Tilanteeni on se, että mulla kaksi lasta ja miesystävälläni ei lapsia. Hän "asuu" meillä noin puolet viikosta, ja yhteinen tulevaisuus on suunnitelmissa. Ongelmana on kuitenkin se, että lasten kotona ollessa emme kumpikaan ole 100%:n tyytyväisiä. Mun mielestä mulla on kolme "lasta", joiden tarpeet mun täytyy tyydyttää ja lapset kilpailevat huomiostani, ja jos eivät sitä saa rupeavat kiukuttelemaan. Myös mies ainakin jos hänellä on jotain tärkeää asiaa ja hänet koko ajan keskeytetään. Toisaalta mies kokee tilanteen samanlaisena 3 vastaan yksi, mutta siten että minä ja lapset ollaan toisella puolella ja hän koittaa peätoivoisesti päästä "messiin" tai että häntä ei täällä tarvita.
Eli miten te muut uusperheeläiset ootte ratkasseet sen, että te vanhempina olette tiimi ja tavallaan samassa rintamassa? Vai onko tämä täysin ennenkuulumatonta, että uuden puolison on vaikea päästä tasavertaiseksi perheenjäseneksi? Vai onko se ylipäätään mahdollista? Huomauttaisin vielä, että kaksin ollessa riitaa ei oikeastaan tule ja kumpikin on toiseen tyytyväinen ja tuntuu "oikealta".
VInkkiä ja kokemuksia, Kiitos! :)
Eli miten te muut uusperheeläiset ootte ratkasseet sen, että te vanhempina olette tiimi ja tavallaan samassa rintamassa? Vai onko tämä täysin ennenkuulumatonta, että uuden puolison on vaikea päästä tasavertaiseksi perheenjäseneksi? Vai onko se ylipäätään mahdollista? Huomauttaisin vielä, että kaksin ollessa riitaa ei oikeastaan tule ja kumpikin on toiseen tyytyväinen ja tuntuu "oikealta".
VInkkiä ja kokemuksia, Kiitos! :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Voin kuvitella hyvin tilanteen, jossa miehesi turhautuu, kun ei saa asiaansa sanottua. Itseänikin joskus turhauttaa, kun mieheni lapsi puhuu päälleni ja nykii hioista silloin kun minulla on tärkeää aikuisten asiaa. Silloin aina toivon, että mieheni huomaisi tämän ja sanoisi ensin lapselle, että "odota vuoroasi". Se on aika ilkeää sanoa itse; tulee ihan selleinen olo, että eikö minulla nyt ole mitään hyvää sanottavaa lapselle, vaan ainaista kieltoa ja käskyä...
Mutta toisaalta, tähän voisi mieheni itse vaikuttaa kieltämällä ja käskemällä meidän perheemme sääntöjen mukaisesti, ettei minun aina tarvitsisi olla se joka on "ikävä" ja isälle jää ne kaikki hauskat jutut & yhteiset leikit.
Oikeastaan langat ovat paljolti sinun käsissäsi. Sinun pitää kertoa lapsille, missä asemassa mies on perheessä, sinun pitää ottaa kantaa, jos miestä tyrkitään sivuun perheen "keskiöstä". Sinä olet se, jonka asenne vaikuttaa siihen, miten lapset saavat/ voivat olla miehen kanssa. Tärkeää on, että lapsetkin huomaavat, että teette päätökset yhdessä, eikä toisen seläntakana voi "kähmistellä". Luulisin, että kun mies kokee olevansa enemmän osa perhettä ja uskaltaa ottaa kantaa asioihin, niin hän uskaltaa tehdä myös niitä ikäviä hommia, eikä sinun tarvitse olla äitinä kaikille.
Tärkeää on myös (miltä vaikuttaakin), että puhutte miehen kanssa ihan kahdestaan ja sovitte sääntöjä. Pitäisi olla niin vapaa keskusteluilmapiiri, että inhottavatkin asiat saa sanoa ääneen. Silloin ne muuttuvat vähemmän inhottaviksi ja ihan sovittaviksi.
Kyllä tämä siis ihan tuttua ongelmaa on. Aikaa se vie ja ainahan jotain sanottavaa tulee, mutta niin tulee kaikissa perheissä, asiasta jos toisesta. Onnea ja kärsivällisyyttä teille!
Kiitos asiallisesta vastauksesta nainen27. Lasten kanssa on puhuttu paljon tuosta, että toista ei saa keskeyttää ja paina asia mieleesi, että me ollaan lopetettu. Tämä ei kuitenkaan ole oikein auttanut, koska mien kuitenkin tuntee että häntä ei ole aidosti kuunneltu, ja että lapsiperhe-elämän hälinän (kaksi lasta ja PIENI asunto) keskellä ei edes kuule omia ajatuksiaan. Mies ei ole tottunut paljon lapsiin, ja on itsekin ainoa lapsi, joten voi olla ehkä kyse tottumattomuudesta ja siitä, että on voinut aina ennen ajatella vain itseään.
En koita miestä liikaa syytellä, ja kiitos sinulle siitä, että kehotit mua menemään vähän itseeni ja etsimään syytä myös itsestäni. Toisaalta vaarana on se, että väsytän itseni toisia palvellessa (niin on jo käynyt kerran..) ja uuvun oikeasti jatkuvasta kuormituksesta. Olemme puhuneet asiasta todella paljon, ja koittaneet keksiä ratkaisuja. Toisaalta ratkaisu pitää olla lapsillekin hyvä, eli ei heitä saa kokonaan eristää minusta ja miehestä.
Joo, kannattaa kyllä pitää huolta, ettei jää itse kaiken jalkoihin. Varsinkin, jos olet itsessäsi huomannut aikaisemminkin taipumusta "ylipalvelemiseen". Uskomattoman moni nainen kärsii tästä kiltin tytön syndroomasta.
Tosi hyvälle kuulosti, että miehesi tekisi jotain ihan yksin lasten kanssa, kuten joku tuossa kirjoitteli.
Itse olen toiminut niin, että sanon suoraan ja pyydän, että "tarvin tässä nyt sun apua, kun yksin en pysty". Siis esim. meillä ongelmana se, että minä olen aika kontrolloiva ja haluan pitää kaikki langat käsissäni. Mies antaa periksi, ja antaa minun hoitaa kaiken, mistä taas stressaannun... Sanon siis, että minua ahdistaa, kun koen, että mun on aina hoidettava kaikki asiat ja pyydän miehen apua, etteí musta tuntuisi siltä.
Kyllä on vähän auttanut. Toinen kokee itsensä tasavertaisemmaksi, mitä jos nalkuttaisin ja vit****lisin. Ja minä saan asiani sanottua.
Mutta varmasti tosiaan miehelläsi on kokemattomuutta siihe hälinään, kun ei ole tottunut. Ehkä hän menee yksin johonkin hetkeksi, kun käy ylivoimaiseksi kestää? Vaikka 10 minuutin lenkille. Vähitellen niitä lenkkejä tarvii tehdä harvemmin.
Ja ehkä seurailet omaa käytöstä, ettet lipsu palvelemisen puolelle. Sinun ei tarvi olla palvelija ollaksesi hyvä äiti ja puoliso! Oikeastaan et saa olla! Ihmiset osaa itse tehdä aika monia asioita, kun niiden on pakko, eikä muut tee puolesta :)
Minulla on kolme lasta ja uudella miehelläni ei ole lapsia. Minun lapset ovat aina kotona, koska ex-mieheni ei ota heitä luokseen.
Ollaan nyt mieheni kanssa asuttu yhdessä 4 kk. Välillä meilläkin kyllä tuntuu että mies on yksi lapsi lisää. Mutta minä aina kyllä sanon lapsille jos juttelen aikuisen kanssa ja lapsi keskeyttää, että odota kun olemme puhuneet. Usein myös puhumme mieheni kanssa asioista makuuhuoneessa ja silloin sanon lapsille että ei saa tulla kun keskustelemme tärkeistä asioista. Kouluikäiset kyllä tämän ymmärtävät, joskus 3 vuotias täytää kyllä ottaa mukaan.
Usein olen myös sanonut miehelleni kun hänen pinna alkaa kiristyä, että pitää ottaa rennosti, jos lapsi vaan huutaa eikä tyydy mihinkään. Antaa huutaa, ei ne siihen kuole.
Yrittäkää myös saada aikaa itsellenne kahdestaan, viikollakin jos mahdollista, pieni kävelyretki esim. tekee tosi hyvää. Mies täytyy kyllä saada ymmärtämään että hän on aikuinen!!! Lapsille kuitenkin Äiti on maailman napa. Hyväksi avuksi on myös jos saat miehesi tekemään lasten kanssa jotain juttuja yksin, ilman sinua. Vie vaikka uimahalliin, yksi lapsi kukin vuorollaan jos ei muuten usko pärjäävänsä. Kun hän alkaa kokea itsensä tärkeäksi sinulle ja myös lapsille, niin se lujittaa koko perheen yhteenkuuluvuutta.
Minulle näistä on ollut hyötyä, toivottavasti myös sinulle.
Hei. Mulla on kans "poikamies" jolla ei ole lapsia, Mulla 3 kpl. Aluksi meni tosi hyvin, MUTTA kun sitten totuttiin puolin toisin, harmeja tuli. Ja sit vasta kun sain yhteisiä lapsia, noi mun lapset tietty jäi toispuolisiksi. Hänestä tuli jotenkin vihamielinen mun lapsiani kohtaan. vanhin teini muuttikin pois sit kotio, yks muutti isälleen ja nyt tämä viimeinen on kotona, vaikkakin...saa kuulla yhtä sun toista. Mulla on todella paha mieli lapsistani siis omistani. Mutta rakastan miestäni niin paljon...en voisi menettää häntä, entä lapseni?? niin...tosi raskastaa, puolustan silti lapsiani...AINA.
Teillä on parisuhde jossa on KAKSI aikuista, eikö niin! Kohdelkaa toisianne aikuisina joista KUMMALLAKIN on yhtäläiset oikeudet perheenne arkeen! Sinun pitää ottaa mies rinnallesi tasaveroiseksi kumppaniksi eikä yhdeksi lapsista, joista kaikista sitten koetat huolehtia. Jos et muuhun kuin sänkyyn tarvitse AIKUISTA MIESTÄ, älä ala seurustella. Hae aina satunnaiskumppani jostain ravintolasta tai käy seksikaupassa ostamassa korvike! Muussa tapauksessa kohtele miestä aikuisena, jonka kanssa(eikä lasten) jaat perheesi "aikuisasiat" ja päätät elämästänne! Osoita miehelle että hänellä on se paikka sinun vierelläsi.