Pieni pala jostain kohtaa

Muutin joskus nuorempana vieraaseen kaupunkiin, jossa en tuntenut ketään..... Pikkuhiljaa tutustuin ihmisiin ja tapasin myös miehen. Hän oli minua jonkin verran vanhempi ja perheellinen. Mikään ei kuitenkaan estänyt meitä rakastumasta toisiimme. Aloimme viettämään aikaamme yhdessä. Meillä oli rentoa ja puhuimme puhuimme ja puhuimme. Hän oli huomattavan älykäs.

Tuli vaihe, jossa halusin hänet kokonaan. Hän luuli, että muuttaisi luokseni. Sanoin, että edellytän häneltä yksin asumista ja itsenäistymistä, olihan hän elänyt suhteessa jo 17- vuotiaasta. Näin hänet sitten seuraavana päivänä sattumalta paikallisessa liikekeskuksessa paperinippu kourassa ja eksyneen lapsen ilme kasvoilla. Ja niin siinä sitten kävi, että hän palasi perheensä luokse. Muttei mitenkään häntä koipien välissä, vaan rehvakkaasti. Lisäksi hän sai hyvän syyn juomiseen, kun romanssimme päättyi.

Ei mennyt hänellä hyvin, muttei minullakaan. Ihmiset tuomitsivat minut, toisen naisen, ei heikkoa miestä. Sairastuin fyysisesti, koska ympäristön paineet olivat niin kovat. Minusta yksin jääminen oli jo riittävä tuomio ja olen lisäksi ollut itse itselleni se ankarin tuomari. Tapasin vielä tuon miehen, kun hän tuli käymään luonani. En tuntenut enää mitään häntä kohtaan, ehkä hieman ärtymystä.

Tuon kokemuksen jälkeen olen myös ymmärtänyt pysyä varatuista kaukana. En edes ajatellut miehen perhettä, silloin kun tunteet vei. Mutta kyllä vastuu on myös muualla, helposti tuntuvat miehet suhteistaan lähtevän. Paljon on miehiä, jotka haluavat säilyttää sekä kodin tuoman huolenpidon, että myös haluavat elää sellaista "teinitreffailuelämää". Tuo mies oli hurmaava ja romanttinen minua kohtaan, mutta kyseessä oli varmasti hänen päänsä sisäinen satu ja minä olin sopiva, nuori kaunis objekti siihen. Myös sen opin, etten anna ympärillä olevien ihmisten vaikuttaa liikaa itseeni. Silloin kun ei itse hyväksy itseään, on helppoa uskoa muita. Ei kukaan toinen ihminen voi tuomita minua. Sen tekee suuremmat voimat, tai minä itse.