Olen kolmen lapsen yksinhuoltajaperheen jälkeläinen. Yksi meistä perheemme jälkeläisistä hirtti itsensä 25-vuotiaana.
Äiti oli aina töissä ja kodissa oli monenlaista puutetta. Jääkaappi oli tyhjä aika usein. Äitiä ei näkynyt kotona. Jouduimme kasvamaan itseksemme ja kaltaistemme kaverien kanssa.
Kodista huolehtimisen aloitin 12-vuotiaana. Pikkuveljestä, hänestä, joka hirtti itsensä huolehdin jo alle 10-vuotiaana.
Ei minulla ollut koskaan aikaa tai mitään mahdollisuuksia miettiä sellaista, että mikä minusta tulisi isona.
Kodin vastuut, taakat ja tehtävät veivät niin paljon aikaa ja voimia. Onneksi minulla oli kuitenkin kavereita, joiden seurassa elämä oli kivaa, vastavoimaa kotioloille.
Kun te päättäjät mietitte nuorten koulutusasioita, niin tiedostakaa ja ottakaa huomioon se, että nuorista suuri osa tulee kaltaisieni laisista kotioloista.
Emme ole ihmisiä, jotka asetamme päämääriä, etappeja ja teemme suunnitelmia elämän suhteen.
Suuresta osata nuorista ja ihmisistä ylipäätään ei ole päämäärien tekijöiksi ja toteuttajiksi, joten mediat voitteko lopettaa sen asian hokemisen?
Meidän elämämme päämääräksi riittää se, että pysymme hengissä ja yritämme elää ihmisiksi.
Tämä teidän päättäjien on ymmärrettävä, sisäistettävä ja otettava huomioon päätöksiä tehdessänne.
Emme kykene päämäärätietoiseen elämään, johtuen kotitaustoistamme, joihin vaikuttaa paljon maassa tehty politiikka.
Kykenemme päämäärätietoisempiin elämiin ehkä 40-60 –vuotiaana, mutta emme ennen sitä, jos olemme silloin vielä elossa.
Me elämme ja menemme sinne, minne elämä näyttää meille tien. Käymme kouluja sen verran kun pystymme ja osaamme. Teemme töitä siellä, mistä saa töitä ja palkkaa.
Emme mieti tulevia eläkkeitämme, koska meillä ei ole siihen kykyjä ja osaamista. Siksi satojatuhansia vanhuus- ja työkyvyttömyyseläkeläisiä elää Suomessa köyhyydessä tälläkin hetkellä.
Missään muualla Länsi-Euroopassa köyhyys ei kasaudu eläkeläisille sillä tavalla kuin Suomessa ja tätä samaa on jatkettu tietoisesti vuosikymmenet.
Olin ysin oppilas liikunnassa, musiikissa, kuviksessa, teatteri-ilmaisussa sekä suomen ja ruotsin kielessä. Keskiarvo oli 7,4 kun pääsin peruskoulusta.
Kävin toisen asteen koulutuksenkin ja sain sieltä jopa stipendin. Jälkikäteen sitä ihmettelee, että miten se oli mahdollista tehdä, siinä kaaoksessa missä elin kotioloissamme.
Ammatti-ihminen sanoi minulle kerran, että pelastin henkeni sillä, kun muutin pois kotikaupungistani ja lähdin maailmalle. Se on varmaan totta.
Tein töitä ja opiskelin lisääkin. ÄO:ni oli hyvää keskitasoa ja on sitä kai edelleen.
En osannut varoa miehiä, kun äiti tai kukaan muukaan ei ollut niistä minua varoittanut.
Sadisti-raiskaaja iski minut ravintolasta, kun olin haavoittuvassa tilassa pikkuveljen itsemurhan jälkeen ja tuhosi elämäni vajaassa kuukaudessa.
Lihoin 50 kiloa psyykelääkkeistä, syrjäydyin ja päädyin työkyvyttömyyseläkkeelle 36-vuotiaana.
Mikä minusta tulee isona?
110-kiloinen, moniongelmainen, ruma (olin ennen lähes kaunis), köyhyydessä elävä, erakko, jne.
Osallistun yhteiskunnalliseen keskusteluun medioissa. Olen heikompiosaisten puolella tietenkin. Olen vääryyksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia vastaan. Haluan parantaa Suomen ja välillä maailmankin epäkohtia ja kohtuuttomuuksia. Erotan hyvin oikean ja väärän toisistaan. En ole pyhimys. Minulla ei ole kuitenkaan virheisiin varaa tässä elämäntilanteessani.
Yhtään miestä ei elämääni enää tule. Se on varma päätös. Otin opikseni elämäni suurimmasta virheestä.
On minulla yksi päämäärä nykyään. Yritän elää mahdollisimman vanhaksi eli pysyä hengissä. Se riittää päämääräksi minunkaltaisilleni ihmiskohtaloille.
Äiti oli aina töissä ja kodissa oli monenlaista puutetta. Jääkaappi oli tyhjä aika usein. Äitiä ei näkynyt kotona. Jouduimme kasvamaan itseksemme ja kaltaistemme kaverien kanssa.
Kodista huolehtimisen aloitin 12-vuotiaana. Pikkuveljestä, hänestä, joka hirtti itsensä huolehdin jo alle 10-vuotiaana.
Ei minulla ollut koskaan aikaa tai mitään mahdollisuuksia miettiä sellaista, että mikä minusta tulisi isona.
Kodin vastuut, taakat ja tehtävät veivät niin paljon aikaa ja voimia. Onneksi minulla oli kuitenkin kavereita, joiden seurassa elämä oli kivaa, vastavoimaa kotioloille.
Kun te päättäjät mietitte nuorten koulutusasioita, niin tiedostakaa ja ottakaa huomioon se, että nuorista suuri osa tulee kaltaisieni laisista kotioloista.
Emme ole ihmisiä, jotka asetamme päämääriä, etappeja ja teemme suunnitelmia elämän suhteen.
Suuresta osata nuorista ja ihmisistä ylipäätään ei ole päämäärien tekijöiksi ja toteuttajiksi, joten mediat voitteko lopettaa sen asian hokemisen?
Meidän elämämme päämääräksi riittää se, että pysymme hengissä ja yritämme elää ihmisiksi.
Tämä teidän päättäjien on ymmärrettävä, sisäistettävä ja otettava huomioon päätöksiä tehdessänne.
Emme kykene päämäärätietoiseen elämään, johtuen kotitaustoistamme, joihin vaikuttaa paljon maassa tehty politiikka.
Kykenemme päämäärätietoisempiin elämiin ehkä 40-60 –vuotiaana, mutta emme ennen sitä, jos olemme silloin vielä elossa.
Me elämme ja menemme sinne, minne elämä näyttää meille tien. Käymme kouluja sen verran kun pystymme ja osaamme. Teemme töitä siellä, mistä saa töitä ja palkkaa.
Emme mieti tulevia eläkkeitämme, koska meillä ei ole siihen kykyjä ja osaamista. Siksi satojatuhansia vanhuus- ja työkyvyttömyyseläkeläisiä elää Suomessa köyhyydessä tälläkin hetkellä.
Missään muualla Länsi-Euroopassa köyhyys ei kasaudu eläkeläisille sillä tavalla kuin Suomessa ja tätä samaa on jatkettu tietoisesti vuosikymmenet.
Olin ysin oppilas liikunnassa, musiikissa, kuviksessa, teatteri-ilmaisussa sekä suomen ja ruotsin kielessä. Keskiarvo oli 7,4 kun pääsin peruskoulusta.
Kävin toisen asteen koulutuksenkin ja sain sieltä jopa stipendin. Jälkikäteen sitä ihmettelee, että miten se oli mahdollista tehdä, siinä kaaoksessa missä elin kotioloissamme.
Ammatti-ihminen sanoi minulle kerran, että pelastin henkeni sillä, kun muutin pois kotikaupungistani ja lähdin maailmalle. Se on varmaan totta.
Tein töitä ja opiskelin lisääkin. ÄO:ni oli hyvää keskitasoa ja on sitä kai edelleen.
En osannut varoa miehiä, kun äiti tai kukaan muukaan ei ollut niistä minua varoittanut.
Sadisti-raiskaaja iski minut ravintolasta, kun olin haavoittuvassa tilassa pikkuveljen itsemurhan jälkeen ja tuhosi elämäni vajaassa kuukaudessa.
Lihoin 50 kiloa psyykelääkkeistä, syrjäydyin ja päädyin työkyvyttömyyseläkkeelle 36-vuotiaana.
Mikä minusta tulee isona?
110-kiloinen, moniongelmainen, ruma (olin ennen lähes kaunis), köyhyydessä elävä, erakko, jne.
Osallistun yhteiskunnalliseen keskusteluun medioissa. Olen heikompiosaisten puolella tietenkin. Olen vääryyksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia vastaan. Haluan parantaa Suomen ja välillä maailmankin epäkohtia ja kohtuuttomuuksia. Erotan hyvin oikean ja väärän toisistaan. En ole pyhimys. Minulla ei ole kuitenkaan virheisiin varaa tässä elämäntilanteessani.
Yhtään miestä ei elämääni enää tule. Se on varma päätös. Otin opikseni elämäni suurimmasta virheestä.
On minulla yksi päämäärä nykyään. Yritän elää mahdollisimman vanhaksi eli pysyä hengissä. Se riittää päämääräksi minunkaltaisilleni ihmiskohtaloille.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.