Luin Tommy Hellstenin teosta "saat sen mistä luovut" , sivulla 17 Hellsten toteaa seuraavaa:
"Sukupolvi joka on katkaissut yhteyden menneisyyteensä, menettää myös tulevaisuutensa. Tämä näkyy tavassamme suhtautua lapsiin. Vanhemmuus ei enää ole arvokas tehtävä. Kukaan ei enää halua ottaa siitä vastuuta. Se delegoidaan yhteiskunnalle. Kun ei enää ole mitään erityistä mitä välittää seuraavalle sukupolvelle, luovumme vanhemmuudesta, koska se käy turhaksi."
Lainaus ei tee oikeutta teokselle, enkä otakaan kantaa mielipiteeseensä vanhemmuuden arvon heikkenemisestä, mutta kohta sai minut ajattelemaan, että mitä niin arvokasta tietoa, taitoa, kokemusta minulla on, että haluaisin siirtää sitä eteenpäin (rakkaalle) lapselleni.
Tuntuu että pelkät elämässä selviämisen taidot eivät riitä (mitä ne nyt sitten ovatkaan) vaan pitäisi olla jotain kunnollista ja tuhtia evästä, mitä antaa pojalle mukaan kun lähtee omia siipiään kokeilemaan ja ITSE etsimään elämäntarkoitusta. Että ei tarvitse tyhjin käsin lasta maailmaan lähettää.
Tietysti tämä herättää kysymyksen, että tiedänkö itse elämän tarkoituksen. Tarvitseeko sitä tietää, onko sen etsiminen jo itsetarkoitus? Kuulostaa nyt hivenen liian raskaalta, mutta ei välttämättä olekaan kevyt aihe (ainakaan minulle, ainakaan nyt).
Eli mikä/mitkä on kaikista tärkeintä. Itsellä tuntuu, että suurin ja tärkein asia tällä hetkellä on juuri tämä lapsi, rakkaus lapseen.
Yhden aikuisen perheessä pakosti sen yhden aikuisen ajatusmaailma ja arvot korostuvat ja siirtyvät lapseen. Tottakai muut aikuiset, kaverit ja muu ympäristö vaikuttaa, mutta yleensähän mallit opitaan kotoa ja ne kulkevat elämässä mukana tavalla tai toisella, halusimmepa tai emme. Jokainen sitten tekee niillä kotoa saduillaan mitä haluaa ja mitä PYSTYY. Mutta että vanhempana voisi sanoa, että yritin parhaani, annoin sen minkä itse näin oikeaksi ja arvokkaaksi.
Ajatuksia, kommentteja?
"Sukupolvi joka on katkaissut yhteyden menneisyyteensä, menettää myös tulevaisuutensa. Tämä näkyy tavassamme suhtautua lapsiin. Vanhemmuus ei enää ole arvokas tehtävä. Kukaan ei enää halua ottaa siitä vastuuta. Se delegoidaan yhteiskunnalle. Kun ei enää ole mitään erityistä mitä välittää seuraavalle sukupolvelle, luovumme vanhemmuudesta, koska se käy turhaksi."
Lainaus ei tee oikeutta teokselle, enkä otakaan kantaa mielipiteeseensä vanhemmuuden arvon heikkenemisestä, mutta kohta sai minut ajattelemaan, että mitä niin arvokasta tietoa, taitoa, kokemusta minulla on, että haluaisin siirtää sitä eteenpäin (rakkaalle) lapselleni.
Tuntuu että pelkät elämässä selviämisen taidot eivät riitä (mitä ne nyt sitten ovatkaan) vaan pitäisi olla jotain kunnollista ja tuhtia evästä, mitä antaa pojalle mukaan kun lähtee omia siipiään kokeilemaan ja ITSE etsimään elämäntarkoitusta. Että ei tarvitse tyhjin käsin lasta maailmaan lähettää.
Tietysti tämä herättää kysymyksen, että tiedänkö itse elämän tarkoituksen. Tarvitseeko sitä tietää, onko sen etsiminen jo itsetarkoitus? Kuulostaa nyt hivenen liian raskaalta, mutta ei välttämättä olekaan kevyt aihe (ainakaan minulle, ainakaan nyt).
Eli mikä/mitkä on kaikista tärkeintä. Itsellä tuntuu, että suurin ja tärkein asia tällä hetkellä on juuri tämä lapsi, rakkaus lapseen.
Yhden aikuisen perheessä pakosti sen yhden aikuisen ajatusmaailma ja arvot korostuvat ja siirtyvät lapseen. Tottakai muut aikuiset, kaverit ja muu ympäristö vaikuttaa, mutta yleensähän mallit opitaan kotoa ja ne kulkevat elämässä mukana tavalla tai toisella, halusimmepa tai emme. Jokainen sitten tekee niillä kotoa saduillaan mitä haluaa ja mitä PYSTYY. Mutta että vanhempana voisi sanoa, että yritin parhaani, annoin sen minkä itse näin oikeaksi ja arvokkaaksi.
Ajatuksia, kommentteja?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Lapseni ovat todella sosiaalisia ja avoimia. Käyttäytyäkin ne osaa, ainakin välillä...
Välillä tuntuu, että ristin vain kätöset, ja rukoilen, että lapsista tulisi "kunnon" kansalaisia. Kauheasti en osaa heitä ohjata sille tielle. Ainoastaan näyttämällä esimerkkiä. Vaan, mites esimerkkiä näytät, kun itsekkin välillä provosoituu ja tekee tyhmyyksiä. Mitäs esimerkkiä avioerokaan nyt lapsille näyttää? Ja mitäs esimerkkiä se on, että lapsia tekee vain itselleen. Kasvata nyt siinä sitten oman esimerkin avulla.
Ei ole vielä luojan kiitos tarvinnut heille selittää, mistä nuoremmat lapset ovat tulleet. Äidin mahasta tietenkin!!
Ehkä se vain on tärkeintä, että vaikeistakin asioista puhutaan rehellisesti, silloin kun lapset niistä kysyy. Rehellisiä vastauksia myös heiltä odotan, kun kysyn. Valehtelu ei ole meillä muodissa. Kertomatta voi jättää, jos tuntuu siltä. Sitä täytyy sitten vain kunnioittaa. Onneksi lapsi nyt aina on kuitenkin vielä kertonut kaikesta.
Mielestäni rehellisyys on iso asia, minkä lapselle voi opettaa. Kuin myös pettymysten sietäminen. Kaikkea kun ei voi saada. Minusta olisi kamalaa, jos lapseni menettäisivät luottamuksen ihmisiin. Sitä en heille toivo.
Mutta, mikä on kaikista tärkeintä mielestäni, on se, että lapsi tietää koko ikänsä, että hän on toivottu ja rakastettu lapsi. Kaikesta huolimatta, ja joskus just siitä syystä.
Niinhän se on, että arkisista asioista selviytyminen vie niin ison osan ajasta ja energiasta, ettei kovin paljon jää kapasiteettia muuhun. Pitää vaan yrittää luottaa, ettei ihan persiilleen mee (kts. seuraava kirj.) ja PAKKO myös itse yrittää vaikuttaa.
Eritoten arjen hallinta (ja ehkä myös lasten rakastaminen ???) on vaikeaa ja koetuksella, jos taloudellinen selviytyminen on hankalaa tai erokriisi kesken. Kuten se tätä palstaa lukiessa vaikuttaa monella olevan. Itse aikani vihasin, kannoin katkeruutta ja yritin asioita muuttaa ensin hyvällä, sitten pahalla ja välillä jopa pakolla. Kunnes tajusin sen mitä viisaammat olivat jo kauan sanoneet : "ihminen pystyy muuttamaan vain itseään". No helppoahan sekään ei ole. Mutta annanko vihan ja katkeruuden nakertaa elämääni ja energiaani. Vihani kohdetta ei näytä hetkauttavan puoleen eikä toiseen, ainoa ketä vihallani satutan olen MINÄ itse.
En tiedä, olenko liian vielä liian nuori ja naiivi, mutta haluan (vielä) uskoa, että itse ihminen saa tehdä elämästään sen muotoisen kuin haluaa. Joko asioihin sopeutuu ja nielee paskan mitä niskaan kaadetaan, tai astuu askeleen toiseen suuntaan, mahdollisesti allikkoon, mutta ainakin on yritettävä olosuhteita muuttaa ja viime kädessä omaa suhtautumistaan. Lasi todellakin voi olla puoliksi tyhjä tai puoliksi täysi.
En tiedä, ehkä kirjoitan väärälle palstalle, mutta toivon saavuttavani jonkun. Tietysti myös koskettavani, mutta senkin olen ehtinyt tajuta, että ei toisten virheistä (ehkä myöskään viisauksista) voi oppia, itse pitää pää seinään hakata. Toisilla tiiliseinä antaa periksi, toiset tajuavat lopettaa, jotkut...
p.s. yh76 yhdyn sanomisiisi:
Mielestäni rehellisyys on iso asia, minkä lapselle voi opettaa. Kuin myös pettymysten sietäminen. Kaikkea kun ei voi saada. Minusta olisi kamalaa, jos lapseni menettäisivät luottamuksen ihmisiin. Sitä en heille toivo.
Meillä asetelma on rikas etä, köyhä lähi. Kasvata siinä sitten. Konfliktin sattuessa tänään, yritti lapsi ostaa minut. Välttyäkseen rangaistuksen, hän toi minulle rahaa.
Kyllä nousi syvä viha etän kasvatusmetodeita kohtaan.
opetan lapsilleni
olette koko maailmani
odotan seuraavaa elämää
työ tekijäänsä kiittää
älä liikaa kehu itseäsi
älä pokkuroi titteleitä
kunnioita kokemusta
ei luoja laiskoja ruoki
ja puurokin on ruokaa
rehellisyys maan perii
valitse valkoinen valhe
älä loukkaa
yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta
sisaruksia ei jätetä
älä nukahda riidoissa
ole kohtelias
se on jo puolimatka
älä varasta
älä puhu pahaa seläntakana
erilaisuus ja persoonallisuus
ovat jokamiehenoikeuksia
muistutan
äiti auttaa hädän hetkellä
äidille voi kertoa kaikki
-avaruustila loppuu ennen kuin listaamani asiat-
mutta kuten jo jossain kohdin jouduin huomaamaan, että aika harva on joukko joka keskusteluun osallistuu. Mutta se laatu ei määrä. Olen iloinen ja saanut ajattelemisen aihetta. ja huomannut, että ihmisen kasvu, ikä (elämänkokemus) tuo viisauttakin. Edelleen uskon, että ihminen on sitä mitä syö: millä asioilla mieltänsä ruokkii...
Joo, ei kovin moni ole vaivautunut tähän kirjoittamaan.
Minusta ne tärkeimmät asiat kyllä tässä ovat tulleet esille, mitä toivoisin lasteni oppivan.
Kyllä se rehellisyys on tärkeintä ja se, että tuntee olevansa rakastettu.
Itse ainakin olen koettanut lapsilleni saada tajuntaan, että mitään niin pahaa ei maailmalla tapahdu heille, etteikö siitä voisi kotona sanoa reilusti. Ja kotiin saa aina tulla, vaikka mitä oli sattunut.
Ja kun vastuukysymyksiä on lasten kanssa puntaroitu, ja olen tietenkin luvannut kantaa heistä ja heidänkin tekemisistään vastuuta, niin toisaalta tekemisille minä myös koetan määritellä rajatkin.
Hyvin tytöt ovat käsittäneet, että myös rajoituksia on yhtälailla, kuin vapauksiakin.
Tässä muutama päivä sitten törmäsin asiaan, jossa nuorempi (10v) oli sopinut lähtevänsä Antti Tuiskua katsomaan koulukavereittensa kanssa 40:n kilsan päähän.
Hiukkasen ihmetellen kyllä jouduin palauttamaan tyttöä ruotuun, eli miettimään sitä, millä sinne on menossa, kuka hakee pois, kuka maksaa liput, jne.
Minusta kyllä minun kuuluu moisista suunnitelmista edes jotenkin olla hajulla.
En missään nimessä suostuisi siihen, että kymppivee on jossain tuntemattomalla paikkakunnalla samanikäisten kanssa yöllä hortoilemassa.
Tosiasiassa homma menee niin, että minä lähden kuskiksi ja tuon myös tyttäret säällisessä järjestyksessä takaisin jokainen omiin koteihinsa. En minä "taidenautintoa" halua kieltää, vaan asettaa rajat summittaisille reissuille.
Vanhempisen ihmisten kunnioittaminen on myös yksi mielestäni tärkeä opittava.
Lisäksi ruoan kunnioittaminen.
Meillä ei ole koskaan ollut "pahaa ruokaa".
Syömisen voi jättää väliin, jos ei maistu, mutta pöydässä ei kiemurrella nokka kippurassa, että miks meillä ei ole koskaan mitään hyvää syötävää.
Muistan, että isäni oli äärimmäisen ankara juuri tuon ruoan suhteen.
Varmasti jos olisi tohtinut sapuskaa moittia, niin ei olisi tennarit lattiaa koskettanut, kun olisi ruokailija poistunut ulkoilmaravintolaan nauttimaan päivällistään....
Tupakanpolton aloittamisesta olemme paljon keskustelleet ja käytössä on vuosittainen rahapalkinto, mikäli sätkä pysyy pois huulilta.
Tiedän omasta kokemuksesta, että siinä ei kiroilut, selkäsaunat, eikä mitkään auta, mutta hyvillä mielin on satku kesäloman alussa kuitattu...
Elämähän on tietty matka, niinkuin monet muutkin matkat.
Yleensä vain ihmiset kokevat lähdön ja saapumisen, mutta itse matka jää kiusalliseksi välttämättömyydeksi.
Oikeassa elämässähän juuri se matka on tärkein.
Olen joskus aiheesta runonkin raapinut ja ehkäpä sen olen tännekin johonkin liittänyt.
Jostain syystä noita vuosirenkaita täytyy tulla useita, ennenkuin matkaa älyää alkaa ajattelemaan.
Että osaan minä näinkin jäsentelemättömästi ajatella.