ihmisillä on ollut äitiinsä tai kotipaikkaansa, kun tuntuu, että koko kevät on mennyt kyynelehtiessä edesmenneitä ja lapsuutta muistellessa. Nyt jo kolmannen tutun äiti on kuollut ja lapsuuden kotipaikka on jäämässä johonkin epämääräiseen tilaan tai myydään pois.
Kaipuu menneeseen on käsinkosketeltava ja jatkuva puheenaihe. En aina oikein tiedä, miten suhtautua, kun kuolleet olivat jo kaikki kuitenkin vanhoja ja elämänsä eläneitä, eivätkä terveitäkään enää.
Itselläni ei moisia ongelmia ole koskaan ollut kyseisten asioiden tiimoilta!
Kaipuu menneeseen on käsinkosketeltava ja jatkuva puheenaihe. En aina oikein tiedä, miten suhtautua, kun kuolleet olivat jo kaikki kuitenkin vanhoja ja elämänsä eläneitä, eivätkä terveitäkään enää.
Itselläni ei moisia ongelmia ole koskaan ollut kyseisten asioiden tiimoilta!
Vastaukset 14
Vanhimmat
En haikaile menneitä. Nyt elämäni on oikein hyvällä mallilla.
Suhde äitiini oli etäinen, hän ei ollut äitityyppiä.
Kun hän sairastui niin huolehdin hänestä ja viimein hommasin paikan palvelutalosta. Aika harvakseltaan kävin katsomassa.
Synnyinseutua ikävöin aika kauan, nyt senkin muisto on haalistunut.
Mikä estää palaamasta lapsuuden kotipaikkaan. Tuttu hautausmaakin olisi varmaan melko lähellä käydä muistelemassa edesmenneitä hautapaasien nimistä.
Jotkut vaan eivät osaa päästää irti vaikka elämä muualla olisi jatkunut ties kuinka kauan, viisikymmentä, kuusikymmentä vuotta?
Psyykettä pitäisi osata hallita viimeistään iäkkäänä.
Sepä se! ”Lapset” yli kuusikymppisiä ja ”äidit” lähemmäs ysikymppisiä ja voi sitä lapsuuden ja äidin kaipuuta, mikä on nyt oikein urakalla vallannut fiiliksen. Itsekin melkein itkee pelkästä myötätunnosta.
Toisaalta, kun ei itse ole kokenut samaa, niin ei voi tietää toisen tunteita!
Eiköhän se kuulu luonnollisesti vanhenemiseen ja vanhuuteen, että alkaa painumaan takaisin lapsuuteensa.
Sinäkin tulet vielä vanhenemaan, ellet jo "nuorena" kuole.
Monet vanhat ihmiset saattavat huutaa äitiä, kun johonkin kohtaan sattuu.
Tuosta tuli mieleeni oma äitini kun palvelukodissa asui ...jäin sinne muutaman kerran yöksi ...kun pyyteli ...Siellä oli yksi mies asukas joka huuteli äitiä usein öisin ...yöllä kuului kun pompotteli palloa ja huusi äitiä välillä ...Äitini ei siitä koskaan häiriintynyt kun lääkkeet annettiin illalla ja nukahtamis pilleri alkoi toimia miltei heti.... Yhtenä jouluna jätin äidille paketin kun lähdin pois....sitä ei koskaan löytynyt mistään....tämä mies oli usein tullut äitini asuntoon jääkaapille ja sohvallekin makaamaan...minulle jäi sellainen tunne että kun siinä paketin päällä luki ÄIDILLE ...että olisiko hän sen otttanut ....en siitä mitään numeroa tehnyt ....vähän yli kympin paituli...
Lapsilleni ja minulle ÄITI on voimasana. Minusta oli liikuttavaa ja hauskaa, kun tuli ilmi, että harmituksen tai neuvottomuuden hetkellä tuo äiti sana tulee heidänkin huulille eikä esim. kirosana.
Nähtäväksi jää, että tuleeko siitä sitten oikein hokema.
Äitini on aina äitini, vaikka aika päiviä sitten kuollut ja kuopattu.
On ihanaa kun lähellä on vielä ihmisiä ja vieraampiakin tapaa silloin tällöin joiden kanssa voi muistella äitiäni ja kertailla yhteisiä tapahtumia.
Erikoinen ajatus, että muisteleminen olisi jotenkin psyykensä hallitsemattomuutta, no, jonkun mielestä voi tietysti olla, olkoon.
Minusta muisteleminen, se iso rikkaus tänä päivänä muistella silloin tällöin edesmenneitä läheisiä ja kaukaisempia.
Useinhan he tulevat mieleen vain ajatuksen heilahduksena
tai mietteen vilahduksena, eikä niihin sen kummemmin sillä hetkellä uppoudu.
Arki ja pyhä tuo usein ajatuksia edesmenneistä, neuvoja ja sanontoja ja tapoja. Eipä olisi minustakaan tullut tämmöinen ellei meidän elämänpolut olisi jossain kohdassa leikanneet, lyhyen aikaa tai pitemmän kaaren kautta.
Sama täällä - lapsuuden koti oli lapsuuden koti, jota käyn joskus kun kohdalle sattuu katsomassa, ei siinä sen kummempaa.
Äidin kanssa oli aina etäiset välit, joten siinäkään ei paljon haikailemista tule olemaan.
Ihmisen elämä kun tuppaa loppumaan itse kullakin ja hienoa on, jos saa elää täyttä elämää ja vielä pitkään. KUitenkin kaikkien aika tulee joskus, luopuminen voi olla vaikeaa, varsinkin jos tarrautuu menneeseen ja ei osaa nauttia nykyhetkestä.
Ennen ei kaikki ollut paremmin.
mul ei oo lapsuuden kotia.aikuisiän ol.ja työntäyteistä.miehein ei ollut hyvä.siskosa kaans eläjä.mut lapseein on kaikki kaikees.
Onkohan tämä henkilö tehnyt kauankin tällaisia kaikenmaailman kyselyitä muista kirjoittajista? Mahtaa olla mapit täynnä!
Niin ja niin.
Suhtaudun kaikkiin kyselyihin suurella varauksella.
Toisaalta jos / kun innostun mukaan, minulla on taipumus lasketella melkoista lööperiä. Osaan kirjoittaa hyvin uskottavasti kuin itse koettuja olisi.
Hyvällä mielikuvituksella varustettuna huit haalla ei ole rajoja.
Vastaavasti toistoisaalta tottakin voi ja saa kirjoittaa. Eihän keskustelupalstoilla ihmiset tunne toisiaan. Nimmareita vain.
En kaipaa äitiä, mutta olen kyllä molemmille vanhemmilleni kiitollinen itselleni sopivasta kasvatuksesta. Siitä olen saanut turvaa ja voimaa monissa tilanteissa. En myöskään kaipaa sisarusteni näkemistä, puhelut riittävät varsin hyvin, mitä me toistemme ryppyjä tuijottelemme.
Mutta kotiseutua kaipaan aika ajoin, en missään nimessä niin että sinne muuttaisin mutta kun saavun kotikunnan rajalle, siinä aukeaa vesi. Silloin tunnen suurta juhlallisuutta, ihan fyysisesti sydämen kohdalla tuntuu pakahduttava herkistymien ja vedän ahnaasti pari kertaa henkeä. Sitten tunne menee ohi.
Äitiä ja isää on aina ikävä vaikka itte lähentelen yli ysikymppiä,
myös kaikkien muita rakkaita tuttuja, sukulaisia, ystäviä,
heitä kaikkia kaipaan ikuisesti, ikävä ksavaa ijän myötä,,,
elämä ei ole elämisen arvoista ilman heitä,
ei hätää, kohta kuolema korjaa minutki,
toivottavasti näen heidät siellä jossain
tai sitten en,
Että silleen :) https://youtu.be/MLxFHLq0G1c