oli kans paljo sitä aikasemmin, mutta jossain kohti jotenki onnistuin lakkaamaan välittämästä siitä niin paljon...

Se tuntuu helposti siltä, että jos tekee mitään pieleen, niin kaikki huomaa ja haukkuu ja tykkää pahasti heti. Mulle ainaki kävi silleen sen takia että mua koulukiusattiin aikasemmin ja kans koheltiin kavereitten toimesta tosi ilkeesti usein ja kotona kans paljo kritisoitiin jos unohti tehä kaiken täydellisesti, niin tuli sellanen olo että kaikkiin virheisiin puututaan ja painotetaan kauheesti ja mulle tuli iha hysteerinen tarve olla tekemättä ihmisten eessä mitään "väärin". Ja sitte rupesin vaan pakenemaan tilanteista missä saattais joutua "suoriutumaan" koska siinä saattaa epäonnistua.

Mutta myöhemmin tajusin että se johtu vaan siitä, että ihmiset oli kohellu mua epäreilusti ja ettiny tahallaan asioita joista valittaa muille erinäisistä syistä, joista vaan osa oli mun vika. Ja perheasiat oli sillon aika monimutkasia mulla muutenki... Niinni sitte jotenki ymmärsin että parempi ku on vaan oma itteni, ku se on iha sama kuinka täydellistä esitän, ni jos joku haluaa olla ilkeä mulle, niin se löytää kyllä jonku syyn olla, riippumatta mitä minä teen.

No, se oli mun tarina. Vähänn oli samanlainen kyllä. Vaikea oli uskaltaa puhua ees kellekään, ku jos vaikka "alotan keskustelun väärin". Ja kans ahisti paikat jossa oli liikaa ihmisiä, ku tuntu että jos kaikki kattoo tai jotai. En tiiä...

Sitä kammoa ei pysty järjellä oikeen voittamaan, vaikka kuinka sanois itelleen mitä. Mutta ehkä ennemminki se on niin, että pitää vaan hyväksyä että pelottaa no jutut, ja olla rohkea, ja sitte koittaa olla itsevarmasti oma ittesä ja tehä pelottavia juttuja iha vaa pikkusen. Ja mielellää turvallisessa ympäristössä. Ja sitte pikkuhiljaa sitä alkaa uskaltaa paremmin...

Tai jotai tällasta. Mun mielestä se aina auttaa jos puhuu ihmisille ja itkee ja suuttuu ja sitte kans koittaa tehdä juttuja mitä ei yleensä tee ni saa uusia kokemuksia ja vaikka ne ois vaikeita, ni jotenki ne auttaa löytämään.... jotenki vastauksia. Tai jotain. XD