Taas sitä aamulla herään samaan olotilaani johon illalla nukahdin. olotilaani ja päivä päivätä vain odotan että tää tyhjyys ja paha olo alkais häipymään. Aina luulin että ainoa tie on vaan parempaan päin, mutta tuntuu vaan että oloni vaan pahenee ja pahenee. Menetin sen ihmisen elämästäni joka mulle oli tärkeintä koko mun elämässäni ja jota rakastin enemmän kun ketää olin ikinä rakastanu, mun naiseni. Tiedän että nää on vaan noita kliseitä, mutta mulle enemmän kun totta. Luulin ettei tällä elämällä olis mulle koskaan mitään annettavaa, ennen kuin tapasin hänet. Silloin tajusin mitä se todellinen onni on ja miltä tuntuu todella olla rakastettu ja rakastaa. Tunne oli niin voimakas etten edes parhaimmissa unelmissani sitä pystynyt kuvittelemaan, enkä totta puhuen edes pystynyt kuvittelemaan että sellaista tässä maailmassa edes voi olla. 3 vuotta sitä kesti. Olin onnellinen. Olin vihdioin löytänyt sen todellisen rakkauden ja ihmisen joka rakasti muo todella, joka ymmärsi muo, jonka luona mun ei tarvinnu tarvinnu olla mitään muuta kuin itteni ja joille mikään mitä sanoin ei ollut asia josta en hänelle olisi voinut puhua. Toivoin että olisin saanut viettää elämäni tämän naisen kanssa ja niin hänkin minusta toivoi. Menimme kihlouhin ja suunnittelimme tuleivaisuuttamme innolla. Kesällä oli tarkotus muuttaa saman katon alle, rekisteröidä suhteemme ja kuka ties joskus kun aika olisi ollut suotuisa hankkia lapsi. Kaikki ne unelmat on nyt poissa ja vasta nyt todella ymmärrän että kaikki unelmani olin rakentanut meihin. Tuntuu kuin mitään ei olisi enää jäljellä. Totuus on etten mitään muuta halunnut elämältäni kuin hänet. En rahaa, rikkauksia, en uraa. Ja naiseni tiesi tämän myös. Kummatkin tahdoimme viettää elämemme yhdessä. Mutta miten sitten kävikään. Olihan meillä on ongelmia kuten muillakin ihmisillä, mutta ei sellaisia joita ei olisi voitu voittaa. Mutta miten sitten kävikään. Naiseni elänään astui uusi ihminen ja minä saan nyt olla vain palanen hpnen mennyttä historiuaansa. Rukoilen jumalaa auttamaan minut ylös tästä suosta että voisin olla häntä rakastamatta. Mutta totuus on etten voi. Rakastan häntä ja yhtä paljon kuin ennenkin. En vihaa naistani rakastumasta toiseen, mutta silti sydämeni ei pysty tätä tuskaa käsittelemään. Tuntuu kuin hänen menettämiseni olisi mahdotonta ymmärtää sydemelleni. Miksi häntä rakastan liikaa? Ystävälleni olen pystynyt asiasta avautumaan, ja vaikka hän minua lohduttikin ei lohdutusta ei tuonut helpotusta hänen sanansa "olen pahoillani etten voi ymmärtää miltä susta tuntuu, koska itse en ole elämässäni kokenut samaa kuin sinä olet".... Kun tämä kaikki oli ohi lähetin naiuselleni ruusuja kertoakseni hänelle että olen pahoillani jos häntä joskus loukkasin ja kiitin että olin saanut hänet elämässäni nuo 3 ihanaa vuotta ja että hän oli tehnyit noista vuosista parhaimmat koko elämässäni. Toivoisin naiseni vielä joskus palaavan luokseni. Tiedän että hän vieläkin minua rakastaa, hän minulle tämän itse kertoi, vaikka ei niin paljon kuin enene. Mutta vaikken sitä haluaisikaan itselleni tunnustaa syvällä sydämessäni tunnen etei hän enää koskaan palaa... Mutta tuskin häntä kokonaan ikinä lakkaan rakastamastakaan...
Pyydän anteeksi tätä kirjoitustani täällä, mutta on taas aaamu joka yön rinnalla on päivissäni kaikista vaikeinta aikaa joten purkaakseni pahaa oloani annoin sorkieniu liikkua näppäimillä.
Jos joku kaipaa ystävää tai ihmistä jolle puhua voi minut lisätä msn listalleen [email protected] saisin minäkin muuta ajateltavaa elämääni uusista tuttavuuksista...
yvää kevättä kaikille
Pyydän anteeksi tätä kirjoitustani täällä, mutta on taas aaamu joka yön rinnalla on päivissäni kaikista vaikeinta aikaa joten purkaakseni pahaa oloani annoin sorkieniu liikkua näppäimillä.
Jos joku kaipaa ystävää tai ihmistä jolle puhua voi minut lisätä msn listalleen [email protected] saisin minäkin muuta ajateltavaa elämääni uusista tuttavuuksista...
yvää kevättä kaikille
Vastaukset 15
Vanhimmat
olen 20vuotias.... (jos joku tahtaa meseillä..)
Olet vielä nuori muhun verrattuna enkä ole ihan vastaavaa kokenut mutta tarpeeksi tietääkseni aika hyvin miltä susta tuntuu. Kipu on jotain sellaista mihin ei tunnu mikään auttavan, sitä ei tunnu pääsevän mihinkään pakoon....
Tässä minäkin olen, yksin, vaikka tahto olisi jakaa elämä mukavan naisen kanssa. Ei se vain olekaan niin helppoa. Jos kohtaakin sen kivan, samalla aaltopituudella olevan naisen, niin eikös jotain aina mene pieleen, milloin sitoutumiskammo, milloin pelot, milloin mikäkin. Mikä hitto ihmisiä nykyään vaivaa?? Elämä on rakastamista ja onnellsuutta varten, tai siis ne tekevät siitä ihanaa.
Olen pahoillani sun puolesta. Varmaan potkaiset mua, mutta aika on ainut mikä auttaa. Ja sekin välillä tuskastuttavan hitaasti.
Asiat aina jotenkin järjestyvät. Niin se vain menee, ja elämä kantaa jos sen vain antaa.
menetyksiä täynnä ja on vaikea keksiä mitään mikä lohduttaisi. Ohjeeksi: sekunti kerrallaan ja keskity vain hengittämiseen, syömiseen ja nukkumiseen. Rutiinit helpottaa rullaamaan eteenpäin.. Voimia! :)
kyllä kirpas lukea kun tiedän miltä se tuntuu eli jäädä elämään niitten rippeitten kanssa mitä siitä toisesta ihmisestä jäi...itselläni oloa helpottaa tietty kavereitten lisäksi työ jota onneksi tällä hetkellä riittää, on se tuttu rutiini nääs:) ei tietenkään oo olemassa mitään ihmelääkettä, ikävä kyllä enkä tiedä mitä sanoa. Mutta sen sanon että varmasti tulee päivä jolloin heräät virkeämpänä ja yöt eivät enää tuota tuskaa!!!
Hyvää kevättä ja jaksamista toivotellen:)
noin pitkiä sepustuksia.
Ymmärrän sun tunteet, kävin itse saman läpi muutama vuosi sitten. Paitsi että me oltiin yhdessä tuplasti kauemmin, asuttiin saman katon alla ja kihlatkin oli ostettu.
Eniten mua ihmetytti se, että toinen voi vaan lähteä ja aloittaa uuden suhteen heti. Ihan kuin se ei olis ikinä mua rakastanutkaan. Itellä meni varmaan vuosi, ennen kuin pystyin katsomaan taaksepäin sen verran objektiivisesti, että ymmärsin, mikä meni pieleen. Ja nyt olen suorastaan tyytyväinen, että suhteemme loppui. Toivottavasti sulle käy joku päivä samoin.
Voimia tarvitset paljon, ja hyviä ystäviä. Niinkuin joku jo aikaisemmin kirjoitti, keskity hengittämiseen.
Allekirjoitan tämän sanasta sanaan. Näin kävi mullekin, ja vaikka silloin tuntui ettei aurinko enää koskaan paistaisi mulle, niin aika viimein paransi. Erosta on nyt kaksi ja puoli vuotta, olen tyytyväinen että erosimme exäni kanssa (joskin tapa olisi voinut olla siistimpi), ja uusi rakkauskin käveli elämääni ihan yllättäen. :)
Päivä ja askel kerrallaan eteenpäin, läheisten ja kavereiden tuki on suureksi avuksi. Ja se mikä ei tapa, vahvistaa oikeasti. Tsemppiä ja voimia alkuperäiselle täältäkin.
Mä tunnen ton saman tuskan rinnassani. Erottiin eksän kanssa "virallisesti" noin vuosi sitten ja oltiin on off suhteessa vielä pitkään. Kuin salama kirkkaalta taivaalta hän löysi uuden ja päätti jatkaa elämää, mikä toisaalta oli fiksua, sillä meillä oli niin paljon välillämme selvittämöttömiä asioita. Mutta rakastan häntä koko sydämestäni. Välillä kun juttelen hänen kanssaa, haluan uskoa, että hän ei valehdellut minulle niitä vuosia ja rakastaa mua edelleen, mutta yrittää jatkaa vaan elämää "järki pohjalta."
Kun käyn iltaisin nukkumaan, hänen kasvonsa näkyvät kasvojeni edessä vaikka suljen silmäni. Vanhempani ovat olleet onneksi ystävien kanssa suureksi tueksi, mutta tiedän että heitäkin kyllästyttää kuunnella samaa virttä :(
Mieluisimmat harrastuksetkaan eivät vie ajatuksiani pois hänestä. Ajattelen häntä aina, omaa satu prinsessaani, en pääse hänestä koskaan yli, tiedän sen. Olen suunnitellut muuttavani toiselle puolelle Suomea, mutta toisaalta täällä on turvalliset ympyrät, jotka tosin muistuttavat hänestä liikaa.
Kauppaan mennessä toivon ja pelkään kuollakseni törmääväni häneen. Vaikka olen kauhean mustasukkainen hänen uudesta naisesta (tai pikemminkin tytöstä) olen toisaalta onnellinen hänen puolestaan, jollain sairaalla tavalla. Mutta rakastan häntä niin kauhean paljon. Ehkä kohtaloni on olla yksin tai epätäydellisessä suhteessa lopun elämäni. Hellyyttä ja erotiikkaa kaipaan kuitenkin naisilta/naiselta kovasti, mutta se ei anna mitään verrattuna eksääni... Ikävä häntä on suunnaton...
Haluaisin näyttää hänelle vielä, kuinka paljon rakastan ja kunnioitan häntä. Mutta niin paljon on loukattu puolin ja toisin.....
Ihme jos jaksoitte lukea, tätä valitusta jaksaisin loputtomiin, mutta ei se tilannetta mihinkään muuta.... :(
Kaikesta huolimatta, voimia kohtalotovereilleni ja aurinkoista kevättä, nythän siellä aurinko paistaa! Mutta kunpa se paistaisi sydämeen asti.
samaa rataa meni mullakin. Ainoa ero oli että loukkaukset tuli meillä eron jälkeen ja mun sukulaiset kyllä lohdutti, virnuamalla selän takana, siitäs sai.Nyt se parani.
Kauniisti kirjoitit. Ja taidan tietää, miltä tuo tuntuu. Ero on kuin pieni kuolema.
.... sait pitää hänet kaikki nuo kolme vuotta.
Ja miten paljon se oli, enemmän kuin tohtisi toivoakaan.
Ja mitään ei kuitenkaan voi omistaa ikuisesti. Ei mitään.
Saat uuden mahdollisuuden kasvaa, uudistua, aloittaa alusta.
Se tuntuu kauhealta ensin, ihan kauhealta. Kunnes aika alkaa kultaamaan menetyksenkin muistot.
Jaksamista. Ja halauksia. Älä sure liikaa.
Tosin riittävästi suremalla lopulta on surrut riittävästi, oma suruaika tarvitaan...
kannattas harkita ensin
löytäneet varmasti identiteettiään, voivat ottaa suhteet jotenkin kevyemmin, kokeilun kannalta?
Tai jos suhteen muoto ei ole yleisesti hyväksytyn vakiintunut, on siitä helpompi lähteä kävelemään?
toisinkin päin, niin että kokeneella, vuosia lesboelämää eläneellä, on takanaan niin paljon kokemuksia, ettei yksi siinä lisää meinaa enää mitään... Ja toinen kokemattomampi osapuoli menee halpaan, kun otti kaiken tosissaan.
Kiitoksia vaan kaikille ketkä on viittiny vastata jotain tähän viestiin. Tuntui hyvältä päästä purkamaan itteensä tänne ja lukea vastauksianne :)!
Kiitos vielä kerran :)!