Makaan vuoteella. Kuuntelen Äänekosken Suviseurojen nettiin tallennettua perjantai-illan puheenvuoroa. Muistan tunnelman, ajatukset ja tunteet, jotka puheenvuoron kuuntelu Suviseuroissa herätti.
http://srk-radio.s3.amazonaws.com/Suviseurasaarnat_2018/Pasi_Kanniainen.mp3
Tulee hyvä olo. Tekee mieli hihkua ääneen, että ”Minä oon uskomassa! Minä haluan olla uskomassa!”
Palataanpa pari viikkoa taaksepäin. Suviseuroihinlähtö takkusi. Pakkaaminen tuntui työläältä. Ennen loman alkua työssäolo väsytti. Väsyneenä ajatukset uskon suhteen olivat häilyviä.
Mihin uskon? Vai uskonko? Raamatun tekstit kuulostivat keksityiltä tarinoilta. Onko Jumalaa? Ja jos Jumala on, muistaako hän minut?
Rukoilin, että uskonasiat selkiytyisivät. Toivoin, että usko vahvistuisi. Uskoa oli silti sen verran, että tajusin, ettei siitä kannata päästää irti.
Lähdin Suviseuroihin sillä mielellä, etten tiennyt, mitä ajatella sinne lähtemisestä. Ei voinut tietää ennalta, millaiset Suviseurat oli tulossa. Keitä ihmisiä tapaisi, kenen kanssa olisi? Olisiko hyvä olla?
Saavuttiin suviseura-alueelle. Olin unohtanut kämpille kaikki paidat, jotka olin silittänyt. Meinasi tulla turmelus. Harmitti. Mutta paitojen unohtuminen opetti – muistutti olennaiseen keskittymisestä ja siitä, että kuitenkin vähemmälläkin pärjää, niin kuin elämässä niin monesti muulloinkin.
Kentällä on kova hälinä. Olo on irrallinen, kun yhtäkkiä tupsahtaa keskelle valtavaa ihmismassaa. Mistähän löytää oman paikkansa? Pian siihen tottuu, asettuu osaksi joukkoa, siirtyy jonosta toiseen ja vain on. Ja sitten, kun kohtaa jälleennäkemisestä iloisia kasvoja, tulee olo, että kuulun tähän.
Hyvän olon tunne alkaa pikkuhiljaa ilmaantua peittäen väsymyksen ja turhautumisen tunteita. Olen saapunut keitaalle. Istun isonteltan keskelle – niin kuin heikoimman lampaan parhain paikka on olla lauman keskellä. Sanat osuvat, tulevat kohti: ”Taivaan Isä on auttanut meitä niin, että saamme nyt olla täällä yhdessä, yhdellä koolla Isän, Pojan ja Pyhän Hengen
nimeen. Sinä olet tullut. Jumalanterve ja tervetuloa.”
Suviseurojen muisto on ihana. Halu pitää uskosta kiinni on taas vahvana. Tässä hetkessä makaan vuoteella ja ristin käteni. Puhelimesta kuuluu vielä puheenvuoron päätteenä rukous: ”Keskellä maailman ja myrskytuulen äänesi hellän sanassasi kuulen. Kasvosi rakkaat käännät puoleeni, rauhalla täytät, tyyntyy mieleni.”
Mariella Kreivi
http://srk-radio.s3.amazonaws.com/Suviseurasaarnat_2018/Pasi_Kanniainen.mp3
Tulee hyvä olo. Tekee mieli hihkua ääneen, että ”Minä oon uskomassa! Minä haluan olla uskomassa!”
Palataanpa pari viikkoa taaksepäin. Suviseuroihinlähtö takkusi. Pakkaaminen tuntui työläältä. Ennen loman alkua työssäolo väsytti. Väsyneenä ajatukset uskon suhteen olivat häilyviä.
Mihin uskon? Vai uskonko? Raamatun tekstit kuulostivat keksityiltä tarinoilta. Onko Jumalaa? Ja jos Jumala on, muistaako hän minut?
Rukoilin, että uskonasiat selkiytyisivät. Toivoin, että usko vahvistuisi. Uskoa oli silti sen verran, että tajusin, ettei siitä kannata päästää irti.
Lähdin Suviseuroihin sillä mielellä, etten tiennyt, mitä ajatella sinne lähtemisestä. Ei voinut tietää ennalta, millaiset Suviseurat oli tulossa. Keitä ihmisiä tapaisi, kenen kanssa olisi? Olisiko hyvä olla?
Saavuttiin suviseura-alueelle. Olin unohtanut kämpille kaikki paidat, jotka olin silittänyt. Meinasi tulla turmelus. Harmitti. Mutta paitojen unohtuminen opetti – muistutti olennaiseen keskittymisestä ja siitä, että kuitenkin vähemmälläkin pärjää, niin kuin elämässä niin monesti muulloinkin.
Kentällä on kova hälinä. Olo on irrallinen, kun yhtäkkiä tupsahtaa keskelle valtavaa ihmismassaa. Mistähän löytää oman paikkansa? Pian siihen tottuu, asettuu osaksi joukkoa, siirtyy jonosta toiseen ja vain on. Ja sitten, kun kohtaa jälleennäkemisestä iloisia kasvoja, tulee olo, että kuulun tähän.
Hyvän olon tunne alkaa pikkuhiljaa ilmaantua peittäen väsymyksen ja turhautumisen tunteita. Olen saapunut keitaalle. Istun isonteltan keskelle – niin kuin heikoimman lampaan parhain paikka on olla lauman keskellä. Sanat osuvat, tulevat kohti: ”Taivaan Isä on auttanut meitä niin, että saamme nyt olla täällä yhdessä, yhdellä koolla Isän, Pojan ja Pyhän Hengen
nimeen. Sinä olet tullut. Jumalanterve ja tervetuloa.”
Suviseurojen muisto on ihana. Halu pitää uskosta kiinni on taas vahvana. Tässä hetkessä makaan vuoteella ja ristin käteni. Puhelimesta kuuluu vielä puheenvuoron päätteenä rukous: ”Keskellä maailman ja myrskytuulen äänesi hellän sanassasi kuulen. Kasvosi rakkaat käännät puoleeni, rauhalla täytät, tyyntyy mieleni.”
Mariella Kreivi
Vastaukset 2
Vanhimmat
Niin, tuollaistahan se laumauskominen taitaa olla. Ei sanaakaan uudestisyntymisestä, eli koitappas miettiä onko se olo hiukan irrallinen jos ei ole syntynyt lainkaan, miten on?
Sinö et edes malttanut kuunnella tuota linkitettyä alustusta.